Philip Roth 1933–2018

Hommage à Philip Roth & Matti Salo:
Suomenlinnan kirjaston seinää

1960-luvun lopun amerikanjuutalaisen kauden ehdottomia kohokohtia oli Philip Rothin Portnoyn tauti (1969; ilmestyi suomeksi samana vuonna 1969, suomensi Pentti Saarikoski). Samaan rinkiin kuuluivat Bellow, Mailer, Malamud… Heidän pariinsa yliopistolla meidät johdatti Matti Salo (1933–2017), Rothin ikätoveri, joka ilmestyi yliopisto-opettajaksi suoraan Brandeisista, Yhdysvaltain merkittävimmästä juutalaisesta yliopistosta. Rauha heidän muistolleen.

Minun Roth-suosikkini on vuosituhannen vaihteessa ilmestynyt amerikkalaisuuden trilogia, ja niistä aivan erityisesti sen ensiksi ilmestynyt osa, kuohuvaan 1960-lukuun keskittyvä Amerikkalainen pastoraali (1997; 2000). Muut osat ovat kirjoittamisajankohtaan kiinnittyvä moraliteetti (kaikki Rothit ovat moraliteetteja) Ihmisen tahra (1998; 2003) ja viimeisenä ilmestynyt 1940–1950-luvulle McCarthyn vainojen aikaan sijoittuva Mieheni oli kommunisti (2000; 2002). Nämä kolme ovat kaikki Kristiina Rikmanin suomentamia.

Trilogia on hyvin kompakti kimppu viime vuosisadan jälkipuoliskon henkistä tilintekoa. Olen kirjoittanut siitä Vastakirjassa (2011), Ihmisen tahrasta jopa kerettiläisen kriittisesti. Nyt tyydyn kertaamaan, mitä sanoin Amerikkalaisesta pastoraalista.

Amerikkalainen pastoraali on erittäin hyvä 1960–1970-lukujen vaihteen radikalismin tilitys. Se on vakuuttava kuvaus siitä miten isin kiltistä tytöstä Merry Levovista tulee hyvin tuhma tyttö, joka moraalisena maksimalistina ajautuu äärimmäisiin tekoihin. Romaani on tarkkanäköistä ajanhengen psykohistoriaa, jonka eri muunnelmat ovat yhtä tuttuja myös oman Eurooppamme samanaikaisesta liikehdinnästä.

Amerikkalainen pastoraali on kertomus siitä paradoksista, miten väkivallattomuuden aatteen omaksuneiden moraalinen tuohtumus vallan väärinkäytöksistä saattaakin nurinkurisesti johtaa yllättävään mutta kuitenkin uskottavaan ratkaisuun, terrorismiin. Toteutuu tuttu isänmurha-asetelma – Pastoraalin takakantta mukaillen: Philip Roth tutkii miten vanhempien elämän hyveiksi mieltämä muuttui omien lasten vihaamiksi valheiksi. Pääteemaa vahventavana sivujuonteena voidaan seurata Rothilta tutuksi tullutta kehittelyä avioliiton särkymisestä ja sen syistä: akka pettää aina. Asenne hipoo misogyniaa.

Erityisen ihailtavaa on Rothin fabuloiva esitystapa, hän on tässä parhaimmillaan. Ensialkuun on näennäisen hapuilevaa tapailua, sitten vauhti kiihtyy, teemat kiinteytyvät, juoksutukset yltyvät yhä villimpään vauhtiin, kuitenkin kurinalaisesti. Roth improvisoi kuin paraskin jazzmuusikko. Hänen tekstinsä on kuin Coltranea parhaassa vedossaan.

Rothin tekstille on tunnusomaista erityinen atmosfääri – mieliala on hänen käsialansa. Roth on koleerikko, sapekkaan äkäinen kiivailija. Raivokasta menoa loiventaa huumori, joka sekin on mustaa, ja vitsitkin ovat aina vihaisia. Toisin sanoen hän on syvästi pessimistinen kirjailija, joka on pettynyt ihmisiin. Hän pitää otteessaan ihan tekstinsä voimalla, mutta jos aivan pohjaan katsoo, luulen että hänen kulttuurikritiikkinsä aikamme arvotyhjiöstä on viime peleissä niin konservatiivista, että en sitä allekirjoita, vaikka nautinkin hänen lukemisestaan.

Jatkoa 24.05.2018

Kotikirjastolle päästyä on pakko jatkaa vähän vielä. Sitä ennen sitaatti Anni Sinnemäen twittertilistä:

Farewell Philip Roth. To me American Pastoral is one of the most important, painful and still beautifull novels I have read. Thank you.

Roth oli alun alkaen mielenlaadultaan satiirikko, kuten Matti Salo Portnoyn taudin esipuheessa muistutti. Rothin satiirin huipentuma ännänteen potenssiin on Meidän jengi (1971; 1972, suomennos Risto Lehmusoksa). Teoksen alaotsikko on Pääosissa Tricky ja hänen ystävänsä, tarkemmin sanoen päähenkilönä on Yhdysvaltain presidentti Trick E. Dixon alias Richard M. Nixon, kaikkine maneereineen, joista päällimmäisenä kaksinaismoralistinen hurskastelu ja valehtelu.

Yhtenä alkusysäyksenä Meidän jengille oli Nixonin San Clementessä (San Dementessä!) pitämä abortin vastainen puhe, koska siinä hänen mielestään rikotaan syntymättömän ihmiselämän pyhyyttä vastaan. Nixonin tekopyhyys asettui raameihinsa, kun hän samanaikaisesti tuhosi massiivisilla pommituksilla viattomia (ja jo syntyneitä) siviilejä Vietnamissa. Teos on kerrassaan mauton, sillä satiirin kohde määrää sen, että hyvän maun rajoissa ei vain voi pysyä. Näin Roth itse kuittasi mauttomuussyytökset.

Roth seuraa Tricky-Dickin vaellusta hamaan tämän salamurhaan ja vehkeilyihin helvetissä Saatanaa vastaan, jonka johtamismenetelmät ovat auttamattoman vanhentuneet ja tehottomat. Sitä ennen, kun huhut hänen salamurhastaan alkavat levitä, republikaanisen puolueen puhetorvi rauhoittelee yleisöä: »En voi uskoa, että amerikkalaisten suuri enemmistö aikoo estää tätä suurta amerikkalaista pääsemästä toiseksi virkakaudeksi Valkoiseen taloon vain siksi, että hän on kuollut.»

Teokseen esipuheen kirjoittanut Jaakko Okker arveli vuonna 1972: »Yhdysvaltain poliittinen todellisuus saattaakin olla jo niin mieletön, ettei mielettöminkään satiiri yllä todellisuuden tasolle.» Silti: ehkä Rothin vimmattu hyökkäys pohjusti osaltaan maaperää sille, että Nixon joutui lopulta eroamaan kesken kauden vuonna 1974. Toisaalta pelkään Rothin kuolleen pelkkään voimattomaan raivoon huomattuaan, että Nixonin nykyseuraajaan mikään satiiri ei enää pure. Niin tai näin, Meidän jengi on ajankohtainen, nykyaikaisen satiirin klassikko.

 

Jätä kommentti

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *