Philip Roth 1933–2018

Hommage à Philip Roth & Matti Salo:
Suomenlinnan kirjaston seinää

1960-luvun lopun amerikanjuutalaisen kauden ehdottomia kohokohtia oli Philip Rothin Portnoyn tauti (1969; ilmestyi suomeksi samana vuonna 1969, suomensi Pentti Saarikoski). Samaan rinkiin kuuluivat Bellow, Mailer, Malamud… Heidän pariinsa yliopistolla meidät johdatti Matti Salo (1933–2017), Rothin ikätoveri, joka ilmestyi yliopisto-opettajaksi suoraan Brandeisista, Yhdysvaltain merkittävimmästä juutalaisesta yliopistosta. Rauha heidän muistolleen.

Minun Roth-suosikkini on vuosituhannen vaihteessa ilmestynyt amerikkalaisuuden trilogia, ja niistä aivan erityisesti sen ensiksi ilmestynyt osa, kuohuvaan 1960-lukuun keskittyvä Amerikkalainen pastoraali (1997; 2000). Muut osat ovat kirjoittamisajankohtaan kiinnittyvä moraliteetti (kaikki Rothit ovat moraliteetteja) Ihmisen tahra (1998; 2003) ja viimeisenä ilmestynyt 1940–1950-luvulle McCarthyn vainojen aikaan sijoittuva Mieheni oli kommunisti (2000; 2002). Nämä kolme ovat kaikki Kristiina Rikmanin suomentamia.

Trilogia on hyvin kompakti kimppu viime vuosisadan jälkipuoliskon henkistä tilintekoa. Olen kirjoittanut siitä Vastakirjassa (2011), Ihmisen tahrasta jopa kerettiläisen kriittisesti. Nyt tyydyn kertaamaan, mitä sanoin Amerikkalaisesta pastoraalista.

Amerikkalainen pastoraali on erittäin hyvä 1960–1970-lukujen vaihteen radikalismin tilitys. Se on vakuuttava kuvaus siitä miten isin kiltistä tytöstä Merry Levovista tulee hyvin tuhma tyttö, joka moraalisena maksimalistina ajautuu äärimmäisiin tekoihin. Romaani on tarkkanäköistä ajanhengen psykohistoriaa, jonka eri muunnelmat ovat yhtä tuttuja myös oman Eurooppamme samanaikaisesta liikehdinnästä.

Amerikkalainen pastoraali on kertomus siitä paradoksista, miten väkivallattomuuden aatteen omaksuneiden moraalinen tuohtumus vallan väärinkäytöksistä saattaakin nurinkurisesti johtaa yllättävään mutta kuitenkin uskottavaan ratkaisuun, terrorismiin. Toteutuu tuttu isänmurha-asetelma – Pastoraalin takakantta mukaillen: Philip Roth tutkii miten vanhempien elämän hyveiksi mieltämä muuttui omien lasten vihaamiksi valheiksi. Pääteemaa vahventavana sivujuonteena voidaan seurata Rothilta tutuksi tullutta kehittelyä avioliiton särkymisestä ja sen syistä: akka pettää aina. Asenne hipoo misogyniaa.

Erityisen ihailtavaa on Rothin fabuloiva esitystapa, hän on tässä parhaimmillaan. Ensialkuun on näennäisen hapuilevaa tapailua, sitten vauhti kiihtyy, teemat kiinteytyvät, juoksutukset yltyvät yhä villimpään vauhtiin, kuitenkin kurinalaisesti. Roth improvisoi kuin paraskin jazzmuusikko. Hänen tekstinsä on kuin Coltranea parhaassa vedossaan.

Rothin tekstille on tunnusomaista erityinen atmosfääri – mieliala on hänen käsialansa. Roth on koleerikko, sapekkaan äkäinen kiivailija. Raivokasta menoa loiventaa huumori, joka sekin on mustaa, ja vitsitkin ovat aina vihaisia. Toisin sanoen hän on syvästi pessimistinen kirjailija, joka on pettynyt ihmisiin. Hän pitää otteessaan ihan tekstinsä voimalla, mutta jos aivan pohjaan katsoo, luulen että hänen kulttuurikritiikkinsä aikamme arvotyhjiöstä on viime peleissä niin konservatiivista, että en sitä allekirjoita, vaikka nautinkin hänen lukemisestaan.

Jatkoa 24.05.2018

Kotikirjastolle päästyä on pakko jatkaa vähän vielä. Sitä ennen sitaatti Anni Sinnemäen twittertilistä:

Farewell Philip Roth. To me American Pastoral is one of the most important, painful and still beautifull novels I have read. Thank you.

Roth oli alun alkaen mielenlaadultaan satiirikko, kuten Matti Salo Portnoyn taudin esipuheessa muistutti. Rothin satiirin huipentuma ännänteen potenssiin on Meidän jengi (1971; 1972, suomennos Risto Lehmusoksa). Teoksen alaotsikko on Pääosissa Tricky ja hänen ystävänsä, tarkemmin sanoen päähenkilönä on Yhdysvaltain presidentti Trick E. Dixon alias Richard M. Nixon, kaikkine maneereineen, joista päällimmäisenä kaksinaismoralistinen hurskastelu ja valehtelu.

Yhtenä alkusysäyksenä Meidän jengille oli Nixonin San Clementessä (San Dementessä!) pitämä abortin vastainen puhe, koska siinä hänen mielestään rikotaan syntymättömän ihmiselämän pyhyyttä vastaan. Nixonin tekopyhyys asettui raameihinsa, kun hän samanaikaisesti tuhosi massiivisilla pommituksilla viattomia (ja jo syntyneitä) siviilejä Vietnamissa. Teos on kerrassaan mauton, sillä satiirin kohde määrää sen, että hyvän maun rajoissa ei vain voi pysyä. Näin Roth itse kuittasi mauttomuussyytökset.

Roth seuraa Tricky-Dickin vaellusta hamaan tämän salamurhaan ja vehkeilyihin helvetissä Saatanaa vastaan, jonka johtamismenetelmät ovat auttamattoman vanhentuneet ja tehottomat. Sitä ennen, kun huhut hänen salamurhastaan alkavat levitä, republikaanisen puolueen puhetorvi rauhoittelee yleisöä: »En voi uskoa, että amerikkalaisten suuri enemmistö aikoo estää tätä suurta amerikkalaista pääsemästä toiseksi virkakaudeksi Valkoiseen taloon vain siksi, että hän on kuollut.»

Teokseen esipuheen kirjoittanut Jaakko Okker arveli vuonna 1972: »Yhdysvaltain poliittinen todellisuus saattaakin olla jo niin mieletön, ettei mielettöminkään satiiri yllä todellisuuden tasolle.» Silti: ehkä Rothin vimmattu hyökkäys pohjusti osaltaan maaperää sille, että Nixon joutui lopulta eroamaan kesken kauden vuonna 1974. Toisaalta pelkään Rothin kuolleen pelkkään voimattomaan raivoon huomattuaan, että Nixonin nykyseuraajaan mikään satiiri ei enää pure. Niin tai näin, Meidän jengi on ajankohtainen, nykyaikaisen satiirin klassikko.

 

Kirjeitä isälle – 200 vuotta Karl Marxin syntymästä

Karl Marxin syntymästä on kulunut lauantaina 5. toukokuuta 200 vuotta. Marxin aika oli 05.05.1818–14.03.1883. Kun Marxin kuolemasta oli kulunut 111 päivää, syntyi 03.07.1883 Franz Kafka.

Marx ja Kafka: kaksi maallistunutta juutalaista, joiden vaikutus länsimaisen ihmisen elämänmenoon ja ajatusmaailmoihin on ollut mullistava. Kumpikin teki sen omalla tavallaan – tavallaan jopa vastakkaisiin suuntiin.

Kafka oli surkeimmillaan itseensä käpertyvä maailman murheita harteillaan kantava mies, jolla ei ollut, kuten hän sanoi, mitään yhteistä edes itsensä kanssa. Marx sen sijaan oli itsetunnoltaan vahva voimamies, joka oli valmis kääntämään maailman sijoiltaan.

Jos Kafkalla ei aina ollut yhteistä edes itsensä kanssa, Marx vuorostaan protestoi kerran: Jos nuo ja nuo kutsuvat itseään marxilaisiksi, minä en ole marxilainen. Jos asiaa tarkastelee kirjallisuuden ja sen kritiikin kautta: Kafka ja Marx ovat kuin toistensa negapeilikuvat. Dogmaattisen marxilaisen kritiikin perustein Kafkan taide tuomittiin kategorisesti, kun taas dogmeista riisutun Marxin kriteerein Kafkan tuotannon arvo tunnistetaan suurena kirjallisuutena.

Graduni aiheena 1970-luvun lopulla oli Marxin esteettisen ajattelun tulkinnat. Tiedän todistaneeni siinä, että enimmät marxilaisen taidekritiikin nimeen vannoneet rakennelmat eivät kestäneet kriittistä tarkastelua. Marxin alkuperäinen taidenäkemys oli erilainen ja ratkaisevasti avarampi kuin itseään marxilaisiksi kutsuvien kellokkaiden dogmiluutumat.

Tietysti Marx ja Kafka olivat hyvin erilaisia, myös yllättävällä tavalla. Siitä antaa mainion näytön heidän kirjeittensä isälle vertailu.

Kotoaan Trieristä Berliiniin opiskelemaan muuttanut nuori Karl Marx tilitti tuntojaan kirjeessä isälle: ”…tahtoisin pystyttää muistomerkin kerran eletylle (…) ja mistä löytyisikään sen pyhempää sijaa kuin vanhempien sydämestä, lempeimmästä tuomarista, läheisimmästä osanottajasta, rakkauden auringosta, jonka tuli lämmittää pyrkimystemme sisintä!”

Mitä tulee nuoren Marxin pyrkimysten sisimpään, siitä kertoo omaa kieltään kirjeen avaus, jota psykologi voisi luonnehtia grandioosin persoonan suuruusharhaksi, jollainen suotuisissa oloissa voisi johtaa vakaviin seurauksiin.

”… me tunnemme, että meidän on pakko tarkastella mennyttä ja nykyistä ajatuksen kotkansilmällä tullaksemme siten tietoiseksi todellisesta asemastamme. Itse maailmanhistoriakin kääntyy mielellään katselemaan näin taakseen ja itseensä, mikä leimaa sen sitten näennäisellä taantumisella ja pysähtymisellä, vaikka se vain ikään kuin heittäytyy nojatuoliin käsittääkseen itsensä, tunkeutuakseen henkisesti omien tekojensa, hengen tekojen läpi.”

Tämän jälkeen päivänsankarimme laskeutuu korkeuksista ja kohdistaa katseensa yksittäiseen ihmiseen – itseensä – ja hänen maalliseen tilaansa, kuten rakastuneen miehen euforian kuvaukseen. Hän oli kuitenkin sitä ennen ehtinyt asettua ikään kuin mielensä mittojen mukaisiin kehyksiin, maailmanhengen puhekumppaniksi. Aikaa myöten tämä faustinen loitsu kääntyi paradoksiksi: osa voimaa syvää – aikoo pelkkää hyvää, aikaan saa vain pahaa.

Franz Kafkan Kirje isälle on siitä erikoinen, että hän luetti sen ensin äidillään. Tämä palautti sen pojalle, eikä se tavoittanut isää milloinkaan. Siinä Kafka tyylilleen uskollisena piehtaroi itsesyytöksissä, mikä oli omiaan vain korostamaan isään kohdistuvia murhaavan julmia syytöksiä. Herra K. on ottanut tässä tuomarin osan, ja ottaa siitä kaiken irti.

Kafkan kirjeen kipupiste on avioitumisaikomus ja sen esteet, joista suurin on isän hirmuvaltius. ”Mutta koska me olemme sellaisia kuin olemme, pysyy avioliitto minulle suljettuna juuri sen vuoksi, että se on Sinun omin alueesi.” Tätä seuraa vähemmän mairittelevia isän ominaisuuksien luonnehdintoja, kuten muiden pilkkaaminen, tietty hillittömyys, ylivoimaisuus koko maailmaan nähden, tyrannimaisuus – ylipäätään vakaumus siitä, että perheen ylläpitämiseen kuuluu välttämättä kaikki se, minkä Kafka on tullut tuntemaan isässään.

Tällaisiakin voivat olla Kafkan ja Marxin särmät: pisteliäs julmuri ja suuri henki. Ja päinvastoin.

Kun oli kulunut päivälleen 100 vuotta Kafkan syntymästä, Helsingin Sanomat julkaisi 03.07.1983 kirjoittamani artikkelin prahalaisesta pikkuvirkamiehestä, joka oli 1960-luvulla, 40 vuotta kuolemansa jälkeen, pannut teostensa voimalla sosialistisen maailmanjärjestyksen natisemaan liitoksissaan.

Juttuni perustui 1970-luvun alussa ennen graduun ryhtymistä laatimaani pikku opinnäytetyöhön aiheesta Kafka ja marxilainen kritiikki. Marxilaisten keskinäisessä kiistassa Kafkasta sai alkunsa yksi niistä hiusmurtumista, joiden vaikutuksesta Marxin nimissä kulkevan monoliitin – ”reaalisosialismin” – hajoamisprosessi lähti käymään.

ANSSI SINNEMÄKI

Marxin kirjeen suomennos Antero Tiusanen, Kafkan Aarno Peromies

P. S. 06.05.2018, yleisön pyynnöstä 2 tarkennusta:

  1. Alkuteoksessa Mefistofeles vastaa (Faustin kysyttyä: Kas niin, ken olet?): ”Osa voimaa syvää, / mi tahtoo pahaa vain ja aikaan saa vain hyvää.” (Suom. Otto Manninen)
  2. Artikkeli Kafka ja marxilainen kritiikki on julkaistu Hesarin lisäksi kokoelmassani Kapina rippituolissa (Tamara Press 1989, s. 171–177).
    AS

P.S. 10.05.2018

Marxin kirjeestä isälle: ”… maailmanhistoriakin …  ikään kuin heittäytyy nojatuoliin käsittääkseen itsensä …”

Kafkan kirjeestä isälle: ”Nojatuolistasi käsin Sinä hallitsit maailmaa.”

 

 

Runon elementit

Anssi Sinnemäen syyskuussa ilmestyvän uutuuden Trifonovin syndrooma ja muita kirjallisuusesseitä päättää essee Runon elementit. Siinä tarkastelun kohteena on neljän runoilijan esikoiskokoelmat näkökulmana kutakin teosta hallitseva elementti.

Maa: Anja Kososen Kaupunki kääntyy (1961)

Ilma: Leevi Lehdon Muuttunut tuuli (1967)

Tuli: Kristina Carlsonin Hämärän valo (1986)

Vesi: Mikko Rimmisen Jännittävää olisi nähdä pihalla lintuja (2000).

Runoteosten esittelyjä ja tulkintoja värittää kurkistus kirjailijoiden henkilöhistorioihin siinä määrin kuin ne sivuavat kirjoittajan omia vaiheita. Anja Kososen kohdalla osoitetaan, että hän ei aikoinaan saanut reilua kohtelua, vaan olisi ansainnut paljon paremman.

Aihe ja tarkastelun kohteet perustuvat Sinnemäen omiin löytöihin, mutta esseen valmistelun yhteydessä tekstiä on inspiroinut myös ranskalaisen filosofin Gaston Bachelardin elementtejä runoudessa käsittelevä kirjasarja.