Kirjeitä isälle – 200 vuotta Karl Marxin syntymästä

Karl Marxin syntymästä on kulunut lauantaina 5. toukokuuta 200 vuotta. Marxin aika oli 05.05.1818–14.03.1883. Kun Marxin kuolemasta oli kulunut 111 päivää, syntyi 03.07.1883 Franz Kafka.

Marx ja Kafka: kaksi maallistunutta juutalaista, joiden vaikutus länsimaisen ihmisen elämänmenoon ja ajatusmaailmoihin on ollut mullistava. Kumpikin teki sen omalla tavallaan – tavallaan jopa vastakkaisiin suuntiin.

Kafka oli surkeimmillaan itseensä käpertyvä maailman murheita harteillaan kantava mies, jolla ei ollut, kuten hän sanoi, mitään yhteistä edes itsensä kanssa. Marx sen sijaan oli itsetunnoltaan vahva voimamies, joka oli valmis kääntämään maailman sijoiltaan.

Jos Kafkalla ei aina ollut yhteistä edes itsensä kanssa, Marx vuorostaan protestoi kerran: Jos nuo ja nuo kutsuvat itseään marxilaisiksi, minä en ole marxilainen. Jos asiaa tarkastelee kirjallisuuden ja sen kritiikin kautta: Kafka ja Marx ovat kuin toistensa negapeilikuvat. Dogmaattisen marxilaisen kritiikin perustein Kafkan taide tuomittiin kategorisesti, kun taas dogmeista riisutun Marxin kriteerein Kafkan tuotannon arvo tunnistetaan suurena kirjallisuutena.

Graduni aiheena 1970-luvun lopulla oli Marxin esteettisen ajattelun tulkinnat. Tiedän todistaneeni siinä, että enimmät marxilaisen taidekritiikin nimeen vannoneet rakennelmat eivät kestäneet kriittistä tarkastelua. Marxin alkuperäinen taidenäkemys oli erilainen ja ratkaisevasti avarampi kuin itseään marxilaisiksi kutsuvien kellokkaiden dogmiluutumat.

Tietysti Marx ja Kafka olivat hyvin erilaisia, myös yllättävällä tavalla. Siitä antaa mainion näytön heidän kirjeittensä isälle vertailu.

Kotoaan Trieristä Berliiniin opiskelemaan muuttanut nuori Karl Marx tilitti tuntojaan kirjeessä isälle: ”…tahtoisin pystyttää muistomerkin kerran eletylle (…) ja mistä löytyisikään sen pyhempää sijaa kuin vanhempien sydämestä, lempeimmästä tuomarista, läheisimmästä osanottajasta, rakkauden auringosta, jonka tuli lämmittää pyrkimystemme sisintä!”

Mitä tulee nuoren Marxin pyrkimysten sisimpään, siitä kertoo omaa kieltään kirjeen avaus, jota psykologi voisi luonnehtia grandioosin persoonan suuruusharhaksi, jollainen suotuisissa oloissa voisi johtaa vakaviin seurauksiin.

”… me tunnemme, että meidän on pakko tarkastella mennyttä ja nykyistä ajatuksen kotkansilmällä tullaksemme siten tietoiseksi todellisesta asemastamme. Itse maailmanhistoriakin kääntyy mielellään katselemaan näin taakseen ja itseensä, mikä leimaa sen sitten näennäisellä taantumisella ja pysähtymisellä, vaikka se vain ikään kuin heittäytyy nojatuoliin käsittääkseen itsensä, tunkeutuakseen henkisesti omien tekojensa, hengen tekojen läpi.”

Tämän jälkeen päivänsankarimme laskeutuu korkeuksista ja kohdistaa katseensa yksittäiseen ihmiseen – itseensä – ja hänen maalliseen tilaansa, kuten rakastuneen miehen euforian kuvaukseen. Hän oli kuitenkin sitä ennen ehtinyt asettua ikään kuin mielensä mittojen mukaisiin kehyksiin, maailmanhengen puhekumppaniksi. Aikaa myöten tämä faustinen loitsu kääntyi paradoksiksi: osa voimaa syvää – aikoo pelkkää hyvää, aikaan saa vain pahaa.

Franz Kafkan Kirje isälle on siitä erikoinen, että hän luetti sen ensin äidillään. Tämä palautti sen pojalle, eikä se tavoittanut isää milloinkaan. Siinä Kafka tyylilleen uskollisena piehtaroi itsesyytöksissä, mikä oli omiaan vain korostamaan isään kohdistuvia murhaavan julmia syytöksiä. Herra K. on ottanut tässä tuomarin osan, ja ottaa siitä kaiken irti.

Kafkan kirjeen kipupiste on avioitumisaikomus ja sen esteet, joista suurin on isän hirmuvaltius. ”Mutta koska me olemme sellaisia kuin olemme, pysyy avioliitto minulle suljettuna juuri sen vuoksi, että se on Sinun omin alueesi.” Tätä seuraa vähemmän mairittelevia isän ominaisuuksien luonnehdintoja, kuten muiden pilkkaaminen, tietty hillittömyys, ylivoimaisuus koko maailmaan nähden, tyrannimaisuus – ylipäätään vakaumus siitä, että perheen ylläpitämiseen kuuluu välttämättä kaikki se, minkä Kafka on tullut tuntemaan isässään.

Tällaisiakin voivat olla Kafkan ja Marxin särmät: pisteliäs julmuri ja suuri henki. Ja päinvastoin.

Kun oli kulunut päivälleen 100 vuotta Kafkan syntymästä, Helsingin Sanomat julkaisi 03.07.1983 kirjoittamani artikkelin prahalaisesta pikkuvirkamiehestä, joka oli 1960-luvulla, 40 vuotta kuolemansa jälkeen, pannut teostensa voimalla sosialistisen maailmanjärjestyksen natisemaan liitoksissaan.

Juttuni perustui 1970-luvun alussa ennen graduun ryhtymistä laatimaani pikku opinnäytetyöhön aiheesta Kafka ja marxilainen kritiikki. Marxilaisten keskinäisessä kiistassa Kafkasta sai alkunsa yksi niistä hiusmurtumista, joiden vaikutuksesta Marxin nimissä kulkevan monoliitin – ”reaalisosialismin” – hajoamisprosessi lähti käymään.

ANSSI SINNEMÄKI

Marxin kirjeen suomennos Antero Tiusanen, Kafkan Aarno Peromies

P. S. 06.05.2018, yleisön pyynnöstä 2 tarkennusta:

  1. Alkuteoksessa Mefistofeles vastaa (Faustin kysyttyä: Kas niin, ken olet?): ”Osa voimaa syvää, / mi tahtoo pahaa vain ja aikaan saa vain hyvää.” (Suom. Otto Manninen)
  2. Artikkeli Kafka ja marxilainen kritiikki on julkaistu Hesarin lisäksi kokoelmassani Kapina rippituolissa (Tamara Press 1989, s. 171–177).
    AS

P.S. 10.05.2018

Marxin kirjeestä isälle: ”… maailmanhistoriakin …  ikään kuin heittäytyy nojatuoliin käsittääkseen itsensä …”

Kafkan kirjeestä isälle: ”Nojatuolistasi käsin Sinä hallitsit maailmaa.”

 

 

Kritiikki Parnassossa

Kuva sarjasta Suomenlinna

Seuraavassa pieni kommentti Trifonovin syndrooman kritiikkiin Parnassossa, joka ilmestyi itsenäisyyspäivän jälkeen (Parnasso 6–7/2017). Lehden nykyisen käytännön mukaan arvosteluosaston avaa oma sisällysluettelo. Hämmentävästi sisällysluettelossa ei vastoin odotuksia näkynytkään Trifonovin syndrooman arvostelua. Luettelo päättyi sivulle 94. Tarkistuksen jälkeen paljastui kuitenkin, että Ville Ropposen juttu oli sivulla 96. Trifonovin syndrooman arvostelu ei ollut ikään kuin ylittänyt sisällysluettelokynnystä.

On hieno ja arvokas asia, että kirja noteerataan perinteisessä kirjallisuuslehdessä.

Otsikon ”Koettua ja punnittua” mukaisesti arvostelija pyörittelee kirjan sisältöjä ja Markku Soikkelin Kiiltomato-arvostelun tapaan antaa neuvon, mitä juttuja ”olisi ehkä voinut jättää poiskin”, koska ne tuntuvat ”laajennetuilta kirja-arvosteluilta”. Näiden joukossa on muun muassa Musil-essee, joka on kaikkea muuta kuin laajennettu kirja-arvostelu. Sen pointtihan on omaperäinen oivallus Keisarin ja Moosbruggerin paralleellista, ilmiöiden perimmäisestä yhtäläisyydestä. Kriitikko olisi voinut pohtia tämän havainnon painoa.

Arvostelun yleissävy on hapan, vaikka peräti kolmessa kohtaa arvostelija myöntää kehittelyn ”kiinnostavaksi” sekä: ”välillä kuitenkin (!) Sinnemäki yltää hyviin analyyseihin”. Kiven Kihlauksen tarkastelu ”on enemmän artikkeli kuin essee” (mitä välii?) – mutta ei sanaakaan siitä, mitä siinä sanotaan, vieläpä naisnäkökulmasta. Myöskään muiden juttujen kohdalla ei paneuduta itse esseiden sisältämään argumentaatioon.

Ville Ropponen on venäläisen kirjallisuuden erikoistuntija, kuten lehden krediiteissä kerrotaan. Trifonov-esseestä hän sanoo: ”Muuten suhteellisen kiinnostavasta esseestä puuttuu jännite.” Tämä on arvostelun epäreiluin väite. Eihän essee jännityskirjallisuutta olekaan, mutta on siinä silti jännite: pitkin juttua tähdätään loppuratkaisuun, Trifonovia vaivanneeseen motiivien ristiriitaan. Toisin sanoen esseessä on pointti: siinä on kehittelyn tuloksena päädytty loppuratkaisuun eli Trifonovin syndrooman määritykseen hänen tuotantoaan analysoimalla. Kriitikon lukutaidon edellytyksenä on vähintään tämän havaitseminen. On myös aihetta kysyä venäläisen kirjallisuuden erikoistuntijalta, tunteeko hän aiemmasta Trifonov-kirjallisuudesta tämänsuuntaista tulkintaa. Jos ei tunne, hän voisi antaa esseen sisältämästä kontribuutiosta reilusti tunnustusta tai ainakin punnita sen arvoa.

100 vuotta yöllisestä poliisioperaatiosta

Kuva sarjasta Suomenlinna

Helsingin Uutisten nettiversion toimittaja kysyi Anssi Sinnemäen mielipidettä kun 07.11.2017 oli kulunut 100 vuotta ns. Lokakuun vallankumouksesta. Sähköpostina tehty haastattelu julkaistiin tasan satavuotispäivänä toimittajan editoimassa ja haastateltavan hyväksymässä muodossa. Editoinnin vuoksi haastattelusta oli jäänyt pois haastateltavan itsensä tärkeäksi kokemat viittaukset kirjallisuuteen, joten seuraavassa julkaistaan haastattelu n teksti alkuperäisessä muodossaan.

1) Mitä lokakuussa 1917 tapahtunut vallankumous merkitsi sinulle silloin, kun olit vielä aktiivisesti mukana vasemmiston toiminnassa?

Ensisijaisesti se merkitsi romanttis-herooista draamaa sellaisena kuin se on kuvattu John Reedin reportaasissa Kymmenen päivää jotka järisyttivät maailmaa ja Sergei Eisensteinin elokuvassa Lokakuu. Eli se merkitsi symbolista lupausta paremmasta maailmasta. Se oli suuri harha, koska sen konkreettiset seuraukset olivat nähtävissä jo silloin kun olin mukana aivan erilaisina kuin lupauksen lume tapausten kulun esitti.

Suosittelen poliittisen historian emeritusprofessorin Osmo Jussilan teosta Neuvostoliiton tragedia – Utopiasta vankileirien saaristoksi (2012). Varsin vakuuttavasti Jussila riisuu Lokakuun suureksi sosialistiseksi vallankumoukseksi glorifioidun tapahtuman ”vallan kaappaamiseksi yöllisenä poliisioperaationa”. Tämän kuultuaan John Reed ja Eisenstein kääntyvät haudassaan Kremlin muurissa ja Novodevitšin Moskovan-hautausmaalla.

2) Mitkä ovat mielestäsi lokakuun vallankumouksen parhaat puolet ja kestävimmät saavutukset?

Parhaita puolia ja kestävimpiä saavutuksia ei oikeastaan ole, ellei sellaiseksi lasketa sen tuottamaa varoittavaa esimerkkiä. Proletariaatin diktatuuri oli valtapolitiikkaa, jonka talous oli valjastettu ensisijaisesti sotavarustelun ehdoilla ja joka tuhosi suunnattomasti inhimillisiä arvoja. Muutenkin, sosialistisen suunnitelmatalouden lopputulema oli mahalasku.

Usein sanotaan, että tuottihan vallankumous sentään suurenmoista taidetta, esimerkiksi Eisensteinin elokuvat. Kuitenkin Eisensteinkin alisti taiteelliset keksintönsä diktatuurin propagandalle ja valehtelulle, joka muutenkin oli vallankumousta seuranneen vallanpidon toinen luonto. Neuvostoliitossa mikään ei ollut pyhää, mutta kaikki oli tabu.

3) Mitä noista saavutuksista on yhä jäljellä? Oliko sosialismin kaatuminen Neuvostoliitossa sinulle valtava pettymys?

Toisaalta on totta, että vallankumouksen seurauksena syntyi myös suurta kirjallisuutta – Bulgakov, Ahmatova, Trifonov – tai musiikkia: Šostakovitš. Historian ironiaa, tai historiallinen tragedia on se, että se syntyi enimmäkseen vallinneen vääryyden aiheuttamasta kärsimyksestä. ”Tänään minulla on paljon tehtävää / muisti täytyy tappaa kokonaan / kiveksi täytyy sielu jähmettää / ja elämään on opittava uudestaan”, kirjoitti Anna Ahmatova, kun hänen poikansa oli viety. (Suomennos Pentti Saaritsan)

Äsken ilmestyneessä esseekokoelmassani Trifonovin syndrooma olen käsitellyt tätä Juri Trifonovin tapauksen kautta. Trifonov oli Brežnevin ajan suurin kirjailija, jonka tuotanto syntyi vallankumouksen paradoksin kautta. Hänen isänsä oli johtavia vallankumouksellisia, jonka Stalin likvidoi. Poika palvoi varhain menettämäänsä isää huomatakseen vähitellen, että isähän oli myös osallinen, joka oli mukana rakentamassa tätä hirviötä, jonka luonnetta – henkistä konkurssia – poika tuotannossaan analysoi katkerasti.

Sosialismin kaatuminen Neuvostoliitossa oli minulle valtava helpotus.

4) Millä tavalla Suomi ja maailman olisivat erilaisia, jos Venäjän vallankumousta ei koskaan olisi koettu?

Lampaat ja jalopeurat laiduntaisivat sulassa sovussa samalla kedolla.

18.10.2017, ystävällisesti, Anssi Sinnemäki, FM, kirjailija

Seuraavassa linkki Helsingin Uutisten versioon.

http://www.helsinginuutiset.fi/artikkeli/577338-venajan-vallankumouksesta-tanaan-100-vuotta-sinnemaki-valehtelu-oli-kommunismin

 

 

Kemppinen kehuu

Jukka Kemppinen, eteväksi havaittu ja parhaaksi palkittu blogisti, kirjoittaa 01.10.2017 Trifonovin syndrooman innoittamana lapualaisuudesta. Seuraavassa itse kirjaa ja kirjoittajaa koskevat kohdat.

”Olen kai lukenut kaikki Anssi Sinnemäen kirjat. Posti toi uusimman, Trifonovin syndrooma. Sinnemäki on selvästi kaikkein parhaita esseistejämme ja erinomainen kirjallisuudesta kirjoittaja. (…) Sinnemäeltä odotan edelleen lisää, koska hän kirjoittaa niin hyvin.”

Kuva: Heli Kurunsaaren lapualaisjuuriaan lempeän satiirisesti tilittävä teos.

http://kemppinen.blogspot.fi/2017/10/lapualaisuus.html

 

 

 

Muuttunut tuuli

On kulunut 50 vuotta Leevi Lehdon Muuttuneen tuulen ilmestymisestä (Kansi: Ahti Lavonen). Tätä juhlistettiin ravintola Kaisaniemessä 28.09.2017. Samalla julkistettiin Leevin esseekokoelma ”Suloinen kuulla tuo kuitenkin oisi” – Esseitä 2010–2017.

Kymmenkunta puhujaa esitteli ja käsitteli Leevin verrattoman monipuolista uraa. Anssi Sinnemäen osana oli itse Muuttuneen tuulen esittely näin sanoen:

Kaksi viikkoa sitten ilmestyneen kirjani Trifonovin syndrooman viimeinen essee käsittelee neljää esikoisrunokokoelmaa, jotka ovat ilmestyneet vuosien 1961 ja 2000 välillä.

Niitä yhdistää se, että jokaisessa kuvaston hallitsevana elementtinä on jokin neljästä kosmisesta alkuaineesta eli elementistä – maa, ilma, tuli, vesi –, mutta niitä erottaa se, että jokaisen esikoisen peruselementti on eri.

Muuttuneen tuulen elementti on, tietysti kuten jo nimestä arvata saattaa, ilma. Tuuli on ilman olomuoto. Lisäksi tuuli on ilman elementille ominaista jatkuvaa liikettä, ja sitäkin jatkuvampaa liikettä on muuttunut tuuli – kokoelma tuntuu nimestään lähtien suorastaan purjehtivan elementissään.

Muutenkin, 16-vuotiaan Leevi Lehdon vuonna 1967 ilmestynyttä esikoiskokoelmaa luonnehtii kauttaaltaan ilmatilan hallinta. Kokoelma on ällistyttävän tasapainoinen ja kypsä esitys, varsinkin kun ottaa huomioon, millaisen paineen alla se on syntynyt.

Leevin astinlauta alaikäiseksi esikoisrunoilijaksi oli aikoinaan paljon huomiota herättänyt Parnasson lyriikkakilpailu, jonka tulokset julistettiin vuoden 1967 Parnasson ensimmäisessä numerossa. Siitä voidaan päätellä, että Muuttuneen tuulen pohjat oli kirjoitettu itse asiassa jo 15-vuotiaana. Rimbaud!

Kilpailun voittajaksi tuli Simo Lyly palkintona 1000 markkaa eili 1653 euroa, toiseksi Leevi Lehto, jonka palkintosumma oli 600 markkaa eli 991,60 euroa. Muille maininnoille jäi useita myöhemmin nimeä luoneita tekijöitä kuten Jarkko Laine, Juhani Ruotsalo, Juha Vakkuri, Kari Saviniemi, Caj Westerberg.

Luotettavan tiedon mukaan Leevi oli Anhavan suosikki, mutta raadin muut jäsenet, Mirjam Polkunen ja Rauno Ekholm, jyräsivät hänet, tai ainakin Mirjam jyräsi.

Tyypillisiä Leevin esikoisen ilmakuville on tilanne, jossa tuuli tarttuu puihin ja puiden lehtiin, seuraavassa satunnaisesti poimittuja esimerkkejä. »kun haavan lehdet saavat tuulta» – »puitten lehdet saavat tuulta syksy» – »ulkona viileä tuuli rakentaa viileitä kuvioita vihreisiin puihin» – »mäntyjen oksat alkoivat liikuskella / alkavassa tuulessa» – »Lempeä tuuli tekee lempeitä kuvioita puihin ja takaisin». Vielä viimeisenkin runon avauksessa kietoudutaan leppeän tuulen vaippaan.

Ei toki Leevi ole ensimmäinen runoilija, jonka puut liikkuvat tuulen voimasta. Samassa »Runon elementit»-esseessä kerron kahdesta nuoresta kriitikosta, jotka päättelivät Anja Kososen Meriluoto-epigoniksi, koska hänen yhdessä runossaan esiintyy sana meriluoto, tosin pienellä ännällä. Valppaat kriitikkomme olivat Pentti Saarikoski ja Pekka Tarkka.

Pitäisikö minun nyt leimata Leevi Danten plagioijaksi, kun suuri firenzeläinen kirjoittaa Paratiisissa: »Kuin lehvä, leyhyttämä tuulen, painaa / pään alas, nousten jälleen voimallansa / omallaan, joka ylöspäin sen nostaa.»

Vastaan: Ei pidä. Leevin tuulikuvaston huipentaa ja kumoaa ikimuistettavat rivit, joille Dantekaan ei mahda mitään:

»…en osaa vastata enkä jättää vastaamatta harmaat pilvet eivät vielä varjosta aurinkoa suljen silmät ja avaan ne katson puita kaipaan aikaa eteenpäin tai takaisin seudulle missä tuuli aiheutui puitten heilunnasta eikä päinvastoin»

»takaisin seudulle missä tuuli aiheutui puitten heilunnasta eikä päinvastoin»!

Nämä rivit ovat kestävä vahvistus ja viimeinen niitti sille, mitä esseessäni sanon Muuttuneen tuulen syvimmästä olemuksesta. Siteeraan itseäni muutaman kappaleen verran.

Muuttuneessa tuulessa ilman elementtiin kiinnittyvän kuvaston lähes pakkomielteiseltä näyttävän käytön takana täytyy olla jotakin »syvempää». Sen täytyy sellaisenaan olla merkki tai oire jostakin. Ja onhan se. Teos on pienestä koostaan huolimatta suuri vapauden laulu.

Ilman elementin täydellinen dominointi sen kaikissa eri sävyissä Muuttuneessa tuulessa on vapauden julistus – irtioton, lentoonlähdön, muutoksen korkea veisu. Selkein merkki siitä on kokoelman valmistumisen yhteydessä tapahtunut nuoren tekijän lopullinen lähtö kotoa, irti herätyskristillisen helluntailaisuuden painostavasta ilmapiiristä omille teille. Se vaati lujaa luonnetta. Leevi ei ole milloinkaan sanonut olleensa uskonnon uhri, vaan ilmaissut ainoastaan tehneensä ehdottoman ratkaisun, joka on pitänyt. Tätä ilmentää Muuttunut tuuli.

Viisastelen vielä esseen lopuksi tekeväni paljastuksen ja muistutan kokoelman nimeen sisältyvästä kaksimielisyydestä, joka vahvistaa esittämääni tulkintaa ja vastaa muutenkin Leevin verbalistiikkaa. Muuttunut tuuli viittaa paitsi ilmavirtaukseen myös muuttuneeseen moodiin, mielialan muutokseen. Siitähän Muuttuneessa tuulessa juuri onkin kysymys, muuttuneesta tuulesta!

Tähän päättyi esitykseni Muuttuneesta tuulesta. Valitettavasti!

Ensinnäkin, tarkkaan ottaen olin väärässä, kun sanoin ettei Leevi ole milloinkaan sanonut olleensa uskonnon uhri, vaan ilmaissut ainoastaan tehneensä ehdottoman ratkaisun, joka on pitänyt. Ei tosin uhri, mutta hän on jo vuosikymmenen alussa ja nyt julkaistavassa esseekokoelmassa kertonut komean tarinan, isän ja pojan keskustelun saunan lauteilla. Siinä isä siunaa poikansa lähtemään omille teilleen, irti uskonyhteisön pakotteista.

Muuttuneen tuulen vapauden julistuksen – irtioton, lentoonlähdön – korkeaa veisua voidaan tarkastella takavuosien muotitermin transgression tyyppiesimerkkinä. Mikä olikaan maailmankirjallisuudessa kuvattu ensimmäinen transgressio, rajanylitys? Sehän on Ensimmäisen Mooseksen kirjan karkotus Paratiisista.

Karkotus Paratiisista on rangaistus syntiinlankeemuksesta. Sitä sanotaan myös ostrakismiksi, joka on sulkemista pois yhteisöstä. Leevin tapaus on tätä, mutta toisaalta se on luonteeltaan hyvin erikoinen. Oikeastaan se on ostrakismia nurinkäännettynä, onnekkaana lähtönä maailmaa valloittamaan. Leevin ja isän kohtauksessahan on kyseessä, riippuen tarkastelukulmasta, yhtä hyvin irtiotto helvetistä kuin karkotus paratiisista.

Yhtä kaikki: Muuttunut tuuli on transgression korkea veisu.

Eikä tässä kaikki. En ottanut sattumalta Dantea esiin. Dante on paljon velkaa Leeville. Ajatellaan vaikka Paratiisin kuvausta transgressiosta niin kuin itse karkotettu Adam asian esittää runoilijalle: »Siis poikani: puun hedelmän ei syönti / ei syy itsessänsä syy ollut moisen paon / vaan yksin yli rajamerkkein käynti» – eli transgressio.

Tämä oli Leinon suomennos, näin vuorostaan Elina Vaara: »Siis poikani: maanpaon syy niin pitkän / ei itse puusta syönti, vaan se, ja vain / se, että käytiin yli rajan.»

On hyvä lopettaa Dante-suomennosten yhteydessä julkaistuihin tämän säkeistön selityksiin. Leino: »Syntiä ei ollut hedelmän syöminen vaan halu hankkia henkistä hyvää yli sallitun määrän, ’tulla Jumalan kaltaiseksi’.» Vaara: »Ensimmäisen synnin luonne oli ihmiselle määrätyn rajan ylittäminen, hybris, halu tulla Jumalan kaltaiseksi.»

On hienoa, että 50 vuoden ikäinen esikoinen elää ja voi hyvin. Onneksi olkoon!

Saarikoski

Helena Saarikoski on julkaissut Pentti Saarikosken Bretagnen päiväkirjan (Partuuna 2016). Saarikosken tekstien oikeuksista koitui melkoinen sotku. Esimerkiksi tämän suppean teoksen tekstien oikeudet ovat Mia Bernerin tyttärellä Suzanne Östellä, mutta teoksessa käytettyjen kuvien julkaisuoikeudet ovat vuorostaan Pentin pojalla Juri Saarikoskella.

Nyt julkaistut tekstit ajoittuvat alkuvuoteen 1983. Saarikoski päivittää siinä Saarnaajan huomautuksen kirjojen tekemisestä, jolla ei ole loppua. Hän ikään kuin profetoi ennen kuolemaansa kirjallisuuden kohtalonäkymän: ”[O]n varsin mahdollista ettei kirjoja tulevaisuudessa tarvita. Minä tietysti tarvitsen, kuolemaani asti, mutta lukijat saatan menettää.”

Huumori oli elimellinen osa Saarikosken tekstimaailmaa, kuten seuraava peilaus. ”Kahvilan rouva on isokokoinen ja verevä nainen, mutta mies on käppyrä ja vaikuttaa sairaalloiselta, myös tohvelin alaiselta. Lähden takaisin kotiin.” Missä käppyräistä ja sairaalloista miestä odottaa isokokoinen ja verevä nainen.

Tamara Press

Yllättävä yhtymäkohta: Tamara Press (tunnuskuvassa) täytti 80 vuotta 10. toukokuuta 2017. Hänhän on neuvostoliittolainen kuulantyöntäjä ja kiekonheittäjä, joka lopetti urheilu-uransa heti kun sukupuolitestit otettiin käyttöön 1966. Mutta: Flaubertia mukaillen (”Madame Bovary, c’est moi”): Tamara Press, c’est moi.