ALEMMAN KESKISARJAN KIVI

Isäni Jussi Sinnemäen vuonna 1916 hankkiman Tarkiaisen Kivi-elämäkerran kansi ja titteliaukeamaa. Kolme vuotta myöhemmin hän hankki Tarkiaisen Aleksis Kiven muiston. Vuosina 1926–1928 Jussi Sinnemäki oli ylimääräisenä pappina Nurmijärvellä ja rakkaus Kiveen siitä vain syveni. Vuonna 1932 Otava julkaisi Jussi Sinnemäen Suomen Pyhäkouluyhdistyksen tilauksesta kirjoittaman kirjasen Suomen pyhäkoulun isä – Pikapiirtoja Johan Fredrik Berghin elämästä. J. F. Bergh tavataan mainita Seitsemän veljeksen rovastin esikuvaksi, vaikka voisi hän käydä yhtä hyvin lukkarin mallista.

Historioitsija Teemu Keskisarja on julkaissut kirjan Aleksis Kivestä: Saapasnahka-torni: Aleksis Kiven elämänkertomus (Siltala 2018). Kivestä on paljon kirjoitettu, myös elämäkerrallisia esityksiä, alkaen Viljo Tarkiaisen kivijalasta tällä vuosituhannella ilmestyneisiin Kiveä monipuolisesti valottaneisiin Esko Rahikaisen tai Hannes Sihvon tutkimuksiin. Kivi-uutuus ilmestyy myös samaan saumaan kuin loppusuoralla oleva Kiven teosten kriittinen editio – kahdeksanosaisesta sarjasta puuttuvat tätä kirjoitettaessa ainakin Seitsemän veljeksen ja Kanervalan ja muun runotuotannon editiot.

Keskisarjan esitys on kauttaaltaan jotenkin tasapainoton suhteessa kohteeseensa, sen esitystapa on hyppelehtivä, asenteellisesti valikoiva ja monin paikoin anekdooteilla – usein vihjailevilla – herkutteleva, joten lukijalle tuottaa välillä vaikeuksia suhtautua siihen vakavasti. Keskisarja tuntuu mieltyneen erityisesti kahteen ikiaiheeseen, jotka on joko kumottu (kuppa Kiven kuolemantautina) tai joista ei ole näyttöä (Kiven Adler­creutz-aateluus). Itse ehdotin jo aikoja sitten DNA-testin käyttöönottoa (Sinnemäki 2011). [P.S. 22.05.2019: Sain välitöntä palautetta tämän jutun julkistamisen jälkeen: Yle on pari viikkoa sitten 08.05.2019 julkistanut DNA-tutkimuksen, jonka perusteella varmistuu, ettei Kivi ollut Adler­creutz, ks. https://yle.fi/uutiset/3-10768853]

Seuraavassa käyn tiettyjen teemojen kautta kriittisesti läpi Keskisarjan teosta, sen esitystapaa, puutteita ja tulkintoja; liitteenä on myös lista lähes sadasta alaviitteestä, joille ei ole vastinetta teoksen kirjallisuusluettelossa. Pääteemat käsittelevät Kiven kieltä, tulkintoja August Ahlqvistin roolista, Kiven taloudellista asemaa, Kiven taudinkuvaa, Keskisarjan kieltä ja lopuksi kysymystä saapasnahkatornista, jonka merkitystä korostaa se, että se on valittu teoksen nimeksi. Lopuksi esitän epilogina oman alustavan ehdotukseni saapasnahkatornin tulkintamalliksi Kiven piiloeroottisena jos ei nyt elosteluna niin ilosteluna: falloksen ja kastraation kilpataisteluna. Tämän osan – Saapasnahkatornin arvoitus – voi lukea erillään sitä edeltävästä Keskisarja-kritiikistä.

Runoilijat paremmuusjärjestyksessä
Keskisarjan suhde Kiveen on vähättelevä (tai huvittunut) kaikkialla, missä hän ottaa puheeksi Kiven kielen ja runouden. Hän ei tunnu erottavan Kiven sanataiteen jäljittelemätöntä ainutkertaisuutta kielentutkijoiden pohdinnoista Kiven kielen murre- ja vaikutetaustasta, ikään kuin Kiven taiteen arvoa vähentäisi se, että hänen käyttämästään kielestä ei tullut valtavirtaa. Lingvisti Petri Lauermaan viitaten Keskisarja toteaa, että ”[v]anhahtava oikeinkirjoitus suonessaan [Kivi] ei päässyt kärryille akateemisista väittelyistä” (SNT, 115). Viitatulla sivulla Lauerma ei tällaista sano, sen sijaan hän siteeraa Ahlqvistin 1874 esittämää Kiven kielen lopullista tuomiota, jonka mukaan Kivi ”ei koskaan pyrkinyt sille kannalle suomen kielessä, että hän sitä olisi voinut käyttää vapaana ja ihanana ja yleisesti tajuttavana tuotettensa pukuna” (sit. Lauerma 2009, 139). Julius Krohn on toinen aikalainen, jonka Keskisarja nostaa esiin Kiven runouden murskajaisissa (SNT, 121–122). Keskisarjan hyväksyvässä sävyssä
laajasti lainaamille Ahlqvist-Oksaselle ja Krohn-Suoniolle Kiven ilmaisutapa oli aivan vieras; samalla se sokaisi heidät näkemästä sen todellisia arvoja.

Keskisarja päättää Kiven runokielen esittelyn Kaarle Bergbomin tunnettuun lausumaan ”mynttäämättömistä kultarakeista” (SNT, 122). Hän ei uhraa ajatustakaan sille Kiven runouden rehabilitoinnille, jonka myötä aikalaisarviot viimeistään jäivät häpeään. Teoreettisella tasolla läpimurtoa merkitsi Lauri Viljasen uraauurtava, hartaan paneutunut 187-sivuinen essee Aleksis Kiven runomaailma, jossa Kiven runojen aikalaiskritiikistä ei jää kiveä kiven päälle (1953, 8): ”Kiven jalometalli on kyllä kauttaaltaan ’myntättyä’, se vain on tehty omalla tavalla.” Julius Krohnin mukaan Kiven runot kompastuivat muun muassa riimien väheksyntään. Viljanen kommentoi (1953, 38): ”Todennäköisesti hänen vaistonsa sanoi, että riimit tuovat mukanaan sovinnaisia sävyjä, jotka eivät tyydyttäneet hänen omintakeista henkeään, hänen voimakasta kielellistä luomistahtoaan.” Viljasen jälkeen kuvaa Kiven runoudesta ovat syventäneet Hannu Launonen, Auli Viikari ja Heikki Laitinen (ks. Sinnemäki 2008/2017, 176–177; Laitinen 2000/2015 ja 2017).

Kivi toki hallitsi halutessaan myös riimittelyn, alkaen ”ihmeellisimmästä mestariteoksestaan, vokaalien harmonioille perustuvasta Sydämeni laulusta” (Heikki Laitinen), mutta Oksasen ja Suonion runousopin vaakakupeissa Kiven omintakeisen runouden – tai proosan poljennon – rytmiset, laululliset ja musiikilliset ominaisarvot eivät paljon painaneet. Myöskään Keskisarjalta ei Kiven runoudelle armoa heru. Sen sijaan hän tyytyy pitäytymään aikalaiskritiikin argumenteissa ja äityy jopa antamaan runoilija-Ahlqvistille tunnustusta (SNT, 111): ”Hän kirjoitti A. Oksasena hyviä runoja.”

Ei kannata unohtaa myöskään Kiven proosatyyliä, jota Rafael Koskimies on luonnehtinut ”eepilliseksi reliefityyliksi”: ”Tuotettensa puvuksi” Kivi ”loi oman taiteellisen välineen [vanhan raamatun] kielen avulla, [joka] jokaisessa yksityisessä lauseessa pyrkii samalla kiinteään ja väljään ilmaisuun, että jokainen lause on plastillinen ja tuore kokonaisuus sinänsä…” (Koskimies 1934, 147, 151)

Häränpyllystä uusi normaali
Niin, August Ahlqvist ja Seitsemän veljeksen teilaus. Keskisarja tuntuu pitkälle ymmärtävän Ahlqvistia oman aikansa ihmisenä, ajan luomien ehtojen raameissa – tämähän on yksi historiantutkimuksen tavoite, kuoria ilmiöiden ympäriltä jälkiviisauden tuottama harha. Silti, on vaikea ymmärtää ja hyväksyä Keskisarjan lopputulemaa (SNT, 212): ”[Ahlqvist] todella koki, että Seitsemän veljestä on huonointa, mitä suomen kielellä voi kukaan ja mikään ulosantaa. Ei tukkapöllyä vaan niskat nurin -asenne ansaitsi tietyn kunnioituksen. Ainoana vuoden 1870 Suomesssa Ahlqvist ymmärsi Aleksis Kiven isoksi ja sääti vihatekonsa sen mukaisesti.”

Edellisen lainauksen alaviite kuuluu: ”Uuden tulkinnan Kivestä ja Ahlqvistista on esittänyt Hurme 2015, 15 ja eri kohdin.” Hurmetta 2015 ei (tietenkään) löydy kirjallisuusluettelosta (siellä on vain Hurme 2009). Keskisarja tarkoittaa Juha Hurmeen artikkelia Lämpimiä ja kylmiä kylpyjä teoksessa Aaltonen et al. (toim.) 2015. (Tämä on kirjallisuusluettelossa.) Artikkelissa on Juha Hurmeen häränpylly Ahlqvistista Kiven ainoana oikeana ymmärtäjänä: ”Ahlqvistin negatiivi on vain valotettava positiiviksi niin voimme lukea relevantin arvion Stenvallin taiteesta.” Hurmeen ja sitä komppaavan Keskisarjan tulkinta on paitsi viisasteleva myös kestämätön asettaessaan Ahlqvistin Kiven ainoaksi tosi ymmärtäjäksi. Lähinnä se toimii Ahlqvistin maineenpalautuksena, ja sen seurauksena Kivi jää taas kerran armotta jalkoihin.

Ahlqvist–Hurme-jakson jälkeen Keskisarja kuvaa Ahlqvistin kritiikin jälkeen seurannutta hiljaisuutta. Kiven ystävät ja puolustajat vaikenivat pitkään, ja tämän vaikenemisen osuudesta ja vaikutuksesta Kiven pettymykseen on tutkimuksen piirissä laaja konsensus. Tähän sopii se, mitä Oiva Ketonen on kirjoittanut suomalaisen sivistyneistön syndroomasta teoksessaan Kohtalon vaihtoehdot – Aleksis Kivi, August Ahlqvist ja sivistyneistön vähäinen kansalaisrohkeus (1989). Mielestäni siinä artikuloidaan Ahlqvistin teilauksen puitteet hienovaraisemmin ja vakuuttavammin kuin Keskisarjan ja Hurmeen rymistelevissä selityksissä.

Oiva Ketosen mielestä (Ketonen 1989, ks. Sinnemäki 2014, 280–281) Ahlqvistin teilaus ja sitä seurannut Kiven jättäminen yksin ilman puolustusta mursivat hänen terveytensä. Suomalaisessa kulttuurissa on Ketosen mukaan yhä tietty fundamentalismin vivahdus, josta on seurauksena keskustelun yksisuuntaisuus ja dialogin puute – meillä on ikään kuin sisäänrakennettuna riski toistaa samat virheet, mitkä tulivat esiin silloin, kun Aleksis Kivi jätettiin yksin. Ne jotka ovat etsineet ja etsivät Kiven tuhoutumisen syitä Kiven henkilöhistorian teilausta edeltävistä oireista, väistävät sen kollektiivisen vastuun, jota kulttuurimme yhä Kiven kohtalosta kantaa.

August Ahlqvistin motiiveja pohtiessaan Ketonen totesi, että Ahlqvistin Kiveen kohdistamassa vihassa oli selvä patologinen komponentti. Myös kateus-tulkinnalle on vakuuttavat perustelut (Julius Krohnin kohdalla Keskisarja torjuu kateuden mahdollisuuden). Kaikkiaan Ketonen arveli, että Ahlqvist koki arvostelunsa kohteen itselleen, asemalleen ja vallankäytölleen niin vaaralliseksi, että päätyi tulokseen, että tämä on tuhottava. ”Kiven kohtalo on ollut haava omassatunnossamme, eikä tämä haava ole vieläkään täysin parantunut.” Ketosen mukaan ”asiat ovat oikein vasta silloin, kun kohtuuttomalle arvostelulle on, (…) kuten Ahlqvistin esittämälle olisi pitänyt olla, sen mukaan mitoitettu vasta-arvostelu.”

Toistan: Ahlqvist koki arvostelunsa kohteen itselleen, asemalleen ja vallankäytölleen niin vaaralliseksi, että päätyi tulokseen, että tämä on tuhottava. Hurmeen viisastelu Ahlqvistista Kiven ainoana oikeana ymmärtäjänä ja Keskisarjan ihailema niskat nurin -asenne eivät ansaitse minkäänlaista kunnioitusta. Niin väistetään se kollektiivinen vastuu, jota kulttuurimme yhä Kiven kohtalosta kantaa.

Syöttiläs
Kiven raha-asioista Keskisarja puhuu ristiriitaisesti (ks. SNT, erityisesti 106–107). Pohjana ovat Tarkiaisen vuosia 1860–1870 koskevat laskelmat ja Kiven Thiodolf Reinille esittämä oma arvio noin 200 markan tuloista vuositasolla 1860-luvulla. Keskisarja (SNT, 106): ”…Kivellä oli satojen markkojen vuositulot. Ilman muuta hän kärsi joskus aliravitsemuksesta, mutta silti nälkätaiteilija-käsitteessä menevät puurot ja pettuleivät sekaisin. Paremmin tienasivat Helsingissä vaikkapa muurarit ja kirvesmiehet, mutta vertaus ontuu, koska heidän piti huolehtia itsestään ja ruokkia perhe.”

Kirjeiden edition sivun 313 alaviitteessä huomautetaan: ”Kiven tulot eivät todellakaan olleet suuria vuositasolla, kun virkamiehen vuosipalkka oli yli 500 markkaa” – itse asiassa 700 markkaa, kuten sivun 307 alaviitteessä todetaan ja jatketaan: ”Esimerkiksi kansakoulun opettajan vuosipalkka oli 600 markkaa, mutta lennättimenhoitajan jopa 1600 markkaa. Toisaalta ammattitaitoinen muurari ansaitsi kuusi markkaa päivässä eli noin 150 markkaa kuussa” eli ainakin 1500 markkaa vuodessa.

Historioitsija olisi voinut tarkemmin valottaa, milloin suomalaisessa palkkausjärjestelmässä on vallinnut sääntö, jonka mukaan palkka määräytyy lapsiluvun mukaan. Ja samaan hengenvetoon samalla aukeamalla ja monin paikoin muuallakin Keskisarja vyöryttää – vastoin äsken sanomaansa – evidenssiä, että Kivi näki monesti nälkää, joutui elämään vippien varassa, joita ei aina kyennyt maksamaan takaisin, ja joutuipa elämään aikansa myös siivellä, tai kuten Keskisarja sanoo, ”melkein systeemin syöttiläänä” (SNT, 106).

Aleksis Kiven raha-asioista puhuttaessa täytyy tietenkin erikseen muistuttaa, millaista puutetta hän kärsi ennen kirjallista läpimurtoaan alaikäisenä yksin Helsinkiin siirryttyään (Kalle Achté pitää tätä keskeisenä taustatekijänä Kiven sairastumiseen) ja toisaalta sairastuttuaan ja jouduttuaan kunnan huutokauppaamaksi elätiksi vuotta ennen kuolemaansa. Oli myös vaiheita, jolloin hän eli almujen varassa. Puhe systeemin syöttiläästä on asenteellinen ja vihjailevan leimaava. Sellaisia Suomessa on isketty vapaisiin taiteilijoihin Kivestä lähtien. On vaikea ymmärtää, miksi Keskisarja sitä korostaa.

Konkordia-diagnoosi
Entä sitten Kiven sairaus ja viimeiset vuodet? Keskisarjan esitystavalle on tyypillistä, että hän kallistuu eri tavoin vihjailemalla esittämään Aleksis Kiven taudinkuvaksi kuppaa eli syfilistä. Todettakoon tähän taustaksi seuraava. Lapinlahdessa Kiveä hoitaneen ylilääkäri Saelanin muistiinpanojen tultua julkisuuteen lääkintöneuvos Lauri Saarnio totesi jo vuonna 1946 Aleksis Kiven Seurassa pitämässään esitelmässä ja sen pohjalta Duodecimissa samana vuonna julkaisemassaan artikkelissa, että Kiven eräät oireet viittaavat mahdolliseen elimellistä laatua olevaan aivosairauteen, mutta sulki pois kupan aiheuttaman aivotaudin, kuten myös skitsofrenian.

Saarnion esitelmän yhteydessä laaditun keskustelupöytäkirjan (Yli-Paavola 2009, 183–192) perusteella voidaan päätellä, että Aleksis Kiven muiston portinvartijat huokaisivat helpotuksesta, kun tuli kumotuksi rahvaan keskuuteen laajalle levinnyt käsitys, että Kivi kuoli kuppaan. Myöhemmin toinen psykiatri Kalle Achté kuoppasi kuppadiagnoosin teoksessaan Syksystä jouluun – Aleksis Kivi psykiatrin silmin (1982) ja päätyi arveluissaan toisin kuin Saarnio jonkinasteiseen skitsofreniaan. Sittemmin Achté on muun muassa Lapinlahden sairaalan historiassaan (1991, 69) korjannut käsitystään ja kallistunut samalle kannalle kuin Oiva Ketonen. 2000-luvun alussa professori Anne Pitkäranta on esittänyt diagnoosiksi borrelioosia ja omana eskonpuumerkkinäni olen heittänyt ilmaan Alzheimerin taudin oireiston mukaiset yhtäläisyydet Kiven taudinkuvassa.

Tästä huolimatta Keskisarjaa kutkuttaa kuppa, syyhyttää syfilis Kiven kuolemantautina. Miten hän sen todistaa? Keskisarja pohjustaa tendenssiään esittelemällä johdattelevasti Kiveä hoitaneen ylilääkäri Saelanin muistikirjoissa eri potilaille kirjattuja sekoamissyitä (SNT, 240): alkoholismi, kuppa, uskonnollisuus, omantunnon kriisi, mustasukkaisuus, lavantauti jne. Sen sijaan Kiveä koskevissa potilaspäiväkirjassa ja muistikirjassa määreitä ovat podetut lavantaudit, anemia, juoppohulluus, loukattu kirjailijankunnia, onania ja krooninen melankolia, mutta kuppaa ei Kiven kohdalla mainita. Odotukset tähän suuntaan on kuitenkin viritetty.

Vahvoina indisioina Keskisarjaa muistuttaa, että Kaarlo Kramsulla oli kuppa ja että Panu Rajala on puolestaan onnistunut osoittamaan, että myös Eino Leinolla oli kuppa. Nyt Saelanin muistiinpanoja referoidessaan Keskisarja todistelee (SNT, 242): ”Epävarmaa on, riisuutuiko Aleksis missään tarkastuksessa ilkosilleen. (…) Saelan ei maininnut sukupuolitauteja, muttei myöskään todennut terveiksi sukuelimiä. Kupan salakavalia alkuvaiheita hän tuskin olisi pystynyt havaitsemaan.” Eli kuppadiagnoosin puolesta puhuu se, että sen oireet eivät olleet havaittavissa. Kyllä kansa tietää. Keskisarja vetoaa myös Salomonsson-Kallion väittämiin Kiven tippurista ja syfiliksestä kommentilla (SNT, 242): ”Salomonssonilla ei ollut tästä tietoa, muttei myöskään aihetta piruuttaan valehdella.”

Kiven kuuluun Concordia-hokemaan Keskisarjalla on omaperäinen tulkinta, jolla hän vahvistaa kansan diagnoosintajun mukaista näkemystään. ”Alkeellisena arvauksenaan” (SNT, 244) Keskisarja yleistää suruttomasti: ”jo Olviretkessä viuhahtanut” Konkordia viittaa ilotyttöön, ”sukupuolitaudin tartuttajaan” – eli Keskisarja yhdistää vielä uudella vihjeellä Kiveen sukupuolitaudin. Kiven alkutekstissä Konkordia mainitaan vain kerran, kun sotamies tilittää pohmeloiselle Fuchsille, joka luulee olevansa varjojen mailla: ”Etkö minua tunne, sinä Fuchs Bayerista? Olenpa sen miehen varjo, jonka pistit kuoliaaksi kadulla lähellä nahkuri Köhlerin taloa, siinä minun tapoit, teit leskeksi mun nuoren vaimoni, sen uskollisen, ihanan Konkordian, ja isättömäksi kurjan lapsein. Voi sinua voi!” Ihana ja uskollinen äiti ja vaimo muuttuu Keskisarjan käsittelyssä kuppaiseksi huoraksi.

Tällaisin eväin Keskisarja tekee kuppadiagnoosin kunnianpalautuksen. Saelania myöhempiin lääketieteen auktoriteetteihin Saarnioon, Achtéen ja Pitkärantaan hän ei tässä yhteydessä viittaa, saati ota kantaa. Tuorein esimerkki on vuodelta 2015, psykiatri Jukka Aaltosen tutkielma, jossa hän problematisoi ja osin kiistääkin hyvin kiinnostavalla tavalla Kiven sairauteen ja terveyteen liitettyjä käsityksiä ja pohtii erityisesti Kiven kirjeitä analysoimalla Kiven persoonaa ja paikkaa oman aikansa sosiaalisessa kentässä. Antologia, johon Aaltosen artikkeli sisältyy, on Keskisarjan kirjallisuusluettelossa, mutta hänen pohdintojensa vaikutus ei näy tekstissä.

Ahlqvistin ja Meurmanin sekoitus
Keskisarjaa lukiessa huomio kiinnittyy tyyliin, joka on onnistunut sekoitus Ahlqvistia ja Meurmania. Heti kättelyssä esiin nousee ikään kuin karnevalistinen ote, jolla tekijä antaa tavallaan ymmärtää, ettei tätä tarvitsekaan ottaa aivan tosissaan. Otetaan esimerkiksi ensimmäisen luvun ensimmäinen virke, joka alkutahtina virittää odotukset sille mitä tuleman pitää (SNT, 12): ”Jos tuomari Carl Henrik Adlercreutz toukokuussa 1797 tuikkasi tiineeksi nurmijärveläisen Marja Juhontyttären, vahinko ei pilannut kenenkään elämää.” Eli tekijä aloittaa naisen alatyylisellä eläimellistämisellä. Kenties päälle on jäänyt soimaan Keskisarjan väitöskirjan (2006) eläimeensekaantujat.

Oikeushistorioitsijan seuraava kappale alkaa: ”Näyttöä puuttuu, kuten vuosisatojen takaisissa pelehtimisissä aina, mutta…” kuitenkin, pari virkettä myöhemmin elämänkertojamme tietääkin jo yhdynnän ajan ja paikan: ”Väitetty syrjähyppy sattui 25-vuotiaalle tuomari Adlercreutzille metsästysretkellä.” Keskisarjalla on muutenkin kyky käyskennellä metsäpoluilla ja kylänraitilla todistelemassa ilman lähdeviitettä, mitä missäkin milloinkin tapahtui. Esimerkiksi (SNT, 247; nyt eletään jo Kiven viimeisiä aikoja Tuusulassa): ”Eristysselliksi riitti vintti, jonka alta tikapuut poistettiin. Aleksis ei loikkinut alas, katseli vain maantielle. Kulkijat joskus panivat merkille lävestä kurkistelevan karvapään.”

Keskisarjalla ei ole tässä viitettä, mutta saman tarinan esittää Sihvo (2002, 315) viittauksella ”Useissa muistelmissa näet kerrotaan, että…”. Sihvo tosin puhuu ”läven” sijasta aivan oikein ikkunasta. Samalla sivulla Keskisarja kiistää Veijo Meren kertoman sanoin ”Siitä ei ole uskottavaa lähdettä” ja lisää alaviitteeseen: ”Meri 1975, 128. Merellä on tässä lähdeviitteenä vain 1970-luvulla tehty haastattelu.” Tosin Meri 1975 loistaa poissaolollaan Keskisarjan kirjallisuusluettelosta, niin kuin niin moni muukin teos, kuten lopussa olevasta luettelosta ilmenee. Entä mikä mahtoikaan olla asioitsija Salomonsson-Kallion kliinisen katseen luotettavuusaste?

Keskisarjalla on erityinen kyky päästä historiallisten henkilöiden ihon alle ja nahkoihin. Nummisuutareita edeltävän Bröllopsdansen-aihion juopottelukohtaus ”hölskytti Cygnaeuksen vöyreää vatsaa” (SNT, 36). Muutenkin Kiven suosija Fredrik Cygnaeus houkuttaa Keskisarjan eläimellisiin mielteisiin (SNT, 58): ”Hän kietoutui muhkean ruhonsa laskostettuun venetsialaisviittaan ja elehti kuin antiikin oraattori.” Ja taas kerran Keskisarja sekoittaa eläimet ja ihmiset keskenään: ruho! Vertaa Kielitoimiston / Suomen kielen perussanakirjaan: ”ruho 1. teurastetun eläimen ruumis”. Tai Nykysuomen sanakirjaan: ”ruho 1a. tapetusta, syötäväksi aiotusta suurehkosta eläimestä”. Vasta kolmantena merkityksenä molemmissa mainitaan myös arkikielinen – halventava – viittaus kömpelöön ihmisvartaloon.

Keskisarja viittaa Cygnaeuksen luonnehdinnan yhteydessä (SNT, 58) ”Cygnaeuksen luonteesta vrt. Nervanderin kirjoittama ihaileva elämäkerta ja Uimonen 2007”. Tämä Uimonen on yksi niistä 90:stä kirjallisuusviitteestä, joita ei ole Saapasnahka-tornin kirjallisuusluettelossa. Pikku internet­etsinnän jälkeen Uimonen 2007 löytyy: Minna Uimonen: Fredrik Cygnaeus – kaksoiselämää ja julkisia salaisuuksia? Teoksessa Sateenkaari-Suomi. Seksuaali- ja sukupuolivähemmistöjen historiaa. Toim. Kati Mustola ja Johanna Pakkanen. Like, Helsinki 2007, 216–220.

Keskisarja vihjaa siis Cygnaeuksen oletettuun homoseksuaalisuuteen. Lieventävänä asianhaarana on todettava, että viime peleissä Keskisarja käsittelee teuraseläimen stigmasta huolimatta asiallisesti Cygnaeuksen roolia Kiven ratkaisevan tärkeänä mentorina, ja erityisen kiitosmaininnan hän ansaitsee siitä, ettei ryhdy todistelemaan Kiveä homoksi, kuten tällaisissa sensaatiohakuisissa elämäkerroissa kiusauksena yleensä on.

…ellei mies nimeä
Kirjan nimellä on aina erityinen painoarvo. Onnistunut nimi viittaa tihentyneesti johonkin olennaiseen kirjan sisällössä. Alkeellisen arvauksen mukaan Saapasnahkatornin nimellä viitataan itseironisesti teoksen houreisesti virittyneeseen tapaan tarkastella tutkimuskohdetta.

Keskisarja käsittelee Simeonin kuumatkaa perkeleen kanssa vain muutamalla sivulla (SNT, 172–176), mutta esittää siinä oman saapasnahkatornin tulkintansa, joka on ymmärrettävissä hänen sisimmän siveellisen mielensuuntansa kiteytykseksi: ”Enemmän Kivi eittämättä tahtoi sanoa. Maailmassa, kotomaassa tuonpuoleisessa, historiassa, tulevaisuudessa tai ihmisyydessä sijaitsi saapasnahka-torni. Ei kiveä, tiiltä, puuta, vettä tai ilmaa vaan nahkaa, suutarin ihmiskäden työstämää.” Eli saapasnahkatorni olisi ikään kuin kaikkeuden ja olemassolon metafora. Hyvä mutta hieman väkinäinen yritys!

Keskisarja huomauttaa (SNT, 173), että maailmanloppu ja kuu ovat tuttuja perinne-elementtejä, ”mutta saapasnahka-tornin Kivi rakensi ikiomilla työkaluillaan. Raamatussa ei ole mitään sinnepäinkään.” Totta, monien jo Tarkiaisen yli sata vuotta sitten esittämien intertekstien lisäksi (Münchausen ja muut; ks. Tarkiainen 1919) tässä toimii kuitenkin alluusio Matteuksen ja Luukkaan evankeliumien mukaan. Kun Jeesus oli paastonnut autiomaassa neljäkymmentä päivää ja neljäkymmentä yötä hän joutui perkeleen kiusattavaksi ja matkasi tämän kanssa, Simeonin tapaan, niin temppelin harjalle kuin vuoren huipullekin, missä kiusaaja näytti hänelle kaikki maailman valtakunnat ja niiden loiston (Matt. 4:1–11; Luuk. 4:1–13).

Samoin Lusifeerus näyttää Simeonille saapasnahkatornin viimeiseltä huipulta ”suuria kaupunkeja ja ihmeellisiä rakennuksia kaukaisuudessa allamme” – niin Enklannin, Turkin, Pariisin kaupungin kuin Amerikan valtakunnan (SV, 313–314). Ja kun Jeesus pääsee alas vuorelta enkelten auttamana (Matt. 4:11), Simeonilla on vastaavasti vain laskuvarjona toimiva nahanpalanen, jonka turvin hän laskeutuu ”ikään kuin purjehtien vanhan variksen seljässä” (SV, 316). Lucifer, kapinallinen enkeli, alennetaan näin variksen muotoon. Kohtaus on taas kerran Kivelle tyypillistä silkkaa travestiaa.

Kannattaa muistaa, että veljekset olivat vastikään nylkeneet neljäkymmentä härkää (SV, 267). Neljäkymmentä häränvuotaa muodostaa melkoisen tornin. Ehkä se on Simeoninkin, tämän fiktiivisen henkilön, mielessä, kun hän kuvaa saapasnahkatornin luhistumisen (SV, 315): ”Ja yhä tuikkeni ääni, ja torni vapisi, ankara saapasnahka-torni vapisi ja kukistui viimein ryskeellä ja jytinällä, ja me tuossa seurasimme sen kaatuessa, kätkettyinä nahkaviilujen rykelmään.”

Tähän päättyy varsinainen Keskisarja-luentani.

EPILOGI: Saapasnahkatornin arvoitus
Seuraavassa esitän oman alustavan ehdotukseni saapasnahkatornin tulkintamalliksi. Sen lähtökohtana on jo Viljo Tarkiaisen (1916, 512) esittämä haaste, joka on otettu jokseenkin annettuna siitämisin: ”Varsinkin on huomattava Kiven johdonmukainen pidättyväisyys sukupuolisuhteita koskevien aiheiden alalla.” Aaro Hellaakoski on niitä harvoja, jotka ovat edes jotenkin yrittäneet vastata Tarkiaisen haasteeseen esseessä Aleksis Kiven Eros (1949–1950): ”Kun joskus kirjoitetaan perusteellisempi tutkielma Aleksis Kiven Eroksesta, ei materiaalia puutu.”

Hellaakoski kommentoi kalvean immen tarinan raiskauskohtausta: ”Sanottakoon freudilaisuudesta mitä tahansa, mutta eiköhän ylläoleva [Hellaakosken lainaama katkelma] liene heikäläiselle unien selitykselle melko selvä tapaus?” Katkelma on seuraava: ”Mies kuninkaallisessa puvussa muuttui äkisti hirmuiseksi peikoksi: sarvet tunkeusivat ulos hänen päästään, niskassansa kahisivat kankeat harjakset, ja kurja tyttö nyt tunsi kipeästi povessaan hänen terävät kyntensä. Ja siinä onneton impi huusi, reutoili ja tempaili tuskissansa, mutta turhaan. Ilkeällä kiljunalla raahasi hänen peikko syvimpään luolaansa ja imi hänestä veren aina viimeiseen pisaraan asti.”

Satu Apo lainaa Aleksis Kiveä ja talonpoikaista erotiikkaa käsittelevässä artikkelissaan (1984, 43) tätä ”Hellaakosken asiokkaasti analysoimaa tarinaa”. Pirjo Lyytikäinen (2006, 70) puolestaan pitää kalvean immen tarinaa Seitsemän veljeksen ”varsinaisena eroottisena transgressiona”. Folkloren tutkijana Apo osoittaa monin esimerkein Seitsemästä veljeksestä välittyvän kuvan talonpoikaisyhteisön tavoista ja käsityksistä heijastavan jokseenkin uskollisesti aikansa todellisuutta. Apo huomauttaa sarkastisesti (1984, 35), että Aapon esittämää hyvän emännän – tuon ”tarpeellisen kapineen huoneenhallituksessa” – kuvausta ”näyttävät miestutkijat lukeneen hartauden kyynel silmäkulmassa”, vaikka (tai koska) ”niissä käsitellään naista ennen kaikkea työjuhtana” ja viitataan ”talonpoikaisen perhe-elämän vähemmän miellyttäviin puoliin”. Toki niinkin, mutta Aapon puheessa piilee myös anakronismi, kuten olen osoittanut (Sinnemäki 2004): Aapon puhe on – kuinka ollakaan – Salomonin Sananlaskujen (Sananl. 31:10–31) kelpo vaimon ylistyksen travestia.

Totean sivumennen alaviitteenä, että Jyrki Nummi on eri yhteyksissä, koskien paitsi Kiveä myös Haanpäätä ja Linnaa, ottanut kantaa raamattualluusioiden mekaanis-pinnallista luettelointia vastaan ja näyttänyt itse mallia konstruktiivisemmasta, pintaa syvemmälle menevästä tulkintatavasta (ks. esim.Nummi 2001 ja Nummi 2007). Olen periaatteessa samaa mieltä, mutta tässä artikkelissa esiin nostamassani kahdessa alluusiolöydössä kyse on sitaattitasoa laajemmista, eräänlaisista dramaturgisista kohtauksista, joita Kivi parodioi. Ne on hyvä osoittaa jo sellaisenaan, mutta myös siksi, että jo suuntauksen perustaja-auktoriteetilta E. A. Saarimaalta ne jäivät huomaamatta.

Minua on aina kiehtonut Jouko Tyyrin ”parantumattoman freudilainen” (Pekka Tarkka) tulkinta Kafkan ”Tuomiosta”. Tyyrin mukaan (1969, 103) novellissa vilisee kauttaaltaan kaksimielisellä tekniikalla toteutettuja seksuaalisen osattomuuden kuvia, jotka noudattavat unen logiikkaa. ”Päähenkilöä painaa ilmeisesti kastraation uhka.” Heikkona esiintyvä isä ei jaksa purra hampaattomalla suulla, kunnes ”äkkiä voimistunut patriarkka kimpoaa pystyyn ja korostaa sanojaan etusormeaan heilutellen”. Tyyri muistuttaa, miten päähenkilöstä Georg Bendemannista tuntui kammottavalta, kun hän pari askelta vuoteen luo kävellessään huomasi, että isä hypisteli hänen rinnallaan riippuvia kellon vitjoja ja tarrautui niihin lujasti. Poika puraisee kieleensä, pujottaa epätoivoisesti lyhyttä lankaa neulansilmään, pelkää että hänet yllätetään jollakin tavalla kiertoteitse, takaa, ylhäältä päin.

Samankaltainen lähestymistapa kummittelee mielessä saapasnahkatornin arvoituksen äärellä. Palataan ensin hetkeksi Hiidenkivelle. Paavo S. Elo pitää Laurin Hiidenkivellä veljistään esittämiä arvioita todistusvoimaisina ja alistaa väitöskirjassaan Aleksis Kiven persoonallisuus (1950, 278–279) ”rangaistuksenkipeän” Simeonin luonne- ja sukupuolisen suuntautumisen analyysiin: ”Lauri on veljeksistä terävin ihmistuntija, joten voidaan uskoa, että hiljainen mies humalan kiihoittamana laskettelee suustaan ’totuuden järkähtämätöntä kieltä’, kun hän huomauttaa Simeonille: ’Sinäkö mies? Sinä? Voi veikkoseni! rupeaisitpa katkerasti itkemään jos näkisit jotain, jota likat eivät juuri näytäkkään tuommoisille nurru-pojille kuin sinä.’ (…) Tämän perusteella lienee oikeus otaksua, että Simeonin erikoislaatuisuus ilmenee myös seksuaalisella alalla; siitähän on todisteena, paitsi se, että hän yleensä hoitaa naisten työt, myös se, että hän jää vanhaksipojaksi.”

Elon olisi suonut jatkavan tästä, saapasnahkatorni-jaksohan kihisee ja kuhisee falloksen ja kastraation dialektiikkaa. Muistetaan samalla Wienin poppamiehen kuulu kastraatiopelkoon keskittyvä Susimiehen tapaus, jossa lopulta jokainen kakkantaminenkin oli tulkittavissa kastraation representaatioksi (ks. Freud 2006 ja sen kritiikki Niemelä 2006). Esko Ervasti ehkä aavisti jotain, kun hän päätyi (1965, 57) siihen, että saapasnahkatornikohtauksessa Simeoni ”joutuu käsittämään itseään, (…) Lusifeerus ja pohmelossa oleva Simeoni voidaan tulkita samaksi”.

Jatkan siis valitsemallani vulgaarifreudilaisella pohjalla käymällä Tyyrin malliin läpi Simeonin kertomusta. Toimikoon tähän alkuvirityksenä kuvaus paikasta, josta Juhani kuumatkalta palanneen Simeonin löytää (SV, 309–310): ”Ja ilmestyi ääni kuin kahden sammaleisen kallion vinkalosta, muutaman korkean kuusen suojasta. Sinne kiirehti Juhani ja löysi kadotetun miehen, löysi hänen armoitettavassa tilassa.”

Seuraavat lainaukset ovat mielivaltaisesti lyhennettyjä (SV, 312–316). Ensimmäinen kappale toimii päämestari Lusifeeruksen esittelynä ja ennakoivana rinnakkaiskuvauksena ennen saapasnahkatorniin saapumista.

ISKUVAIHE: Noin minun pituiseni, vaikka taisipa hän [Lusifeerus] itsensä muuttaa miksikä hän tahtoi. Ensiksi, kun hän ilmestyi, tuli hän tuulen puuskana kohinalla pensastoon, jossa istuin. (…) ja muuttuipa hän milloin miksikin. Välistä hyppeli hän edelläni pienenä (…) Välistä taasen kohosi hän hirmuisen pitkäksi mieheksi (…) Sitten teki hän vielä monta muutakin temppua, ja talutti minun viimein ylös korkealle vuorelle; siellä kumartui hän eteeni ja sanoi ”astuppas selkääni”. (…) Sitten rupesi hän kovin puhkaamaan, hikoomaan ja ruumistansa kiertelemään, ja minä poloinen hänen seljässänsä kiikahtelin sinne tänne, ehtimiseen, ikäänkuin muutama päivä sitten Hämeenlinnan torilla marakatti koiran seljässä. Mutta viimein puhkesi kaksi kirjavaa siipeä hänen hartioistansa ulos ja muutaman kerran hän niitä heilautti, ja nytpä rupesimme vilkkaisemaan ylös korkeuteen, kohden kuuta (…) ja näinpä siellä ihmeitä ja kummia, ihmeitä ja kummia! Ah, eihän voi niitä kertoa syntinen kieli!

ESILEIKIT: Niin, kuuhun tultiin, ja vei minun saatana sen viimeiselle reunalle, korkealle kukkulalle, jossa seisoi torni vielä korkeampi, rakettu nahasta, saapasnahasta. (…) Lopulta seisoimme saapasnahka-tornin viimeisessä huipussa, josta näin montakin maata ja merta, näin suuria kaupungeita ja ihmeellisiä rakennuksia kaukaisuudessa allamme. (…) Pahasti rämähtäen vastasi hän taasen: ”se tapahtuu juuri niin pian kuin nämät kaksi nahkaista torvea ilmestyy meille läpi seinän, juuri tähän etehemme”.

PENETRAATION JA HEKUMANHUIPPU: Siis kuulkaat, kuulkaat! Kimeästi saatana vihelsi, ja tulipas, niinkuin hän oli sanonut, kaksi nahkapiippua, kaksi hirmuista torvea touvaten läpi seinän. Rupesivat ne kauheasti huutamaan ja kiljumaan, kuin villityt jalopeurat, rupesivat ammentamaan kidoistansa savua, piin haisua ja tulikiven kaasua. (…) Ja yhä tuikkeni ääni, ja torni vapisi, ankara saapasnahka-torni vapisi ja kukistui viimein ryskeellä ja jytinällä, ja me tuossa seurasimme sen kaatuessa, kätkettyinä nahkaviilujen rykelmään.

POST COITUM TRISSTE: Onnekseni kaikki; sillä ilman tätä nahkapaattiani, ilmalaivaani, olisinpa pudonnut kuin rapasäkki mäskiksi maahan, koska en levännytkään enään saatanan siipien nojalla. Mutta hiljaa, hiljaa nyt seilailin kohden rakasta maakotoani taas, ja laskeuduin viimein erään kuusen juurelle lähelle paikkaa, josta olin lähtenyt saatanan kanssa matkaan. Vielä pitelin kourissani nahkalevyä, johon nyt huomasin kirjoitetuksi punaisilla kirjaimilla seuraavalla tavalla…

Jouko Tyyri oli vakuuttunut (1969, 104), että Kafka Freudin tuntien teki kaiken aivan tietoisesti. Kivi taas ei tuntenut Freudia, joten hän teki sen itse.

Helsingissä 20. pnä toukokuuta 2019

Anssi Sinnemäki

Kirjallisuutta
– Jukka Aaltonen: ”Merkillistä, ettei tämän kappaleen kirjottaminen ensinkään [p.o. ensinkän] ollu terveydellni haitaksi, vaan kenties päinvastoin.” Aleksis Kiven terveyden ulottuvuuksista, kirjeet lähtökohtana. Teoksessa Jukka Aaltonen et al. (toim.): Nyt ei auta pelko eikä vapistus: Aleksis Kiven terveydestä, kirjeistä, unista ja seitsemästä veljeksestä. Turun Aleksis Kivi -Kerho ry.: Turku 2015, 20–44.
– Kalle Achté: Syksystä jouluun – Aleksis Kivi psykiatrin silmin. Otava: Helsinki 1982.
– Kalle Achté: 150 vuotta psykiatriaa – Lapinlahden sairaalan historia 1841–1991. Recallmed: Helsinki 1991.
– Satu Apo: Aleksis Kivi ja talonpoikainen erotiikka. Teoksessa Aleksis Kiven maailmasta – Esseitä ja tutkielmia. Toimittanut Markku Envall. SKS: Helsinki 1984, 30–48.
– Paavo S. Elo: Aleksis Kiven persoonallisuus. WSOY: Porvoo – Helsinki 1950.
– Esko Ervasti: ”Suuren haaksirikon aiheAleksis Kiven tuotannossa. Turun yliopiston julkaisuja, Sarja C: Turku 1965.
– Sigmund Freud: Erään lapsuudenneuroosin kehitys: ”Susimies”. Teoksessa Freud: Tapauskertomukset. Suomentanut Seppo Hyrkäs. Teos: Helsinki 2006, 415–532.
– Aaro Hellaakoski: Aleksis Kiven Eros. Teoksessa Hellaakoski: Kuuntelua – Esseitä teoksista ja tekijöistä. Toinen painos. WSOY: Helsinki 1983, 128–152.
– Juha Hurme: Lämpimiä ja kylmiä kylpyjä. Teoksessa Jukka Aaltonen et al. (toim.): Nyt ei auta pelko eikä vapistus: Aleksis Kiven terveydestä, kirjeistä, unista ja seitsemästä veljeksestä. Turun Aleksis Kivi -Kerho ry.: Turku 2015, 12–18.
– Teemu Keskisarja: Saapasnahka-torni – Aleksis Kiven elämänkertomus. (SNT). Siltala: Helsinki 2018.
– Aleksis Kivi: Seitsemän veljestä. Kootut teokset, I osa. (SV). SKS: Helsinki 1919, 13–457.
– Aleksis Kivi: Kirjeet. Kriittinen editio. SKS: Helsinki 2012.
– Aleksis Kivi: Olviretki Schleusingenissa. Näytelmällinen osotelma neljässä osassa. Kriittinen editio. SKS: Helsinki 2012.
– Oiva Ketonen: Kohtalon vaihtoehdot. Aleksis Kivi, August Ahlqvist ja sivistyneistön vähäinen kansalaisrohkeus. WSOY: Helsinki 1989.
– Rafael Koskimies: ”Seitsemän veljeksen” rakenne. Teoksessa Aleksis Kiven satavuotismuisto 10.X.1934. SKS: Helsinki 1934, 114–152.
– Heikki Laitinen: ”Vaan vahva virta vapaa.” Aleksis Kivi Wanhan Virsikirjan veisaajana. Teoksessa Jukka Aaltonen et al. (toim.): Nyt ei auta pelko eikä vapistus: Aleksis Kiven terveydestä, kirjeistä, unista ja seitsemästä veljeksestä. Turun Aleksis Kivi -Kerho ry.: Turku 2015, 79–94. [Alun perin vuodelta 2000.]
– Heikki Laitinen: Karkurien silosäkeistä. Teoksessa Aleksis Kivi: Karkurit. Näytelmä viidessä näytelmässä. Kriittinen editio. SKS: Helsinki 2017, 98–124.
– Petri Lauerma: Aleksis Kivi – kirjailija kahden kielikauden rajalla. Teoksessa Tulinuija – Aleksis Kiven Seuran albumi. Toimittaneet Jaakko Yli-Paavola ja Pekka Laaksonen. SKS: Helsinki 2009, 132–142.
– Pirjo Lyytikäinen: Vimman villityt pojat – Aleksis Kiven Seitsemän veljeksen laji. SKS: Helsinki 2004.
– Veijo Meri: Aleksis Stenvallin elämä. Neljäs, täydennetty painos. Otava: Helsinki 1975.
– Jussi K. Niemelä: Hulluuden hiirenloukussa. Skeptikko 3/2006. https://www.skepsis.fi/lehti/2006/2006-3-skeptikko.pdf
– Jyrki Nummi: Sepeteuksen pojista voiton sankareiksi – Seitsemän veljestä ja raamatullinen alluusio. Hannes Sihvon ja Jyrki Nummen toimittamassa teoksessa Raamattu suomalaisessa kirjallisuudessa – Kaunis tarina ja Jumalan keksintö. Yliopistopaino: Helsinki 2001, 59–139.
– Jyrki Nummi: Many Are Called, But None Quoted: The Art of Biblical Allusion in Pentti Haanpää’s ”Letter”. Teoksessa Ben Hellman, Tomi Huttunen, Gennady Obanin (editors): Varietas et Concordia. Essays in Honour of Professor Pekka Pesonen On the Occasion of His 60th Birthday. Slavica Helsingiensia 31: Helsinki 2007, 76–95.
Nykysuomen sanakirja 1–6. 3. ja 4. painos. WSOY: Helsinki 1962.
– Anne Pitkäranta & Erkki Hopsu: Kuoliko Aleksis Kivi borrelioosiin? Lääkärilehti 2001; 56(44): 4536–4537.
– Esko Rahikainen: Kiven matkat ja majapaikat. Teoksessa Aleksis Kivi: Kirjeet. Kriittinen editio. SKS: Helsinki 2012, 375–381.
– E. A. Saarimaa: Selityksiä Aleksis Kiven teoksiin. Neljäs, uusittu painos. SKS: Helsinki 1964.
– Lauri Saarnio: Aleksis Kiven sairaudesta. Duodecim 1946, 940–953
– Hannes Sihvo: Elävä Kivi – Aleksis Kivi aikanansa. SKS: Helsinki 2002.
– Anssi Sinnemäki: Kivi, Aleksis. Anssi Sinnemäen ja Laura Nevanlinnan toimittamassa teoksessa Suomen kulttuurihistoria 5 – Viisisataa pienoiselämäkertaa. Tammi: Helsinki 2004, 140–141.
– Anssi Sinnemäki: Moderni runo ja kritiikki. Teoksessa Sinnemäki: Trifonovin syndrooma ja muita kirjallisuusesseitä. Tamara Press: Helsinki 2017 [2008], 175–187.
– Anssi Sinnemäki: Aleksis Kiven taudinkuva. Tieteessä tapahtuu 4–/2011, 36–37.
– Anssi Sinnemäki: Sota Kentästä ja kasarmista. Paasilinna: Helsinki 2014.
Suomen kielen perussanakirja. 2. painos. Edita: Helsinki 2004.
– Viljo Tarkiainen: Aleksis Kivi – Elämä ja teokset. Kolmas, korjattu painos. WSOY: Porvoo 1916.
– Viljo Tarkiainen: Kirjallisia vaikutuksia Aleksis Kiven teoksissa. Teoksessa Tarkiainen: Aleksis Kiven muisto – Runoilijan syntymän 85-vuotispäiväksi. Ahjo: Helsinki 1919, 134–186.
– Viljo Tarkiainen: Taivas, helvetti ja muita uskonnollisia piirteitä Aleksis Kiven runoudessa. Teoksessa Aleksis Kiven satavuotismuisto 10.X.1934. SKS: Helsinki 1934, 14–41.
– Viljo Tarkiainen: Aleksis Kiven oleskelusta Siuntiossa. Teoksessa Aleksis Kiven satavuotismuisto 10.X.1934. SKS: Helsinki 1934, 206–229.
– Jouko Tyyri: Franz Kafkan Tuomio & Tulkinta. Mirjam Polkusen ja Pekka Tarkan toimittamassa teoksessa Novelli ja tulkinta. Weilin + Göös: Helsinki 1969, 81–94 (Tuomio), 95–104 (Tulkinta).
– Yrjö Varpio: Mitä Kivi luki? Teoksessa Aleksis Kivi: Kirjeet. Kriittinen editio. SKS: Helsinki 2012, 75–113.
– Lauri Viljanen: Aleksis Kiven runomaailma. WSOY: Porvoo – Helsinki 1953.
– Jaakko Yli-Paavola: ”Haastellen entisistä ajoista” – Aleksis Kiven Seuran 70-vuotistaipaleelta. Teoksessa Tulinuija – Aleksis Kiven Seuran albumi. Toimittaneet Jaakko Yli-Paavola ja Pekka Laaksonen. SKS: Helsinki 2009, 160–198.

Liite: Saapasnahka-tornin lähdeviitepuutteet
Aluksi tarkoitus oli laatia ainoastaan alla oleva luettelo. Sitä tehdessä juttu laajeni kuitenkin vähitellen sellaiseksi, kuin se yllä on. Teemu Kesakisarjan Saapasnahka-tornin alaviitteistä 90 kappaletta viittaa teokseen, joka ei ole kirjan Kirjallisuusluettelossa. Luku on 16 prosenttia kaikista alaviitteistä, joista monet ovat muita kuin kirjallisuusviitteitä, kuten arkistolähteitä; niitä en ole tarkistanut. Osa luvuista selittyy sillä, että Kesksarja viittaa aina Tarkiaiseen 1984, vaikka luettelossa on vain Tarkiainen 1950, mutta siihen ei viitata kertaakaan. Seuraavassa puutteet sivu sivulta kommentein.

12: Puokka 1979 ei kirjallisuusluettelossa.
13: Tarkiainen 1984.
15: Itkonen (toim.) 1989 pitäisi olla: Itkonen Pirjo (toim.) 2000 (sivulla 36 viite on oikein); Itkonen 1989 on Terho Itkonen.
19: Sama virhe kuin sivulla 15.
20: Tarkiainen 1919 ei kirjallisuusluettelossa.
20: Puokka 1979 ei kirjallisuusluettelossa.
24: Tarkiainen 1984 ei kirjallisuusluettelossa.
28: Le Duc 2001 ei kirjallisuusluettelossa.
30: Tarkiainen 1984 ei kirjallisuusluettelossa.
33: Tarkiainen 1984 ei kirjallisuusluettelossa.
42: Tarkiainen (toim.) 1919 ei kirjallisuusluettelossa. Tarkoittaa Tarkiainen (toim.) 1919 = Aleksis Kiven muisto – mutta viitatulla sivulla 58 ei käsitellä asiaa, johon viitataan.
45: Haavio 1919 ei kirjallisuusluettelossa; tarkoittanee Haavio 1947 [joka Pilvilaivassa].
48: Tarkiainen 1934 ei kirjallisuusluettelossa; myös tähän viitataan usein – tarkoitettaneen Tarkiaisen artikkelia teoksessa Aleksis Kiven satavuotismuisto, SKS 1934.
49: Tarkiainen 1984 ei kirjallisuusluettelossa.
52: Tarkiainen 1984 ei kirjallisuusluettelossa.
58: Uimonen 2007 ei kirjallisuusluettelossa.
59: Tarkiainen 1984 ei kirjallisuusluettelossa.
59: ”Kiven lukemista kirjoista ks. esim. Lehtonen 1933” ei kirjallisuusluettelossa; tässä kohtaa suositeltavampi olisi ollut Yrjö Varpion artikkeli Mitä Kivi luki? Kiven Kirjeiden kriittisessä editiossa, SKS 2012, 75–113.
61: Tarkiainen 1984 ei kirjallisuusluettelossa.
61: Ketonen 1989 ei kirjallisuusluettelossa.
66: Tarkiainen 1984 ei kirjallisuusluettelossa.
68: Tarkiainen 1984 ei kirjallisuusluettelossa.
68: Tarkiainen (toim.) 1919 ei kirjallisuusluettelossa.
69: Tarkiainen 1984 ei kirjallisuusluettelossa.
71: Tarkiainen (toim.) 1919 ei kirjallisuusluettelossa.
72: Lehtonen 1934 ei kirjallisuusluettelossa
72: Kauppala 2003 ei kirjallisuusluettelossa.
74: Tarkiainen 1984 ei kirjallisuusluettelossa.
74: Suova 1934 ei kirjallisuusluettelossa [joka Aleksis Kiven satavuotismuistossa].
75: Tarkiainen 1984 ei kirjallisuusluettelossa.
75: Puokka 1979 ei kirjallisuusluettelossa.
79: Tarkiainen (toim.) 1919 ei kirjallisuusluettelossa.
80: Tarkiainen 1934 ei kirjallisuusluettelossa.
81: Tarkiainen 1984 ei kirjallisuusluettelossa.
82: Tarkiainen 1934 ei kirjallisuusluettelossa.
82: Lehtonen 1934 ei kirjallisuusluettelossa
94: Tarkiainen 1934 ei kirjallisuusluettelossa.
97: Höijer 1858 II pitää olla Höijer 1859 II.
82: Tommila 1975 ei kirjallisuusluettelossa; sen sijaan luettelossa on Tommila 1958 (I), mutta se ei ole sama kuin Tommila 1959 (II), jonka toinen painos ilmestyi 1975.
101: Tarkiainen 1934 ei kirjallisuusluettelossa.
102: Lehtonen 1934 ei kirjallisuusluettelossa.
103: Nyt Höijer 1859 I kun pitää olla joko Höijer 1858 I tai Höijer 1859 II.
103: Tarkiainen 1934 ei kirjallisuusluettelossa.
104: Vaihteeksi ensin Höijer 1858 II, sitten Höijer 1859 I; eli osat ja julkaisuvuodet nurinniskoin.
106: Tarkiainen 1984 ei kirjallisuusluettelossa.
110: Tarkiainen (toim.) 1919 ei kirjallisuusluettelossa.
110: Ketonen 1989 ei kirjallisuusluettelossa.
111: Ketonen 1989 ei kirjallisuusluettelossa.
112: A. F. Granfelt 1877 ei kirjallisuusluettelossa.
121: Tarkiainen (toim.) 1919 ei kirjallisuusluettelossa.
125: Tarkiainen (toim.) 1919 ei kirjallisuusluettelossa.
125: Tarkiainen 1984 ei kirjallisuusluettelossa.
130: Tarkiainen 1984 ei kirjallisuusluettelossa.
131: Tarkiainen 1934 ei kirjallisuusluettelossa.
131: Tarkiainen 1984 ei kirjallisuusluettelossa.
131: Tarkiainen (toim.) 1919 ei kirjallisuusluettelossa.
132: Tarkiainen (toim.) 1919 ei kirjallisuusluettelossa.
133: Tarkiainen (toim.) 1919 ei kirjallisuusluettelossa.
137: Lönnrot 1839 ei kirjallisuusluettelossa.
138: Haartman [p.o. Hartman] 1835 ei kirjallisuusluettelossa. [Tarkoittaa luultavasti: Hartman, Carl Johan, Husläkaren, eller Allmänna och enskilda föreskrifter i sundhetsläran, samt sjukdomslära, eller korrt anwisning att känna och rigtigt behandla de flesta i Swerige förekommande inre och yttre sjukdomar; till bruk för husfäder, pharmaceutici : och alla, som oexaminerade syszelsätta sig med medicinens utöfning. Stockholm, 1828 ja 1835, hos Zacharias Haeggström.] Hannes Sihvon mukaan C. G. Hartman, Keskisarjan mukaan L. G. Hartman, kun pitää olla C. J. Hartman. L. G. von Haartman sen sijaan oli ”hänen hirmuisuutensa”. Älkää sekoittako nimiä koko ajan!
151: Lehtonen 1933 ei kirjallisuusluettelossa.
153: Rahikainen 1984 ei kirjallisuusluettelossa.
155: Lehtonen 1933 ei kirjallisuusluettelossa.
161: Puokka 1979 ei kirjallisuusluettelossa.
165: Höijer 1858 II, kun pitää olla joko Höijer 1858 I tai Höijer 1859 II.
170: Klinge 1989 ei kirjallisuusluettelossa.
185: Viite nro 420: ”Tässä Esko Rahikaisen laskemassa luvussa eivät näy…” Ei viitettä, joka ilmeisesti tulisi olla Kiven Kirjeiden kriittisen edition sivun 380 liitekartta II: ”Kivi Helsingissä”.
185: Tarkiainen (toim.) 1919 ei kirjallisuusluettelossa.
186: Tarkiainen (toim.) 1919 ei kirjallisuusluettelossa.
186: Tarkiainen 1984 ei kirjallisuusluettelossa.
187: Tarkiainen (toim.) 1919 ei kirjallisuusluettelossa.
187: Tarkiainen 1984 ei kirjallisuusluettelossa.
198: Tarkiainen 1984 ei kirjallisuusluettelossa.
199: Lönnrot 1839 ei kirjallisuusluettelossa.
201: Tarkiainen 1984 ei kirjallisuusluettelossa.
202: Tarkiainen 1984 ei kirjallisuusluettelossa.
205: Savolainen 2006 ei kirjallisuusluettelossa.
209: Ketonen 1989 ei kirjallisuusluettelossa.
211: Ketonen 1989 ei kirjallisuusluettelossa.
212: Hurme 2015 ei kirjallisuusluettelossa (siellä on vain Hurme 2009).
230: Tarkiainen 1984 ei kirjallisuusluettelossa.
230: Salminen 2015 ei kirjallisuusluettelossa; ks. Aaltonen et al. (toim.) 2015, 45–61: siinä se on.
230: Niemistö 1971 ei kirjallisuusluettelossa; varmaankin pitäisi olla Niinistö 1971, joka on kirjallisuusluettelossa.
237: Tarkiainen 1984 ei kirjallisuusluettelossa.
247: Tarkiainen 1984 ei kirjallisuusluettelossa.
237: Meri 1975 ei kirjallisuusluettelossa.
250: Tarkiainen 1984 ei kirjallisuusluettelossa.
250: Lehtonen 1933 ei kirjallisuusluettelossa.
251: Tarkiainen 1984 ei kirjallisuusluettelossa.
255: Saarimaa 1925 ei kirjallisuusluettelossa; siellä on Saarimaa 1952, missä tosin on puhe eri asiasta.
257: Leino 1909 ei kirjallisuusluettelossa; tarkoittanee Leinon Suomalaisia kirjailijoita.
257: Suomi 1951 ei kirjallisuusluettelossa.

Presidentti ja kasakka

Pogromin uhri Clarice Lispectorin äiti. Clarice syntyi 10.12.1920. (Kuvan lähde: Benjamin Moser, Why This Wolrld)

Presidentti Sauli Niinistö herätti vajaa viisi vuotta sitten laajaa huomiota kasakka-puheessaan Maanpuolustuskurssin avajaisissa 10.11.2014. Vastaanotto oli enimmäkseen myönteistä ja presidenttiä kiitettiin rohkeasta avauksesta. Jopa Venäjän duuman ulkoasiainvaliokunnan puheenjohtaja Puškov naureskeli televisiossa sille ja sen Ukraina-konnotaatioille (Mirja Kivimäen haastattelu, MTV-uutiset 11.11.2014).

Näin kuuluu Niinistön puheen kohta:

”Eräs opettavainen venäläinen sananlasku kuuluu: ’Kazak berjot što ploha ležit’ eli ’Kasakka ottaa sen, mikä on löyhästi kiinni’. Tätä epäilemättä kokemukseen perustuvaa huushollinpito-oppia kannattaa kuunnella. On pidettävä huolta asioistaan, pidettävä kiinni. Ellei pidä, voi alkaa tapahtua. Tämä koskee kaikkea, turvallisuudesta talouteen.”

Puheen viittauksia pidettiin hieman arvoituksellisina. Ilmeistä kuitenkin oli, että presidentti viittasi Venäjän kasvaneeseen uhkaan (Krimin valtaus) ja kehotti ovelasti kansalaisia valppauteen, varautumaan johonkin mahdollisesti pahempaan.

Mutta mutta. Sana on kaksiteräinen miekka. Tässä sanonnassa puhuu myös pogromien todellisuus. Yhtäkkiä presidentin sananvalinnat eivät tunnukaan enää yhtä hauskoilta kuin ensivaikutelma antoi ymmärtää (jos nyt ovat koskaan tuntuneetkaan). Siitä kertoo analogia pogromeihin omaa kieltään.

Tämä kirkastui lukiessani Clarice Lispectorin kirjailijaelämäkerran kuvausta Venäjän vallankumousta seuranneen kansalaissodan juutalaisvainoista Ukrainassa. Kuvauksen primaarilähde on Amerikan juutalaisneuvoston vuonna 1920 New Yorkissa julkaisema ja Israel Goldbergin toimittama raportti The Massacres and Other Atrocities Committed against the Jews in Southern Russia. A Record Including Official Reports, Sworn Statements and Other Documentary Proof, 13–14. Tätä raporttia siteeraa Benjamin Moser teoksessaan Why This Wolrld. A Biography of Clarice Lispector (London: Penguin Books 2014) ja sen sivuilta 25–26 on peräisin seuraava suomennokseni, joka kuuluu kokonaisuudessaan seuraavasti (kursivoinnit minun; sitaatti päättyy ***-merkkiin).

Joulukuun lopulla 1918 alkoi suuri pogromien aalto, historiallisesti ennen kokemattomien hyökkäysten sarja, joka sai Ukrainan pellot ja kaupungit tulvimaan juutalaisten verta. Epidemian lailla leviävänä se ylitti kaikki aiemmat vainot ääriinsä viedyssä julmuudessa, väkivaltaisuuksien armottomassa perinpohjaisuudessa ja barbaaristen rikollisten alastomassa verenhimossa.

Aikalaisraportin mukaan ”tyypillinen pogromi” eteni suunnilleen näin:

Joukkio tunkeutuu kylään (kaupunkiin), valtaa kaikki kadut, hajaantuu ryhmittäin juutalaisten taloihin, tappaa ikään ja sukupuoleen katsomatta kaikki vastaantulijat, paitsi naisia, jotka raiskataan petomaisesti ennen murhaamista, ja miehet pakotetaan luovuttamaan kaiken talossa olevan ennen tappamista.

Kaikki otetaan mikä irti lähtee, loput tuhotaan, seinät, ovet ja ikkunat särjetään rahoja etsittäessä. Yhden ryhmän poistuttua tulee toinen, sitten kolmas, kunnes absoluuttisesti ei ole jäljellä mitään mikä lähtisi irti. Kaikki vaatteet ja kankaat viedään, ei vain niiltä jotka välttyvät kuolemalta vaan myös kuolleitten päältä. Kylään perustetun uuden hallinnon tai ystävällismielisinä pidettyjen kristittyjen puheille menee ihmeen kaupalla hengissä säilyneiden juutalaisten lähetystö hakemaan turvaa. Säännöllisesti uudet vallanpitäjät suostuvat myöntämään suojelua sillä ehdolla, että juutalaiset maksavat tietyn pakkoveron. Kun maksu on saatu kokoon äärimmäisin ponnistuksin esitetään uusi vaatimus luontaismaksuista: juutalaiset velvoitetaan luovuttamaan tietty määrä saappaita ja tietty määrä lihaa sotilaille. Sillä välin pienet ryhmät jatkavat juutalaisten terroria, perivät rahaa, murhaavat ja raiskaavat. Sitten kylän valtaavat neuvostojoukot, jotka usein jatkavat edeltäjiensä ryöstelyä. Mutta rintaman vaihdellessa palaavat pian taas kaikki joukkiot ja sitä mukaa myös valta vaihtuu toisiin käsiin. Esimerkiksi Boguslav vallattiin viisi kertaa yhden viikon aikana. Jokainen muutos hallituksessa tai hallinnossa aiheuttaa uuden pogromin, ja lopulta väestö pakenee kauhun vallassa – hukassa ja loppuun ajettuna, puilla paljailla ja paljain jaloin, vailla pennin pyörylää taskussaan – säässä kuin säässä ja matkan vaaroja uhmaten lähimpään kylään toivoen turhaan saavansa turvaa siellä.

Näitä kaikkien sodan osapuolten toteuttamia pogromeja oli vähintään tuhat. Venäjän Punainen Risti arvioi, että vuoteen 1920 mennessä ainakin 40 000 juutalaista oli tapettu mutta myönsi, että todellista lukua ei voi milloinkaan tietää. Tilasto ei loppujen lopuksi sisältänyt ”niitä jotka kuolivat vaeltaessaan kylästä toiseen suojaa etsien, niitä jotka heitettiin junista ja ammuttiin, niitä jotka hukutettiin jokiin eikä niitä jotka murhattiin metsissä ja muissa yksinäisissä ja syrjäisissä paikoissa. Yllä mainittuihin lukuihin eivät sisälly ne, jotka kuolivat haavoihin, tulehduksiin ja nälkään tai paleltuivat kuoliaaksi.”

***


Benjamin Moserin mukaan pogromissa raiskauksen uhriksi joutunut ja syfilistartunnan saanut Mania Lispector synnytti Claricen 10.12.1920. Muutamaa kuukautta myöhemmin talvella 1921 Lispectorin kolmilapsinen perhe pääsi pakenemaan Ukrainasta ja päätyi Brasiliaan. Tämä tapahtui kreivin aikaan, sillä vuosina 1921–1922 ainakin miljoona ihmistä kuoli nälkään Ukrainassa.

Tämä oli toki vasta alkua. Goldbergin raportti ilmestyi tuoreeltaan vuonna 1920. Stalin tapatti nälkään miljoonia ukrainalaisia 1932–1933 (holodomor), sitten tulivat natsien juutalaisvainot miljoonine kuolonuhreineen (holocaust). Silloinkin otettiin irti kaikki mikä irrotettavissa oli.

Philip Roth 1933–2018

Hommage à Philip Roth & Matti Salo:
Suomenlinnan kirjaston seinää

1960-luvun lopun amerikanjuutalaisen kauden ehdottomia kohokohtia oli Philip Rothin Portnoyn tauti (1969; ilmestyi suomeksi samana vuonna 1969, suomensi Pentti Saarikoski). Samaan rinkiin kuuluivat Bellow, Mailer, Malamud… Heidän pariinsa yliopistolla meidät johdatti Matti Salo (1933–2017), Rothin ikätoveri, joka ilmestyi yliopisto-opettajaksi suoraan Brandeisista, Yhdysvaltain merkittävimmästä juutalaisesta yliopistosta. Rauha heidän muistolleen.

Minun Roth-suosikkini on vuosituhannen vaihteessa ilmestynyt amerikkalaisuuden trilogia, ja niistä aivan erityisesti sen ensiksi ilmestynyt osa, kuohuvaan 1960-lukuun keskittyvä Amerikkalainen pastoraali (1997; 2000). Muut osat ovat kirjoittamisajankohtaan kiinnittyvä moraliteetti (kaikki Rothit ovat moraliteetteja) Ihmisen tahra (1998; 2003) ja viimeisenä ilmestynyt 1940–1950-luvulle McCarthyn vainojen aikaan sijoittuva Mieheni oli kommunisti (2000; 2002). Nämä kolme ovat kaikki Kristiina Rikmanin suomentamia.

Trilogia on hyvin kompakti kimppu viime vuosisadan jälkipuoliskon henkistä tilintekoa. Olen kirjoittanut siitä Vastakirjassa (2011), Ihmisen tahrasta jopa kerettiläisen kriittisesti. Nyt tyydyn kertaamaan, mitä sanoin Amerikkalaisesta pastoraalista.

Amerikkalainen pastoraali on erittäin hyvä 1960–1970-lukujen vaihteen radikalismin tilitys. Se on vakuuttava kuvaus siitä miten isin kiltistä tytöstä Merry Levovista tulee hyvin tuhma tyttö, joka moraalisena maksimalistina ajautuu äärimmäisiin tekoihin. Romaani on tarkkanäköistä ajanhengen psykohistoriaa, jonka eri muunnelmat ovat yhtä tuttuja myös oman Eurooppamme samanaikaisesta liikehdinnästä.

Amerikkalainen pastoraali on kertomus siitä paradoksista, miten väkivallattomuuden aatteen omaksuneiden moraalinen tuohtumus vallan väärinkäytöksistä saattaakin nurinkurisesti johtaa yllättävään mutta kuitenkin uskottavaan ratkaisuun, terrorismiin. Toteutuu tuttu isänmurha-asetelma – Pastoraalin takakantta mukaillen: Philip Roth tutkii miten vanhempien elämän hyveiksi mieltämä muuttui omien lasten vihaamiksi valheiksi. Pääteemaa vahventavana sivujuonteena voidaan seurata Rothilta tutuksi tullutta kehittelyä avioliiton särkymisestä ja sen syistä: akka pettää aina. Asenne hipoo misogyniaa.

Erityisen ihailtavaa on Rothin fabuloiva esitystapa, hän on tässä parhaimmillaan. Ensialkuun on näennäisen hapuilevaa tapailua, sitten vauhti kiihtyy, teemat kiinteytyvät, juoksutukset yltyvät yhä villimpään vauhtiin, kuitenkin kurinalaisesti. Roth improvisoi kuin paraskin jazzmuusikko. Hänen tekstinsä on kuin Coltranea parhaassa vedossaan.

Rothin tekstille on tunnusomaista erityinen atmosfääri – mieliala on hänen käsialansa. Roth on koleerikko, sapekkaan äkäinen kiivailija. Raivokasta menoa loiventaa huumori, joka sekin on mustaa, ja vitsitkin ovat aina vihaisia. Toisin sanoen hän on syvästi pessimistinen kirjailija, joka on pettynyt ihmisiin. Hän pitää otteessaan ihan tekstinsä voimalla, mutta jos aivan pohjaan katsoo, luulen että hänen kulttuurikritiikkinsä aikamme arvotyhjiöstä on viime peleissä niin konservatiivista, että en sitä allekirjoita, vaikka nautinkin hänen lukemisestaan.

Jatkoa 24.05.2018

Kotikirjastolle päästyä on pakko jatkaa vähän vielä. Sitä ennen sitaatti Anni Sinnemäen twittertilistä:

Farewell Philip Roth. To me American Pastoral is one of the most important, painful and still beautifull novels I have read. Thank you.

Roth oli alun alkaen mielenlaadultaan satiirikko, kuten Matti Salo Portnoyn taudin esipuheessa muistutti. Rothin satiirin huipentuma ännänteen potenssiin on Meidän jengi (1971; 1972, suomennos Risto Lehmusoksa). Teoksen alaotsikko on Pääosissa Tricky ja hänen ystävänsä, tarkemmin sanoen päähenkilönä on Yhdysvaltain presidentti Trick E. Dixon alias Richard M. Nixon, kaikkine maneereineen, joista päällimmäisenä kaksinaismoralistinen hurskastelu ja valehtelu.

Yhtenä alkusysäyksenä Meidän jengille oli Nixonin San Clementessä (San Dementessä!) pitämä abortin vastainen puhe, koska siinä hänen mielestään rikotaan syntymättömän ihmiselämän pyhyyttä vastaan. Nixonin tekopyhyys asettui raameihinsa, kun hän samanaikaisesti tuhosi massiivisilla pommituksilla viattomia (ja jo syntyneitä) siviilejä Vietnamissa. Teos on kerrassaan mauton, sillä satiirin kohde määrää sen, että hyvän maun rajoissa ei vain voi pysyä. Näin Roth itse kuittasi mauttomuussyytökset.

Roth seuraa Tricky-Dickin vaellusta hamaan tämän salamurhaan ja vehkeilyihin helvetissä Saatanaa vastaan, jonka johtamismenetelmät ovat auttamattoman vanhentuneet ja tehottomat. Sitä ennen, kun huhut hänen salamurhastaan alkavat levitä, republikaanisen puolueen puhetorvi rauhoittelee yleisöä: »En voi uskoa, että amerikkalaisten suuri enemmistö aikoo estää tätä suurta amerikkalaista pääsemästä toiseksi virkakaudeksi Valkoiseen taloon vain siksi, että hän on kuollut.»

Teokseen esipuheen kirjoittanut Jaakko Okker arveli vuonna 1972: »Yhdysvaltain poliittinen todellisuus saattaakin olla jo niin mieletön, ettei mielettöminkään satiiri yllä todellisuuden tasolle.» Silti: ehkä Rothin vimmattu hyökkäys pohjusti osaltaan maaperää sille, että Nixon joutui lopulta eroamaan kesken kauden vuonna 1974. Toisaalta pelkään Rothin kuolleen pelkkään voimattomaan raivoon huomattuaan, että Nixonin nykyseuraajaan mikään satiiri ei enää pure. Niin tai näin, Meidän jengi on ajankohtainen, nykyaikaisen satiirin klassikko.

 

Kirjeitä isälle – 200 vuotta Karl Marxin syntymästä

Karl Marxin syntymästä on kulunut lauantaina 5. toukokuuta 200 vuotta. Marxin aika oli 05.05.1818–14.03.1883. Kun Marxin kuolemasta oli kulunut 111 päivää, syntyi 03.07.1883 Franz Kafka.

Marx ja Kafka: kaksi maallistunutta juutalaista, joiden vaikutus länsimaisen ihmisen elämänmenoon ja ajatusmaailmoihin on ollut mullistava. Kumpikin teki sen omalla tavallaan – tavallaan jopa vastakkaisiin suuntiin.

Kafka oli surkeimmillaan itseensä käpertyvä maailman murheita harteillaan kantava mies, jolla ei ollut, kuten hän sanoi, mitään yhteistä edes itsensä kanssa. Marx sen sijaan oli itsetunnoltaan vahva voimamies, joka oli valmis kääntämään maailman sijoiltaan.

Jos Kafkalla ei aina ollut yhteistä edes itsensä kanssa, Marx vuorostaan protestoi kerran: Jos nuo ja nuo kutsuvat itseään marxilaisiksi, minä en ole marxilainen. Jos asiaa tarkastelee kirjallisuuden ja sen kritiikin kautta: Kafka ja Marx ovat kuin toistensa negapeilikuvat. Dogmaattisen marxilaisen kritiikin perustein Kafkan taide tuomittiin kategorisesti, kun taas dogmeista riisutun Marxin kriteerein Kafkan tuotannon arvo tunnistetaan suurena kirjallisuutena.

Graduni aiheena 1970-luvun lopulla oli Marxin esteettisen ajattelun tulkinnat. Tiedän todistaneeni siinä, että enimmät marxilaisen taidekritiikin nimeen vannoneet rakennelmat eivät kestäneet kriittistä tarkastelua. Marxin alkuperäinen taidenäkemys oli erilainen ja ratkaisevasti avarampi kuin itseään marxilaisiksi kutsuvien kellokkaiden dogmiluutumat.

Tietysti Marx ja Kafka olivat hyvin erilaisia, myös yllättävällä tavalla. Siitä antaa mainion näytön heidän kirjeittensä isälle vertailu.

Kotoaan Trieristä Berliiniin opiskelemaan muuttanut nuori Karl Marx tilitti tuntojaan kirjeessä isälle: ”…tahtoisin pystyttää muistomerkin kerran eletylle (…) ja mistä löytyisikään sen pyhempää sijaa kuin vanhempien sydämestä, lempeimmästä tuomarista, läheisimmästä osanottajasta, rakkauden auringosta, jonka tuli lämmittää pyrkimystemme sisintä!”

Mitä tulee nuoren Marxin pyrkimysten sisimpään, siitä kertoo omaa kieltään kirjeen avaus, jota psykologi voisi luonnehtia grandioosin persoonan suuruusharhaksi, jollainen suotuisissa oloissa voisi johtaa vakaviin seurauksiin.

”… me tunnemme, että meidän on pakko tarkastella mennyttä ja nykyistä ajatuksen kotkansilmällä tullaksemme siten tietoiseksi todellisesta asemastamme. Itse maailmanhistoriakin kääntyy mielellään katselemaan näin taakseen ja itseensä, mikä leimaa sen sitten näennäisellä taantumisella ja pysähtymisellä, vaikka se vain ikään kuin heittäytyy nojatuoliin käsittääkseen itsensä, tunkeutuakseen henkisesti omien tekojensa, hengen tekojen läpi.”

Tämän jälkeen päivänsankarimme laskeutuu korkeuksista ja kohdistaa katseensa yksittäiseen ihmiseen – itseensä – ja hänen maalliseen tilaansa, kuten rakastuneen miehen euforian kuvaukseen. Hän oli kuitenkin sitä ennen ehtinyt asettua ikään kuin mielensä mittojen mukaisiin kehyksiin, maailmanhengen puhekumppaniksi. Aikaa myöten tämä faustinen loitsu kääntyi paradoksiksi: osa voimaa syvää – aikoo pelkkää hyvää, aikaan saa vain pahaa.

Franz Kafkan Kirje isälle on siitä erikoinen, että hän luetti sen ensin äidillään. Tämä palautti sen pojalle, eikä se tavoittanut isää milloinkaan. Siinä Kafka tyylilleen uskollisena piehtaroi itsesyytöksissä, mikä oli omiaan vain korostamaan isään kohdistuvia murhaavan julmia syytöksiä. Herra K. on ottanut tässä tuomarin osan, ja ottaa siitä kaiken irti.

Kafkan kirjeen kipupiste on avioitumisaikomus ja sen esteet, joista suurin on isän hirmuvaltius. ”Mutta koska me olemme sellaisia kuin olemme, pysyy avioliitto minulle suljettuna juuri sen vuoksi, että se on Sinun omin alueesi.” Tätä seuraa vähemmän mairittelevia isän ominaisuuksien luonnehdintoja, kuten muiden pilkkaaminen, tietty hillittömyys, ylivoimaisuus koko maailmaan nähden, tyrannimaisuus – ylipäätään vakaumus siitä, että perheen ylläpitämiseen kuuluu välttämättä kaikki se, minkä Kafka on tullut tuntemaan isässään.

Tällaisiakin voivat olla Kafkan ja Marxin särmät: pisteliäs julmuri ja suuri henki. Ja päinvastoin.

Kun oli kulunut päivälleen 100 vuotta Kafkan syntymästä, Helsingin Sanomat julkaisi 03.07.1983 kirjoittamani artikkelin prahalaisesta pikkuvirkamiehestä, joka oli 1960-luvulla, 40 vuotta kuolemansa jälkeen, pannut teostensa voimalla sosialistisen maailmanjärjestyksen natisemaan liitoksissaan.

Juttuni perustui 1970-luvun alussa ennen graduun ryhtymistä laatimaani pikku opinnäytetyöhön aiheesta Kafka ja marxilainen kritiikki. Marxilaisten keskinäisessä kiistassa Kafkasta sai alkunsa yksi niistä hiusmurtumista, joiden vaikutuksesta Marxin nimissä kulkevan monoliitin – ”reaalisosialismin” – hajoamisprosessi lähti käymään.

ANSSI SINNEMÄKI

Marxin kirjeen suomennos Antero Tiusanen, Kafkan Aarno Peromies

P. S. 06.05.2018, yleisön pyynnöstä 2 tarkennusta:

  1. Alkuteoksessa Mefistofeles vastaa (Faustin kysyttyä: Kas niin, ken olet?): ”Osa voimaa syvää, / mi tahtoo pahaa vain ja aikaan saa vain hyvää.” (Suom. Otto Manninen)
  2. Artikkeli Kafka ja marxilainen kritiikki on julkaistu Hesarin lisäksi kokoelmassani Kapina rippituolissa (Tamara Press 1989, s. 171–177).
    AS

P.S. 10.05.2018

Marxin kirjeestä isälle: ”… maailmanhistoriakin …  ikään kuin heittäytyy nojatuoliin käsittääkseen itsensä …”

Kafkan kirjeestä isälle: ”Nojatuolistasi käsin Sinä hallitsit maailmaa.”

 

 

Kritiikki Parnassossa

Kuva sarjasta Suomenlinna

Seuraavassa pieni kommentti Trifonovin syndrooman kritiikkiin Parnassossa, joka ilmestyi itsenäisyyspäivän jälkeen (Parnasso 6–7/2017). Lehden nykyisen käytännön mukaan arvosteluosaston avaa oma sisällysluettelo. Hämmentävästi sisällysluettelossa ei vastoin odotuksia näkynytkään Trifonovin syndrooman arvostelua. Luettelo päättyi sivulle 94. Tarkistuksen jälkeen paljastui kuitenkin, että Ville Ropposen juttu oli sivulla 96. Trifonovin syndrooman arvostelu ei ollut ikään kuin ylittänyt sisällysluettelokynnystä.

On hieno ja arvokas asia, että kirja noteerataan perinteisessä kirjallisuuslehdessä.

Otsikon ”Koettua ja punnittua” mukaisesti arvostelija pyörittelee kirjan sisältöjä ja Markku Soikkelin Kiiltomato-arvostelun tapaan antaa neuvon, mitä juttuja ”olisi ehkä voinut jättää poiskin”, koska ne tuntuvat ”laajennetuilta kirja-arvosteluilta”. Näiden joukossa on muun muassa Musil-essee, joka on kaikkea muuta kuin laajennettu kirja-arvostelu. Sen pointtihan on omaperäinen oivallus Keisarin ja Moosbruggerin paralleellista, ilmiöiden perimmäisestä yhtäläisyydestä. Kriitikko olisi voinut pohtia tämän havainnon painoa.

Arvostelun yleissävy on hapan, vaikka peräti kolmessa kohtaa arvostelija myöntää kehittelyn ”kiinnostavaksi” sekä: ”välillä kuitenkin (!) Sinnemäki yltää hyviin analyyseihin”. Kiven Kihlauksen tarkastelu ”on enemmän artikkeli kuin essee” (mitä välii?) – mutta ei sanaakaan siitä, mitä siinä sanotaan, vieläpä naisnäkökulmasta. Myöskään muiden juttujen kohdalla ei paneuduta itse esseiden sisältämään argumentaatioon.

Ville Ropponen on venäläisen kirjallisuuden erikoistuntija, kuten lehden krediiteissä kerrotaan. Trifonov-esseestä hän sanoo: ”Muuten suhteellisen kiinnostavasta esseestä puuttuu jännite.” Tämä on arvostelun epäreiluin väite. Eihän essee jännityskirjallisuutta olekaan, mutta on siinä silti jännite: pitkin juttua tähdätään loppuratkaisuun, Trifonovia vaivanneeseen motiivien ristiriitaan. Toisin sanoen esseessä on pointti: siinä on kehittelyn tuloksena päädytty loppuratkaisuun eli Trifonovin syndrooman määritykseen hänen tuotantoaan analysoimalla. Kriitikon lukutaidon edellytyksenä on vähintään tämän havaitseminen. On myös aihetta kysyä venäläisen kirjallisuuden erikoistuntijalta, tunteeko hän aiemmasta Trifonov-kirjallisuudesta tämänsuuntaista tulkintaa. Jos ei tunne, hän voisi antaa esseen sisältämästä kontribuutiosta reilusti tunnustusta tai ainakin punnita sen arvoa.

Anssi Sinnemäen Trifonovin syndrooma ilmestynyt

Anssi Sinnemäki täytti 70 vuotta 18.09.2017. Syntymäpäivän merkeissä ilmestyi hänen esseekokoelmansa Trifonovin syndrooma ja muita kirjallisuusesseitä. Siinä Sinnemäki tuttuun, taattuun ja tunnustettuun tapaansa käsittelee kriittisesti, sensitiivisesti ja kekseliäästi kirjallisuuden suuria nimiä, ja vähän pienempiäkin. Yksistä kansista löytyy jälleen kokoelma uusia näkökulmia ja yllättäviä yhtymäkohtia teoksiin, jotka luultiin jo loppuun luetuksi.

Teos jakautuu kolmeen osastoon, ulkomaalaiseen ja suomalaiseen kirjallisuuteen sekä niiden väliin: universaaliseen. Ensimmäisen osaston kärkiartikkelina on Juri Trifonovin tuotantoa ja sen kehitystä käsittelevä Trifonovin syndrooma, kotimaisen kirjallisuuden osastossa paljon huomiota herättänyt Aleksis Kiven Kihlaus naisnäkökulmasta.

Eri julkaisuissa vuosina 2008–2016 aiemmin ilmestyneiden esseiden lisäksi mukana on myös ennen julkaisematonta, kuten kahden osaston väliin sijoittuva laaja essee Kirjailijan urapolku luonnonvalintana. Siinä kyse on siitä, kuinka kirjailijaksi tullaan (vaikeimman kautta!). Vakuudeksi näyttönä on yli 80 tapauskertomusta.

Kirjan päättää essee Runon elementit. Siinä tarkastelun kohteena on neljän runoilijan esikoiskokoelmat näkökulmana kutakin teosta hallitseva kosminen alkuaine eli elementti: Anja Kosonen / Maa, Leevi Lehto / Ilma, Kristina Carlson / Tuli, Mikko Rimminen / Vesi.

Trifonovin syndrooma: 240 sivua, sidottu suojapaperein.

Tilaukset osoitteesta info@tamarapress.fi

Hinta toimituskuluineen 25,00 euroa (sis. myös alv). Liitä tilaukseen mukaan toimitus- ja laskutusosoite. Toimitus tilaajalle heti kun maksu on siirtynyt Tamara Pressin tilille.

Tutustu myös  Anssi Sinnemäen aiemman tuotannon esittelyihin.

 

100 vuotta yöllisestä poliisioperaatiosta

Kuva sarjasta Suomenlinna

Helsingin Uutisten nettiversion toimittaja kysyi Anssi Sinnemäen mielipidettä kun 07.11.2017 oli kulunut 100 vuotta ns. Lokakuun vallankumouksesta. Sähköpostina tehty haastattelu julkaistiin tasan satavuotispäivänä toimittajan editoimassa ja haastateltavan hyväksymässä muodossa. Editoinnin vuoksi haastattelusta oli jäänyt pois haastateltavan itsensä tärkeäksi kokemat viittaukset kirjallisuuteen, joten seuraavassa julkaistaan haastattelu n teksti alkuperäisessä muodossaan.

1) Mitä lokakuussa 1917 tapahtunut vallankumous merkitsi sinulle silloin, kun olit vielä aktiivisesti mukana vasemmiston toiminnassa?

Ensisijaisesti se merkitsi romanttis-herooista draamaa sellaisena kuin se on kuvattu John Reedin reportaasissa Kymmenen päivää jotka järisyttivät maailmaa ja Sergei Eisensteinin elokuvassa Lokakuu. Eli se merkitsi symbolista lupausta paremmasta maailmasta. Se oli suuri harha, koska sen konkreettiset seuraukset olivat nähtävissä jo silloin kun olin mukana aivan erilaisina kuin lupauksen lume tapausten kulun esitti.

Suosittelen poliittisen historian emeritusprofessorin Osmo Jussilan teosta Neuvostoliiton tragedia – Utopiasta vankileirien saaristoksi (2012). Varsin vakuuttavasti Jussila riisuu Lokakuun suureksi sosialistiseksi vallankumoukseksi glorifioidun tapahtuman ”vallan kaappaamiseksi yöllisenä poliisioperaationa”. Tämän kuultuaan John Reed ja Eisenstein kääntyvät haudassaan Kremlin muurissa ja Novodevitšin Moskovan-hautausmaalla.

2) Mitkä ovat mielestäsi lokakuun vallankumouksen parhaat puolet ja kestävimmät saavutukset?

Parhaita puolia ja kestävimpiä saavutuksia ei oikeastaan ole, ellei sellaiseksi lasketa sen tuottamaa varoittavaa esimerkkiä. Proletariaatin diktatuuri oli valtapolitiikkaa, jonka talous oli valjastettu ensisijaisesti sotavarustelun ehdoilla ja joka tuhosi suunnattomasti inhimillisiä arvoja. Muutenkin, sosialistisen suunnitelmatalouden lopputulema oli mahalasku.

Usein sanotaan, että tuottihan vallankumous sentään suurenmoista taidetta, esimerkiksi Eisensteinin elokuvat. Kuitenkin Eisensteinkin alisti taiteelliset keksintönsä diktatuurin propagandalle ja valehtelulle, joka muutenkin oli vallankumousta seuranneen vallanpidon toinen luonto. Neuvostoliitossa mikään ei ollut pyhää, mutta kaikki oli tabu.

3) Mitä noista saavutuksista on yhä jäljellä? Oliko sosialismin kaatuminen Neuvostoliitossa sinulle valtava pettymys?

Toisaalta on totta, että vallankumouksen seurauksena syntyi myös suurta kirjallisuutta – Bulgakov, Ahmatova, Trifonov – tai musiikkia: Šostakovitš. Historian ironiaa, tai historiallinen tragedia on se, että se syntyi enimmäkseen vallinneen vääryyden aiheuttamasta kärsimyksestä. ”Tänään minulla on paljon tehtävää / muisti täytyy tappaa kokonaan / kiveksi täytyy sielu jähmettää / ja elämään on opittava uudestaan”, kirjoitti Anna Ahmatova, kun hänen poikansa oli viety. (Suomennos Pentti Saaritsan)

Äsken ilmestyneessä esseekokoelmassani Trifonovin syndrooma olen käsitellyt tätä Juri Trifonovin tapauksen kautta. Trifonov oli Brežnevin ajan suurin kirjailija, jonka tuotanto syntyi vallankumouksen paradoksin kautta. Hänen isänsä oli johtavia vallankumouksellisia, jonka Stalin likvidoi. Poika palvoi varhain menettämäänsä isää huomatakseen vähitellen, että isähän oli myös osallinen, joka oli mukana rakentamassa tätä hirviötä, jonka luonnetta – henkistä konkurssia – poika tuotannossaan analysoi katkerasti.

Sosialismin kaatuminen Neuvostoliitossa oli minulle valtava helpotus.

4) Millä tavalla Suomi ja maailman olisivat erilaisia, jos Venäjän vallankumousta ei koskaan olisi koettu?

Lampaat ja jalopeurat laiduntaisivat sulassa sovussa samalla kedolla.

18.10.2017, ystävällisesti, Anssi Sinnemäki, FM, kirjailija

Seuraavassa linkki Helsingin Uutisten versioon.

http://www.helsinginuutiset.fi/artikkeli/577338-venajan-vallankumouksesta-tanaan-100-vuotta-sinnemaki-valehtelu-oli-kommunismin

 

 

Kemppinen kehuu

Jukka Kemppinen, eteväksi havaittu ja parhaaksi palkittu blogisti, kirjoittaa 01.10.2017 Trifonovin syndrooman innoittamana lapualaisuudesta. Seuraavassa itse kirjaa ja kirjoittajaa koskevat kohdat.

”Olen kai lukenut kaikki Anssi Sinnemäen kirjat. Posti toi uusimman, Trifonovin syndrooma. Sinnemäki on selvästi kaikkein parhaita esseistejämme ja erinomainen kirjallisuudesta kirjoittaja. (…) Sinnemäeltä odotan edelleen lisää, koska hän kirjoittaa niin hyvin.”

Kuva: Heli Kurunsaaren lapualaisjuuriaan lempeän satiirisesti tilittävä teos.

http://kemppinen.blogspot.fi/2017/10/lapualaisuus.html

 

 

 

Muuttunut tuuli

On kulunut 50 vuotta Leevi Lehdon Muuttuneen tuulen ilmestymisestä (Kansi: Ahti Lavonen). Tätä juhlistettiin ravintola Kaisaniemessä 28.09.2017. Samalla julkistettiin Leevin esseekokoelma ”Suloinen kuulla tuo kuitenkin oisi” – Esseitä 2010–2017.

Kymmenkunta puhujaa esitteli ja käsitteli Leevin verrattoman monipuolista uraa. Anssi Sinnemäen osana oli itse Muuttuneen tuulen esittely näin sanoen:

Kaksi viikkoa sitten ilmestyneen kirjani Trifonovin syndrooman viimeinen essee käsittelee neljää esikoisrunokokoelmaa, jotka ovat ilmestyneet vuosien 1961 ja 2000 välillä.

Niitä yhdistää se, että jokaisessa kuvaston hallitsevana elementtinä on jokin neljästä kosmisesta alkuaineesta eli elementistä – maa, ilma, tuli, vesi –, mutta niitä erottaa se, että jokaisen esikoisen peruselementti on eri.

Muuttuneen tuulen elementti on, tietysti kuten jo nimestä arvata saattaa, ilma. Tuuli on ilman olomuoto. Lisäksi tuuli on ilman elementille ominaista jatkuvaa liikettä, ja sitäkin jatkuvampaa liikettä on muuttunut tuuli – kokoelma tuntuu nimestään lähtien suorastaan purjehtivan elementissään.

Muutenkin, 16-vuotiaan Leevi Lehdon vuonna 1967 ilmestynyttä esikoiskokoelmaa luonnehtii kauttaaltaan ilmatilan hallinta. Kokoelma on ällistyttävän tasapainoinen ja kypsä esitys, varsinkin kun ottaa huomioon, millaisen paineen alla se on syntynyt.

Leevin astinlauta alaikäiseksi esikoisrunoilijaksi oli aikoinaan paljon huomiota herättänyt Parnasson lyriikkakilpailu, jonka tulokset julistettiin vuoden 1967 Parnasson ensimmäisessä numerossa. Siitä voidaan päätellä, että Muuttuneen tuulen pohjat oli kirjoitettu itse asiassa jo 15-vuotiaana. Rimbaud!

Kilpailun voittajaksi tuli Simo Lyly palkintona 1000 markkaa eili 1653 euroa, toiseksi Leevi Lehto, jonka palkintosumma oli 600 markkaa eli 991,60 euroa. Muille maininnoille jäi useita myöhemmin nimeä luoneita tekijöitä kuten Jarkko Laine, Juhani Ruotsalo, Juha Vakkuri, Kari Saviniemi, Caj Westerberg.

Luotettavan tiedon mukaan Leevi oli Anhavan suosikki, mutta raadin muut jäsenet, Mirjam Polkunen ja Rauno Ekholm, jyräsivät hänet, tai ainakin Mirjam jyräsi.

Tyypillisiä Leevin esikoisen ilmakuville on tilanne, jossa tuuli tarttuu puihin ja puiden lehtiin, seuraavassa satunnaisesti poimittuja esimerkkejä. »kun haavan lehdet saavat tuulta» – »puitten lehdet saavat tuulta syksy» – »ulkona viileä tuuli rakentaa viileitä kuvioita vihreisiin puihin» – »mäntyjen oksat alkoivat liikuskella / alkavassa tuulessa» – »Lempeä tuuli tekee lempeitä kuvioita puihin ja takaisin». Vielä viimeisenkin runon avauksessa kietoudutaan leppeän tuulen vaippaan.

Ei toki Leevi ole ensimmäinen runoilija, jonka puut liikkuvat tuulen voimasta. Samassa »Runon elementit»-esseessä kerron kahdesta nuoresta kriitikosta, jotka päättelivät Anja Kososen Meriluoto-epigoniksi, koska hänen yhdessä runossaan esiintyy sana meriluoto, tosin pienellä ännällä. Valppaat kriitikkomme olivat Pentti Saarikoski ja Pekka Tarkka.

Pitäisikö minun nyt leimata Leevi Danten plagioijaksi, kun suuri firenzeläinen kirjoittaa Paratiisissa: »Kuin lehvä, leyhyttämä tuulen, painaa / pään alas, nousten jälleen voimallansa / omallaan, joka ylöspäin sen nostaa.»

Vastaan: Ei pidä. Leevin tuulikuvaston huipentaa ja kumoaa ikimuistettavat rivit, joille Dantekaan ei mahda mitään:

»…en osaa vastata enkä jättää vastaamatta harmaat pilvet eivät vielä varjosta aurinkoa suljen silmät ja avaan ne katson puita kaipaan aikaa eteenpäin tai takaisin seudulle missä tuuli aiheutui puitten heilunnasta eikä päinvastoin»

»takaisin seudulle missä tuuli aiheutui puitten heilunnasta eikä päinvastoin»!

Nämä rivit ovat kestävä vahvistus ja viimeinen niitti sille, mitä esseessäni sanon Muuttuneen tuulen syvimmästä olemuksesta. Siteeraan itseäni muutaman kappaleen verran.

Muuttuneessa tuulessa ilman elementtiin kiinnittyvän kuvaston lähes pakkomielteiseltä näyttävän käytön takana täytyy olla jotakin »syvempää». Sen täytyy sellaisenaan olla merkki tai oire jostakin. Ja onhan se. Teos on pienestä koostaan huolimatta suuri vapauden laulu.

Ilman elementin täydellinen dominointi sen kaikissa eri sävyissä Muuttuneessa tuulessa on vapauden julistus – irtioton, lentoonlähdön, muutoksen korkea veisu. Selkein merkki siitä on kokoelman valmistumisen yhteydessä tapahtunut nuoren tekijän lopullinen lähtö kotoa, irti herätyskristillisen helluntailaisuuden painostavasta ilmapiiristä omille teille. Se vaati lujaa luonnetta. Leevi ei ole milloinkaan sanonut olleensa uskonnon uhri, vaan ilmaissut ainoastaan tehneensä ehdottoman ratkaisun, joka on pitänyt. Tätä ilmentää Muuttunut tuuli.

Viisastelen vielä esseen lopuksi tekeväni paljastuksen ja muistutan kokoelman nimeen sisältyvästä kaksimielisyydestä, joka vahvistaa esittämääni tulkintaa ja vastaa muutenkin Leevin verbalistiikkaa. Muuttunut tuuli viittaa paitsi ilmavirtaukseen myös muuttuneeseen moodiin, mielialan muutokseen. Siitähän Muuttuneessa tuulessa juuri onkin kysymys, muuttuneesta tuulesta!

Tähän päättyi esitykseni Muuttuneesta tuulesta. Valitettavasti!

Ensinnäkin, tarkkaan ottaen olin väärässä, kun sanoin ettei Leevi ole milloinkaan sanonut olleensa uskonnon uhri, vaan ilmaissut ainoastaan tehneensä ehdottoman ratkaisun, joka on pitänyt. Ei tosin uhri, mutta hän on jo vuosikymmenen alussa ja nyt julkaistavassa esseekokoelmassa kertonut komean tarinan, isän ja pojan keskustelun saunan lauteilla. Siinä isä siunaa poikansa lähtemään omille teilleen, irti uskonyhteisön pakotteista.

Muuttuneen tuulen vapauden julistuksen – irtioton, lentoonlähdön – korkeaa veisua voidaan tarkastella takavuosien muotitermin transgression tyyppiesimerkkinä. Mikä olikaan maailmankirjallisuudessa kuvattu ensimmäinen transgressio, rajanylitys? Sehän on Ensimmäisen Mooseksen kirjan karkotus Paratiisista.

Karkotus Paratiisista on rangaistus syntiinlankeemuksesta. Sitä sanotaan myös ostrakismiksi, joka on sulkemista pois yhteisöstä. Leevin tapaus on tätä, mutta toisaalta se on luonteeltaan hyvin erikoinen. Oikeastaan se on ostrakismia nurinkäännettynä, onnekkaana lähtönä maailmaa valloittamaan. Leevin ja isän kohtauksessahan on kyseessä, riippuen tarkastelukulmasta, yhtä hyvin irtiotto helvetistä kuin karkotus paratiisista.

Yhtä kaikki: Muuttunut tuuli on transgression korkea veisu.

Eikä tässä kaikki. En ottanut sattumalta Dantea esiin. Dante on paljon velkaa Leeville. Ajatellaan vaikka Paratiisin kuvausta transgressiosta niin kuin itse karkotettu Adam asian esittää runoilijalle: »Siis poikani: puun hedelmän ei syönti / ei syy itsessänsä syy ollut moisen paon / vaan yksin yli rajamerkkein käynti» – eli transgressio.

Tämä oli Leinon suomennos, näin vuorostaan Elina Vaara: »Siis poikani: maanpaon syy niin pitkän / ei itse puusta syönti, vaan se, ja vain / se, että käytiin yli rajan.»

On hyvä lopettaa Dante-suomennosten yhteydessä julkaistuihin tämän säkeistön selityksiin. Leino: »Syntiä ei ollut hedelmän syöminen vaan halu hankkia henkistä hyvää yli sallitun määrän, ’tulla Jumalan kaltaiseksi’.» Vaara: »Ensimmäisen synnin luonne oli ihmiselle määrätyn rajan ylittäminen, hybris, halu tulla Jumalan kaltaiseksi.»

On hienoa, että 50 vuoden ikäinen esikoinen elää ja voi hyvin. Onneksi olkoon!