Philip Roth 1933–2018

Hommage à Philip Roth & Matti Salo:
Suomenlinnan kirjaston seinää

1960-luvun lopun amerikanjuutalaisen kauden ehdottomia kohokohtia oli Philip Rothin Portnoyn tauti (1969; ilmestyi suomeksi samana vuonna 1969, suomensi Pentti Saarikoski). Samaan rinkiin kuuluivat Bellow, Mailer, Malamud… Heidän pariinsa yliopistolla meidät johdatti Matti Salo (1933–2017), Rothin ikätoveri, joka ilmestyi yliopisto-opettajaksi suoraan Brandeisista, Yhdysvaltain merkittävimmästä juutalaisesta yliopistosta. Rauha heidän muistolleen.

Minun Roth-suosikkini on vuosituhannen vaihteessa ilmestynyt amerikkalaisuuden trilogia, ja niistä aivan erityisesti sen ensiksi ilmestynyt osa, kuohuvaan 1960-lukuun keskittyvä Amerikkalainen pastoraali (1997; 2000). Muut osat ovat kirjoittamisajankohtaan kiinnittyvä moraliteetti (kaikki Rothit ovat moraliteetteja) Ihmisen tahra (1998; 2003) ja viimeisenä ilmestynyt 1940–1950-luvulle McCarthyn vainojen aikaan sijoittuva Mieheni oli kommunisti (2000; 2002). Nämä kolme ovat kaikki Kristiina Rikmanin suomentamia.

Trilogia on hyvin kompakti kimppu viime vuosisadan jälkipuoliskon henkistä tilintekoa. Olen kirjoittanut siitä Vastakirjassa (2011), Ihmisen tahrasta jopa kerettiläisen kriittisesti. Nyt tyydyn kertaamaan, mitä sanoin Amerikkalaisesta pastoraalista.

Amerikkalainen pastoraali on erittäin hyvä 1960–1970-lukujen vaihteen radikalismin tilitys. Se on vakuuttava kuvaus siitä miten isin kiltistä tytöstä Merry Levovista tulee hyvin tuhma tyttö, joka moraalisena maksimalistina ajautuu äärimmäisiin tekoihin. Romaani on tarkkanäköistä ajanhengen psykohistoriaa, jonka eri muunnelmat ovat yhtä tuttuja myös oman Eurooppamme samanaikaisesta liikehdinnästä.

Amerikkalainen pastoraali on kertomus siitä paradoksista, miten väkivallattomuuden aatteen omaksuneiden moraalinen tuohtumus vallan väärinkäytöksistä saattaakin nurinkurisesti johtaa yllättävään mutta kuitenkin uskottavaan ratkaisuun, terrorismiin. Toteutuu tuttu isänmurha-asetelma – Pastoraalin takakantta mukaillen: Philip Roth tutkii miten vanhempien elämän hyveiksi mieltämä muuttui omien lasten vihaamiksi valheiksi. Pääteemaa vahventavana sivujuonteena voidaan seurata Rothilta tutuksi tullutta kehittelyä avioliiton särkymisestä ja sen syistä: akka pettää aina. Asenne hipoo misogyniaa.

Erityisen ihailtavaa on Rothin fabuloiva esitystapa, hän on tässä parhaimmillaan. Ensialkuun on näennäisen hapuilevaa tapailua, sitten vauhti kiihtyy, teemat kiinteytyvät, juoksutukset yltyvät yhä villimpään vauhtiin, kuitenkin kurinalaisesti. Roth improvisoi kuin paraskin jazzmuusikko. Hänen tekstinsä on kuin Coltranea parhaassa vedossaan.

Rothin tekstille on tunnusomaista erityinen atmosfääri – mieliala on hänen käsialansa. Roth on koleerikko, sapekkaan äkäinen kiivailija. Raivokasta menoa loiventaa huumori, joka sekin on mustaa, ja vitsitkin ovat aina vihaisia. Toisin sanoen hän on syvästi pessimistinen kirjailija, joka on pettynyt ihmisiin. Hän pitää otteessaan ihan tekstinsä voimalla, mutta jos aivan pohjaan katsoo, luulen että hänen kulttuurikritiikkinsä aikamme arvotyhjiöstä on viime peleissä niin konservatiivista, että en sitä allekirjoita, vaikka nautinkin hänen lukemisestaan.

Jatkoa 24.05.2018

Kotikirjastolle päästyä on pakko jatkaa vähän vielä. Sitä ennen sitaatti Anni Sinnemäen twittertilistä:

Farewell Philip Roth. To me American Pastoral is one of the most important, painful and still beautifull novels I have read. Thank you.

Roth oli alun alkaen mielenlaadultaan satiirikko, kuten Matti Salo Portnoyn taudin esipuheessa muistutti. Rothin satiirin huipentuma ännänteen potenssiin on Meidän jengi (1971; 1972, suomennos Risto Lehmusoksa). Teoksen alaotsikko on Pääosissa Tricky ja hänen ystävänsä, tarkemmin sanoen päähenkilönä on Yhdysvaltain presidentti Trick E. Dixon alias Richard M. Nixon, kaikkine maneereineen, joista päällimmäisenä kaksinaismoralistinen hurskastelu ja valehtelu.

Yhtenä alkusysäyksenä Meidän jengille oli Nixonin San Clementessä (San Dementessä!) pitämä abortin vastainen puhe, koska siinä hänen mielestään rikotaan syntymättömän ihmiselämän pyhyyttä vastaan. Nixonin tekopyhyys asettui raameihinsa, kun hän samanaikaisesti tuhosi massiivisilla pommituksilla viattomia (ja jo syntyneitä) siviilejä Vietnamissa. Teos on kerrassaan mauton, sillä satiirin kohde määrää sen, että hyvän maun rajoissa ei vain voi pysyä. Näin Roth itse kuittasi mauttomuussyytökset.

Roth seuraa Tricky-Dickin vaellusta hamaan tämän salamurhaan ja vehkeilyihin helvetissä Saatanaa vastaan, jonka johtamismenetelmät ovat auttamattoman vanhentuneet ja tehottomat. Sitä ennen, kun huhut hänen salamurhastaan alkavat levitä, republikaanisen puolueen puhetorvi rauhoittelee yleisöä: »En voi uskoa, että amerikkalaisten suuri enemmistö aikoo estää tätä suurta amerikkalaista pääsemästä toiseksi virkakaudeksi Valkoiseen taloon vain siksi, että hän on kuollut.»

Teokseen esipuheen kirjoittanut Jaakko Okker arveli vuonna 1972: »Yhdysvaltain poliittinen todellisuus saattaakin olla jo niin mieletön, ettei mielettöminkään satiiri yllä todellisuuden tasolle.» Silti: ehkä Rothin vimmattu hyökkäys pohjusti osaltaan maaperää sille, että Nixon joutui lopulta eroamaan kesken kauden vuonna 1974. Toisaalta pelkään Rothin kuolleen pelkkään voimattomaan raivoon huomattuaan, että Nixonin nykyseuraajaan mikään satiiri ei enää pure. Niin tai näin, Meidän jengi on ajankohtainen, nykyaikaisen satiirin klassikko.

 

Kirjeitä isälle – 200 vuotta Karl Marxin syntymästä

Karl Marxin syntymästä on kulunut lauantaina 5. toukokuuta 200 vuotta. Marxin aika oli 05.05.1818–14.03.1883. Kun Marxin kuolemasta oli kulunut 111 päivää, syntyi 03.07.1883 Franz Kafka.

Marx ja Kafka: kaksi maallistunutta juutalaista, joiden vaikutus länsimaisen ihmisen elämänmenoon ja ajatusmaailmoihin on ollut mullistava. Kumpikin teki sen omalla tavallaan – tavallaan jopa vastakkaisiin suuntiin.

Kafka oli surkeimmillaan itseensä käpertyvä maailman murheita harteillaan kantava mies, jolla ei ollut, kuten hän sanoi, mitään yhteistä edes itsensä kanssa. Marx sen sijaan oli itsetunnoltaan vahva voimamies, joka oli valmis kääntämään maailman sijoiltaan.

Jos Kafkalla ei aina ollut yhteistä edes itsensä kanssa, Marx vuorostaan protestoi kerran: Jos nuo ja nuo kutsuvat itseään marxilaisiksi, minä en ole marxilainen. Jos asiaa tarkastelee kirjallisuuden ja sen kritiikin kautta: Kafka ja Marx ovat kuin toistensa negapeilikuvat. Dogmaattisen marxilaisen kritiikin perustein Kafkan taide tuomittiin kategorisesti, kun taas dogmeista riisutun Marxin kriteerein Kafkan tuotannon arvo tunnistetaan suurena kirjallisuutena.

Graduni aiheena 1970-luvun lopulla oli Marxin esteettisen ajattelun tulkinnat. Tiedän todistaneeni siinä, että enimmät marxilaisen taidekritiikin nimeen vannoneet rakennelmat eivät kestäneet kriittistä tarkastelua. Marxin alkuperäinen taidenäkemys oli erilainen ja ratkaisevasti avarampi kuin itseään marxilaisiksi kutsuvien kellokkaiden dogmiluutumat.

Tietysti Marx ja Kafka olivat hyvin erilaisia, myös yllättävällä tavalla. Siitä antaa mainion näytön heidän kirjeittensä isälle vertailu.

Kotoaan Trieristä Berliiniin opiskelemaan muuttanut nuori Karl Marx tilitti tuntojaan kirjeessä isälle: ”…tahtoisin pystyttää muistomerkin kerran eletylle (…) ja mistä löytyisikään sen pyhempää sijaa kuin vanhempien sydämestä, lempeimmästä tuomarista, läheisimmästä osanottajasta, rakkauden auringosta, jonka tuli lämmittää pyrkimystemme sisintä!”

Mitä tulee nuoren Marxin pyrkimysten sisimpään, siitä kertoo omaa kieltään kirjeen avaus, jota psykologi voisi luonnehtia grandioosin persoonan suuruusharhaksi, jollainen suotuisissa oloissa voisi johtaa vakaviin seurauksiin.

”… me tunnemme, että meidän on pakko tarkastella mennyttä ja nykyistä ajatuksen kotkansilmällä tullaksemme siten tietoiseksi todellisesta asemastamme. Itse maailmanhistoriakin kääntyy mielellään katselemaan näin taakseen ja itseensä, mikä leimaa sen sitten näennäisellä taantumisella ja pysähtymisellä, vaikka se vain ikään kuin heittäytyy nojatuoliin käsittääkseen itsensä, tunkeutuakseen henkisesti omien tekojensa, hengen tekojen läpi.”

Tämän jälkeen päivänsankarimme laskeutuu korkeuksista ja kohdistaa katseensa yksittäiseen ihmiseen – itseensä – ja hänen maalliseen tilaansa, kuten rakastuneen miehen euforian kuvaukseen. Hän oli kuitenkin sitä ennen ehtinyt asettua ikään kuin mielensä mittojen mukaisiin kehyksiin, maailmanhengen puhekumppaniksi. Aikaa myöten tämä faustinen loitsu kääntyi paradoksiksi: osa voimaa syvää – aikoo pelkkää hyvää, aikaan saa vain pahaa.

Franz Kafkan Kirje isälle on siitä erikoinen, että hän luetti sen ensin äidillään. Tämä palautti sen pojalle, eikä se tavoittanut isää milloinkaan. Siinä Kafka tyylilleen uskollisena piehtaroi itsesyytöksissä, mikä oli omiaan vain korostamaan isään kohdistuvia murhaavan julmia syytöksiä. Herra K. on ottanut tässä tuomarin osan, ja ottaa siitä kaiken irti.

Kafkan kirjeen kipupiste on avioitumisaikomus ja sen esteet, joista suurin on isän hirmuvaltius. ”Mutta koska me olemme sellaisia kuin olemme, pysyy avioliitto minulle suljettuna juuri sen vuoksi, että se on Sinun omin alueesi.” Tätä seuraa vähemmän mairittelevia isän ominaisuuksien luonnehdintoja, kuten muiden pilkkaaminen, tietty hillittömyys, ylivoimaisuus koko maailmaan nähden, tyrannimaisuus – ylipäätään vakaumus siitä, että perheen ylläpitämiseen kuuluu välttämättä kaikki se, minkä Kafka on tullut tuntemaan isässään.

Tällaisiakin voivat olla Kafkan ja Marxin särmät: pisteliäs julmuri ja suuri henki. Ja päinvastoin.

Kun oli kulunut päivälleen 100 vuotta Kafkan syntymästä, Helsingin Sanomat julkaisi 03.07.1983 kirjoittamani artikkelin prahalaisesta pikkuvirkamiehestä, joka oli 1960-luvulla, 40 vuotta kuolemansa jälkeen, pannut teostensa voimalla sosialistisen maailmanjärjestyksen natisemaan liitoksissaan.

Juttuni perustui 1970-luvun alussa ennen graduun ryhtymistä laatimaani pikku opinnäytetyöhön aiheesta Kafka ja marxilainen kritiikki. Marxilaisten keskinäisessä kiistassa Kafkasta sai alkunsa yksi niistä hiusmurtumista, joiden vaikutuksesta Marxin nimissä kulkevan monoliitin – ”reaalisosialismin” – hajoamisprosessi lähti käymään.

ANSSI SINNEMÄKI

Marxin kirjeen suomennos Antero Tiusanen, Kafkan Aarno Peromies

P. S. 06.05.2018, yleisön pyynnöstä 2 tarkennusta:

  1. Alkuteoksessa Mefistofeles vastaa (Faustin kysyttyä: Kas niin, ken olet?): ”Osa voimaa syvää, / mi tahtoo pahaa vain ja aikaan saa vain hyvää.” (Suom. Otto Manninen)
  2. Artikkeli Kafka ja marxilainen kritiikki on julkaistu Hesarin lisäksi kokoelmassani Kapina rippituolissa (Tamara Press 1989, s. 171–177).
    AS

P.S. 10.05.2018

Marxin kirjeestä isälle: ”… maailmanhistoriakin …  ikään kuin heittäytyy nojatuoliin käsittääkseen itsensä …”

Kafkan kirjeestä isälle: ”Nojatuolistasi käsin Sinä hallitsit maailmaa.”

 

 

Kritiikki Parnassossa

Kuva sarjasta Suomenlinna

Seuraavassa pieni kommentti Trifonovin syndrooman kritiikkiin Parnassossa, joka ilmestyi itsenäisyyspäivän jälkeen (Parnasso 6–7/2017). Lehden nykyisen käytännön mukaan arvosteluosaston avaa oma sisällysluettelo. Hämmentävästi sisällysluettelossa ei vastoin odotuksia näkynytkään Trifonovin syndrooman arvostelua. Luettelo päättyi sivulle 94. Tarkistuksen jälkeen paljastui kuitenkin, että Ville Ropposen juttu oli sivulla 96. Trifonovin syndrooman arvostelu ei ollut ikään kuin ylittänyt sisällysluettelokynnystä.

On hieno ja arvokas asia, että kirja noteerataan perinteisessä kirjallisuuslehdessä.

Otsikon ”Koettua ja punnittua” mukaisesti arvostelija pyörittelee kirjan sisältöjä ja Markku Soikkelin Kiiltomato-arvostelun tapaan antaa neuvon, mitä juttuja ”olisi ehkä voinut jättää poiskin”, koska ne tuntuvat ”laajennetuilta kirja-arvosteluilta”. Näiden joukossa on muun muassa Musil-essee, joka on kaikkea muuta kuin laajennettu kirja-arvostelu. Sen pointtihan on omaperäinen oivallus Keisarin ja Moosbruggerin paralleellista, ilmiöiden perimmäisestä yhtäläisyydestä. Kriitikko olisi voinut pohtia tämän havainnon painoa.

Arvostelun yleissävy on hapan, vaikka peräti kolmessa kohtaa arvostelija myöntää kehittelyn ”kiinnostavaksi” sekä: ”välillä kuitenkin (!) Sinnemäki yltää hyviin analyyseihin”. Kiven Kihlauksen tarkastelu ”on enemmän artikkeli kuin essee” (mitä välii?) – mutta ei sanaakaan siitä, mitä siinä sanotaan, vieläpä naisnäkökulmasta. Myöskään muiden juttujen kohdalla ei paneuduta itse esseiden sisältämään argumentaatioon.

Ville Ropponen on venäläisen kirjallisuuden erikoistuntija, kuten lehden krediiteissä kerrotaan. Trifonov-esseestä hän sanoo: ”Muuten suhteellisen kiinnostavasta esseestä puuttuu jännite.” Tämä on arvostelun epäreiluin väite. Eihän essee jännityskirjallisuutta olekaan, mutta on siinä silti jännite: pitkin juttua tähdätään loppuratkaisuun, Trifonovia vaivanneeseen motiivien ristiriitaan. Toisin sanoen esseessä on pointti: siinä on kehittelyn tuloksena päädytty loppuratkaisuun eli Trifonovin syndrooman määritykseen hänen tuotantoaan analysoimalla. Kriitikon lukutaidon edellytyksenä on vähintään tämän havaitseminen. On myös aihetta kysyä venäläisen kirjallisuuden erikoistuntijalta, tunteeko hän aiemmasta Trifonov-kirjallisuudesta tämänsuuntaista tulkintaa. Jos ei tunne, hän voisi antaa esseen sisältämästä kontribuutiosta reilusti tunnustusta tai ainakin punnita sen arvoa.

Anssi Sinnemäen Trifonovin syndrooma ilmestynyt

Anssi Sinnemäki täytti 70 vuotta 18.09.2017. Syntymäpäivän merkeissä ilmestyi hänen esseekokoelmansa Trifonovin syndrooma ja muita kirjallisuusesseitä. Siinä Sinnemäki tuttuun, taattuun ja tunnustettuun tapaansa käsittelee kriittisesti, sensitiivisesti ja kekseliäästi kirjallisuuden suuria nimiä, ja vähän pienempiäkin. Yksistä kansista löytyy jälleen kokoelma uusia näkökulmia ja yllättäviä yhtymäkohtia teoksiin, jotka luultiin jo loppuun luetuksi.

Teos jakautuu kolmeen osastoon, ulkomaalaiseen ja suomalaiseen kirjallisuuteen sekä niiden väliin: universaaliseen. Ensimmäisen osaston kärkiartikkelina on Juri Trifonovin tuotantoa ja sen kehitystä käsittelevä Trifonovin syndrooma, kotimaisen kirjallisuuden osastossa paljon huomiota herättänyt Aleksis Kiven Kihlaus naisnäkökulmasta.

Eri julkaisuissa vuosina 2008–2016 aiemmin ilmestyneiden esseiden lisäksi mukana on myös ennen julkaisematonta, kuten kahden osaston väliin sijoittuva laaja essee Kirjailijan urapolku luonnonvalintana. Siinä kyse on siitä, kuinka kirjailijaksi tullaan (vaikeimman kautta!). Vakuudeksi näyttönä on yli 80 tapauskertomusta.

Kirjan päättää essee Runon elementit. Siinä tarkastelun kohteena on neljän runoilijan esikoiskokoelmat näkökulmana kutakin teosta hallitseva kosminen alkuaine eli elementti: Anja Kosonen / Maa, Leevi Lehto / Ilma, Kristina Carlson / Tuli, Mikko Rimminen / Vesi.

Trifonovin syndrooma: 240 sivua, sidottu suojapaperein.

Tilaukset osoitteesta info@tamarapress.fi

Hinta toimituskuluineen 25,00 euroa (sis. myös alv). Liitä tilaukseen mukaan toimitus- ja laskutusosoite. Toimitus tilaajalle heti kun maksu on siirtynyt Tamara Pressin tilille.

Tutustu myös  Anssi Sinnemäen aiemman tuotannon esittelyihin.

 

100 vuotta yöllisestä poliisioperaatiosta

Kuva sarjasta Suomenlinna

Helsingin Uutisten nettiversion toimittaja kysyi Anssi Sinnemäen mielipidettä kun 07.11.2017 oli kulunut 100 vuotta ns. Lokakuun vallankumouksesta. Sähköpostina tehty haastattelu julkaistiin tasan satavuotispäivänä toimittajan editoimassa ja haastateltavan hyväksymässä muodossa. Editoinnin vuoksi haastattelusta oli jäänyt pois haastateltavan itsensä tärkeäksi kokemat viittaukset kirjallisuuteen, joten seuraavassa julkaistaan haastattelu n teksti alkuperäisessä muodossaan.

1) Mitä lokakuussa 1917 tapahtunut vallankumous merkitsi sinulle silloin, kun olit vielä aktiivisesti mukana vasemmiston toiminnassa?

Ensisijaisesti se merkitsi romanttis-herooista draamaa sellaisena kuin se on kuvattu John Reedin reportaasissa Kymmenen päivää jotka järisyttivät maailmaa ja Sergei Eisensteinin elokuvassa Lokakuu. Eli se merkitsi symbolista lupausta paremmasta maailmasta. Se oli suuri harha, koska sen konkreettiset seuraukset olivat nähtävissä jo silloin kun olin mukana aivan erilaisina kuin lupauksen lume tapausten kulun esitti.

Suosittelen poliittisen historian emeritusprofessorin Osmo Jussilan teosta Neuvostoliiton tragedia – Utopiasta vankileirien saaristoksi (2012). Varsin vakuuttavasti Jussila riisuu Lokakuun suureksi sosialistiseksi vallankumoukseksi glorifioidun tapahtuman ”vallan kaappaamiseksi yöllisenä poliisioperaationa”. Tämän kuultuaan John Reed ja Eisenstein kääntyvät haudassaan Kremlin muurissa ja Novodevitšin Moskovan-hautausmaalla.

2) Mitkä ovat mielestäsi lokakuun vallankumouksen parhaat puolet ja kestävimmät saavutukset?

Parhaita puolia ja kestävimpiä saavutuksia ei oikeastaan ole, ellei sellaiseksi lasketa sen tuottamaa varoittavaa esimerkkiä. Proletariaatin diktatuuri oli valtapolitiikkaa, jonka talous oli valjastettu ensisijaisesti sotavarustelun ehdoilla ja joka tuhosi suunnattomasti inhimillisiä arvoja. Muutenkin, sosialistisen suunnitelmatalouden lopputulema oli mahalasku.

Usein sanotaan, että tuottihan vallankumous sentään suurenmoista taidetta, esimerkiksi Eisensteinin elokuvat. Kuitenkin Eisensteinkin alisti taiteelliset keksintönsä diktatuurin propagandalle ja valehtelulle, joka muutenkin oli vallankumousta seuranneen vallanpidon toinen luonto. Neuvostoliitossa mikään ei ollut pyhää, mutta kaikki oli tabu.

3) Mitä noista saavutuksista on yhä jäljellä? Oliko sosialismin kaatuminen Neuvostoliitossa sinulle valtava pettymys?

Toisaalta on totta, että vallankumouksen seurauksena syntyi myös suurta kirjallisuutta – Bulgakov, Ahmatova, Trifonov – tai musiikkia: Šostakovitš. Historian ironiaa, tai historiallinen tragedia on se, että se syntyi enimmäkseen vallinneen vääryyden aiheuttamasta kärsimyksestä. ”Tänään minulla on paljon tehtävää / muisti täytyy tappaa kokonaan / kiveksi täytyy sielu jähmettää / ja elämään on opittava uudestaan”, kirjoitti Anna Ahmatova, kun hänen poikansa oli viety. (Suomennos Pentti Saaritsan)

Äsken ilmestyneessä esseekokoelmassani Trifonovin syndrooma olen käsitellyt tätä Juri Trifonovin tapauksen kautta. Trifonov oli Brežnevin ajan suurin kirjailija, jonka tuotanto syntyi vallankumouksen paradoksin kautta. Hänen isänsä oli johtavia vallankumouksellisia, jonka Stalin likvidoi. Poika palvoi varhain menettämäänsä isää huomatakseen vähitellen, että isähän oli myös osallinen, joka oli mukana rakentamassa tätä hirviötä, jonka luonnetta – henkistä konkurssia – poika tuotannossaan analysoi katkerasti.

Sosialismin kaatuminen Neuvostoliitossa oli minulle valtava helpotus.

4) Millä tavalla Suomi ja maailman olisivat erilaisia, jos Venäjän vallankumousta ei koskaan olisi koettu?

Lampaat ja jalopeurat laiduntaisivat sulassa sovussa samalla kedolla.

18.10.2017, ystävällisesti, Anssi Sinnemäki, FM, kirjailija

Seuraavassa linkki Helsingin Uutisten versioon.

http://www.helsinginuutiset.fi/artikkeli/577338-venajan-vallankumouksesta-tanaan-100-vuotta-sinnemaki-valehtelu-oli-kommunismin

 

 

Kemppinen kehuu

Jukka Kemppinen, eteväksi havaittu ja parhaaksi palkittu blogisti, kirjoittaa 01.10.2017 Trifonovin syndrooman innoittamana lapualaisuudesta. Seuraavassa itse kirjaa ja kirjoittajaa koskevat kohdat.

”Olen kai lukenut kaikki Anssi Sinnemäen kirjat. Posti toi uusimman, Trifonovin syndrooma. Sinnemäki on selvästi kaikkein parhaita esseistejämme ja erinomainen kirjallisuudesta kirjoittaja. (…) Sinnemäeltä odotan edelleen lisää, koska hän kirjoittaa niin hyvin.”

Kuva: Heli Kurunsaaren lapualaisjuuriaan lempeän satiirisesti tilittävä teos.

http://kemppinen.blogspot.fi/2017/10/lapualaisuus.html

 

 

 

Muuttunut tuuli

On kulunut 50 vuotta Leevi Lehdon Muuttuneen tuulen ilmestymisestä (Kansi: Ahti Lavonen). Tätä juhlistettiin ravintola Kaisaniemessä 28.09.2017. Samalla julkistettiin Leevin esseekokoelma ”Suloinen kuulla tuo kuitenkin oisi” – Esseitä 2010–2017.

Kymmenkunta puhujaa esitteli ja käsitteli Leevin verrattoman monipuolista uraa. Anssi Sinnemäen osana oli itse Muuttuneen tuulen esittely näin sanoen:

Kaksi viikkoa sitten ilmestyneen kirjani Trifonovin syndrooman viimeinen essee käsittelee neljää esikoisrunokokoelmaa, jotka ovat ilmestyneet vuosien 1961 ja 2000 välillä.

Niitä yhdistää se, että jokaisessa kuvaston hallitsevana elementtinä on jokin neljästä kosmisesta alkuaineesta eli elementistä – maa, ilma, tuli, vesi –, mutta niitä erottaa se, että jokaisen esikoisen peruselementti on eri.

Muuttuneen tuulen elementti on, tietysti kuten jo nimestä arvata saattaa, ilma. Tuuli on ilman olomuoto. Lisäksi tuuli on ilman elementille ominaista jatkuvaa liikettä, ja sitäkin jatkuvampaa liikettä on muuttunut tuuli – kokoelma tuntuu nimestään lähtien suorastaan purjehtivan elementissään.

Muutenkin, 16-vuotiaan Leevi Lehdon vuonna 1967 ilmestynyttä esikoiskokoelmaa luonnehtii kauttaaltaan ilmatilan hallinta. Kokoelma on ällistyttävän tasapainoinen ja kypsä esitys, varsinkin kun ottaa huomioon, millaisen paineen alla se on syntynyt.

Leevin astinlauta alaikäiseksi esikoisrunoilijaksi oli aikoinaan paljon huomiota herättänyt Parnasson lyriikkakilpailu, jonka tulokset julistettiin vuoden 1967 Parnasson ensimmäisessä numerossa. Siitä voidaan päätellä, että Muuttuneen tuulen pohjat oli kirjoitettu itse asiassa jo 15-vuotiaana. Rimbaud!

Kilpailun voittajaksi tuli Simo Lyly palkintona 1000 markkaa eili 1653 euroa, toiseksi Leevi Lehto, jonka palkintosumma oli 600 markkaa eli 991,60 euroa. Muille maininnoille jäi useita myöhemmin nimeä luoneita tekijöitä kuten Jarkko Laine, Juhani Ruotsalo, Juha Vakkuri, Kari Saviniemi, Caj Westerberg.

Luotettavan tiedon mukaan Leevi oli Anhavan suosikki, mutta raadin muut jäsenet, Mirjam Polkunen ja Rauno Ekholm, jyräsivät hänet, tai ainakin Mirjam jyräsi.

Tyypillisiä Leevin esikoisen ilmakuville on tilanne, jossa tuuli tarttuu puihin ja puiden lehtiin, seuraavassa satunnaisesti poimittuja esimerkkejä. »kun haavan lehdet saavat tuulta» – »puitten lehdet saavat tuulta syksy» – »ulkona viileä tuuli rakentaa viileitä kuvioita vihreisiin puihin» – »mäntyjen oksat alkoivat liikuskella / alkavassa tuulessa» – »Lempeä tuuli tekee lempeitä kuvioita puihin ja takaisin». Vielä viimeisenkin runon avauksessa kietoudutaan leppeän tuulen vaippaan.

Ei toki Leevi ole ensimmäinen runoilija, jonka puut liikkuvat tuulen voimasta. Samassa »Runon elementit»-esseessä kerron kahdesta nuoresta kriitikosta, jotka päättelivät Anja Kososen Meriluoto-epigoniksi, koska hänen yhdessä runossaan esiintyy sana meriluoto, tosin pienellä ännällä. Valppaat kriitikkomme olivat Pentti Saarikoski ja Pekka Tarkka.

Pitäisikö minun nyt leimata Leevi Danten plagioijaksi, kun suuri firenzeläinen kirjoittaa Paratiisissa: »Kuin lehvä, leyhyttämä tuulen, painaa / pään alas, nousten jälleen voimallansa / omallaan, joka ylöspäin sen nostaa.»

Vastaan: Ei pidä. Leevin tuulikuvaston huipentaa ja kumoaa ikimuistettavat rivit, joille Dantekaan ei mahda mitään:

»…en osaa vastata enkä jättää vastaamatta harmaat pilvet eivät vielä varjosta aurinkoa suljen silmät ja avaan ne katson puita kaipaan aikaa eteenpäin tai takaisin seudulle missä tuuli aiheutui puitten heilunnasta eikä päinvastoin»

»takaisin seudulle missä tuuli aiheutui puitten heilunnasta eikä päinvastoin»!

Nämä rivit ovat kestävä vahvistus ja viimeinen niitti sille, mitä esseessäni sanon Muuttuneen tuulen syvimmästä olemuksesta. Siteeraan itseäni muutaman kappaleen verran.

Muuttuneessa tuulessa ilman elementtiin kiinnittyvän kuvaston lähes pakkomielteiseltä näyttävän käytön takana täytyy olla jotakin »syvempää». Sen täytyy sellaisenaan olla merkki tai oire jostakin. Ja onhan se. Teos on pienestä koostaan huolimatta suuri vapauden laulu.

Ilman elementin täydellinen dominointi sen kaikissa eri sävyissä Muuttuneessa tuulessa on vapauden julistus – irtioton, lentoonlähdön, muutoksen korkea veisu. Selkein merkki siitä on kokoelman valmistumisen yhteydessä tapahtunut nuoren tekijän lopullinen lähtö kotoa, irti herätyskristillisen helluntailaisuuden painostavasta ilmapiiristä omille teille. Se vaati lujaa luonnetta. Leevi ei ole milloinkaan sanonut olleensa uskonnon uhri, vaan ilmaissut ainoastaan tehneensä ehdottoman ratkaisun, joka on pitänyt. Tätä ilmentää Muuttunut tuuli.

Viisastelen vielä esseen lopuksi tekeväni paljastuksen ja muistutan kokoelman nimeen sisältyvästä kaksimielisyydestä, joka vahvistaa esittämääni tulkintaa ja vastaa muutenkin Leevin verbalistiikkaa. Muuttunut tuuli viittaa paitsi ilmavirtaukseen myös muuttuneeseen moodiin, mielialan muutokseen. Siitähän Muuttuneessa tuulessa juuri onkin kysymys, muuttuneesta tuulesta!

Tähän päättyi esitykseni Muuttuneesta tuulesta. Valitettavasti!

Ensinnäkin, tarkkaan ottaen olin väärässä, kun sanoin ettei Leevi ole milloinkaan sanonut olleensa uskonnon uhri, vaan ilmaissut ainoastaan tehneensä ehdottoman ratkaisun, joka on pitänyt. Ei tosin uhri, mutta hän on jo vuosikymmenen alussa ja nyt julkaistavassa esseekokoelmassa kertonut komean tarinan, isän ja pojan keskustelun saunan lauteilla. Siinä isä siunaa poikansa lähtemään omille teilleen, irti uskonyhteisön pakotteista.

Muuttuneen tuulen vapauden julistuksen – irtioton, lentoonlähdön – korkeaa veisua voidaan tarkastella takavuosien muotitermin transgression tyyppiesimerkkinä. Mikä olikaan maailmankirjallisuudessa kuvattu ensimmäinen transgressio, rajanylitys? Sehän on Ensimmäisen Mooseksen kirjan karkotus Paratiisista.

Karkotus Paratiisista on rangaistus syntiinlankeemuksesta. Sitä sanotaan myös ostrakismiksi, joka on sulkemista pois yhteisöstä. Leevin tapaus on tätä, mutta toisaalta se on luonteeltaan hyvin erikoinen. Oikeastaan se on ostrakismia nurinkäännettynä, onnekkaana lähtönä maailmaa valloittamaan. Leevin ja isän kohtauksessahan on kyseessä, riippuen tarkastelukulmasta, yhtä hyvin irtiotto helvetistä kuin karkotus paratiisista.

Yhtä kaikki: Muuttunut tuuli on transgression korkea veisu.

Eikä tässä kaikki. En ottanut sattumalta Dantea esiin. Dante on paljon velkaa Leeville. Ajatellaan vaikka Paratiisin kuvausta transgressiosta niin kuin itse karkotettu Adam asian esittää runoilijalle: »Siis poikani: puun hedelmän ei syönti / ei syy itsessänsä syy ollut moisen paon / vaan yksin yli rajamerkkein käynti» – eli transgressio.

Tämä oli Leinon suomennos, näin vuorostaan Elina Vaara: »Siis poikani: maanpaon syy niin pitkän / ei itse puusta syönti, vaan se, ja vain / se, että käytiin yli rajan.»

On hyvä lopettaa Dante-suomennosten yhteydessä julkaistuihin tämän säkeistön selityksiin. Leino: »Syntiä ei ollut hedelmän syöminen vaan halu hankkia henkistä hyvää yli sallitun määrän, ’tulla Jumalan kaltaiseksi’.» Vaara: »Ensimmäisen synnin luonne oli ihmiselle määrätyn rajan ylittäminen, hybris, halu tulla Jumalan kaltaiseksi.»

On hienoa, että 50 vuoden ikäinen esikoinen elää ja voi hyvin. Onneksi olkoon!

Runon elementit

Anssi Sinnemäen syyskuussa ilmestyvän uutuuden Trifonovin syndrooma ja muita kirjallisuusesseitä päättää essee Runon elementit. Siinä tarkastelun kohteena on neljän runoilijan esikoiskokoelmat näkökulmana kutakin teosta hallitseva elementti.

Maa: Anja Kososen Kaupunki kääntyy (1961)

Ilma: Leevi Lehdon Muuttunut tuuli (1967)

Tuli: Kristina Carlsonin Hämärän valo (1986)

Vesi: Mikko Rimmisen Jännittävää olisi nähdä pihalla lintuja (2000).

Runoteosten esittelyjä ja tulkintoja värittää kurkistus kirjailijoiden henkilöhistorioihin siinä määrin kuin ne sivuavat kirjoittajan omia vaiheita. Anja Kososen kohdalla osoitetaan, että hän ei aikoinaan saanut reilua kohtelua, vaan olisi ansainnut paljon paremman.

Aihe ja tarkastelun kohteet perustuvat Sinnemäen omiin löytöihin, mutta esseen valmistelun yhteydessä tekstiä on inspiroinut myös ranskalaisen filosofin Gaston Bachelardin elementtejä runoudessa käsittelevä kirjasarja.

Kirjailijan urapolku

Näkymä Suomenlinnasta

Anssi Sinnemäen syksyllä ilmestyvään uutuuteen Trifonovin syndrooma ja muita kirjallisuusesseitä sisältyy laaja essee aiheesta ”Kirjailijan urapolku luonnonvalintana – 80+1 tapauskertomusta”. Otsikon 80 tapausta yhdistää jokin suuri menetys lapsuudessa, tyypillisesti isän kuolema. Esitykseen kietoutuu henkilökohtainen ulottuvuus: isä ja äiti, kuolema ja perheen hajoaminen. Muun muassa Freudin esseetä ”Dostojevski ja isänmurha” tarkastellaan kriittisesti. Suomalaisina esimerkkeinä ovat alla luetellut 51 kirjailijaa esittelyjärjestyksessä. Käsittelyn laajuus kunkin kohdalla vaihtelee suppeahkosta elämäkerrallisesta maininnasta kirjailijakohtaiseen pienoisesseeseen, samalla kun näkökulma pysyy samana. Monet kirjailijat ovat myös käsitelleet pitkin tuotantoaan kokemaansa menetystä, joillakin se on kautta koko tuotannon soiva alasävel.

Hannu Mäkelä, Pentti Saarikoski, Heikki Hietamies, Jörn Donner, Paavo Rintala, Joni Skiftesvik, T. Vaaskivi, J. L. Runeberg, Aleksis Kivi, Volter Kilpi, Joel Lehtonen, J. J. Wecksell, K. A. Tavastsjerna, Gunnar Björling, Rabbe Enckell, Mikael Enckell, Toivo Pekkanen, Mika Waltari, Kalle Päätalo, Väinö Linna , Väinö Kirstinä , V. A. Koskenniemi, Maila Talvio, Aino Kallas, L. Onerva, Edith Södergran, Uuno Kailas, Katri Vala, Erkki Vala, Iris Uurto, Aku Rautala, Aku-Kimmo Ripatti, Helvi Hämäläinen, Elvi Sinervo, Aira Sinervo, Helvi Juvonen, Laura Latvala, Olavi Siippainen, Eeva-Liisa Manner, Kirsi Kunnas, Eeva Kilpi, Anu Kaipainen, Martti Joenpolvi, Raisa Lardot, Laila Hirvisaari, Eila Kostamo, Pirjo Tuominen, Leena Laulajainen, Marja-Leena Mikkola, Kari Aronpuro, Pentti Saaritsa, Matti Rossi, Anelma Järvenpää-Summanen, Leena Krohn, Ulla-Lena Lundberg