Vuosi: 2021

Tämän artikkelin julkaisua seuraavana päivänä 10.07.2021 tulee kuluneeksi 150 vuotta Marcel Proustin (1871–1922) syntymästä. Proust syntyi Pariisissa, runsas kuukausi Pariisin kommuunin verisen kukistamisen jälkeen. Myös Saksan–Ranskan sota oli päättynyt toukokuussa. Vaikka Proust syntyikin rauhan oloihin, tulisi hän vielä näkemään Euroopan ajautuvan ensimmäiseen maailmansotaan, jota hän kuvaa mestariteoksensa viimeisessä osassa.

Vastoin tähänastista Tamara Pressin sivuilla vallinnutta käytäntöä, seuraava artikkeli ei ole Anssi Sinnemäen vaan Lili Saarikiven kirjoittama. Lili Saarikivi on 20-vuotias viime keväänä Kallion lukiosta ylioppilaaksi valmistunut helsinkiläinen. Lili luki Kadonnutta aikaa etsimässä lainaamalla sen osat nidos kerrallaan isovanhempiensa kirjastosta. Urakan päätteeksi Anssi Sinnemäki tilasi Lililtä jutun, jossa tämä välittää lukukokemuksensa.

Seuraavassa Hommage à Marcel Proust, s’il vous plait!

(Otsikoinnit, kuvitus ja kuvatekstit toimituksen.)

Proust mieleni kätköistä

Turhan usein olen lukenut hyvän kirjan, ja harmitellut sen loppumista. Marcel Proustin Kadonneen ajan merkillisyyksiin kuuluu, että tuntuu kuin se alkaisi vasta loputtuaan. ”Kysymysten osuvuuden ja vastausten väistämättömyyden”, muistin ja kirjailijan, tekstin ja lukijan vuoropuhelu jatkuu loputtomiin.

Historian ystävänä minua viehättää kuinka vaivattomasti Proust sulauttaa historiallisia henkilöitä ja tapahtumia tarinaansa, aivan kuten todellisia paikkoja ja kuvitteellisia. Yksi tunnetuimmista on Dreyfusin juttu, joka jakaa seurapiirejä ja paljastaa Proustin ajan Ranskan antisemitismin. Eräs hellyttävä kohtaus sattuu, kun kertoja on promenadilla Pariisissa Swannien kanssa ja he törmäävät prinsessa Mathilde Bonaparteen. Selviää, että Swann tuntee prinsessan hyvin, ja ujo kertoja pyytää Swannia kysymään prinsessalta, tunteeko tämä Musset’n.

Proust opettaa meille tarkkaavaisuutta ja kuluvien hetkien arvostusta: hänen loputtomat lauseensa muistuttavat meille, että hetken voi elää kokonaisuudessaan, kunnes se kuluu loppuun. Jotkin asiat vaativat äärimmäistä tarkkaavaisuutta paljastuakseen, ollakseen edes olemassa. Niinpä Piazza San Marcolla en heti ryntää Dogen palatsiin tai museoon, vaan pysähdyn istumaan Caffè Florianiin, kaivan esiin laukusta Pakenijan ja syvennyn lukemaan Proustin kuvausta kertojasta ja hänen äidistään tutkimassa Basilica di San Marcoa, vertaan kertojan vaikutelmia Grand Canalen palazzoista omiini. Proustia lukiessa kiire katoaa, koska hän vaatii lukijalta aikaa ja tarkkaavaisuutta.

Naurua ja kyyneleitä

Vaikka Kadonnutta aikaa etsimässä on täynnä syvällistä pohdintaa ajan, muistin ja yksilön luonteesta, saa se lukijan myös nauramaan ääneen, usein. Guermantesin herttuattaren kommentit madame de Saint-Euverten puutarhajuhlista (”minä käyttäisin niistä nimitystä ’viemäri-iltapäivä’”) nostattavat naurun kyynelet lukijan silmiin. Pariisin seurapiirien muuttuvaa sosiaalista hierarkiaa kuvataan järisyttävän hauskasti, kun porvarillisten Verdurinien nöyryyttämä paroni de Charlus poistuu aristokraattisen ylpeästi heidän juhlistaan vanha Napolin kuningatar käsikynkässään.

Ja kuka voisi unohtaa rakastettavan isoäidin? Matkalla kesänviettoon Balbeciin isoäiti halusi seurata ”osittain rautateitse, osittain hevoskyydissä markiisitar de Sévignén reittiä, joka kulki Pariisista ’itämaille’ Chaulnesin ja ’Ponte-de-Audemerin’ kautta”. Suunnitelma kuitenkin kaatui, kun kertojan tautikammoinen isä piti sitä suorastaan vaarallisena. Uskomattoman huvittavaa on myös sen ironia, kun lukijalle Jälleenlöydetyssä ajassa paljastuu, että kertojan hölmöstä lapsuudenystävä Blochista on tullut arvostettu kirjailija, joka ”yhä julkaisi teoksiaan, joiden absurdista saivartelusta yritin nyt saada selkävoiton”. Huvittelen ajatuksella, että Bloch on sukupolvensa Bergotte: suosittu kirjailija, jota ainoastaan nuori kertoja tuntui pitävän kirjallisena nerona.

Nuorella kertojalla oli Balbecissa unettomuudesta kärsiessään tapana koputtaa kolme kertaa seinää, jolloin viereisessä huoneessa nukkuva isoäiti tulisi lohduttamaan häntä. Proust ei säästä lukijaa kyyneliltä, kun isoäidin kuoleman jälkeen kertoja Sodomassa ja Gomorrassa unetonna koputtaa seinäänsä: ”Tiesin että voisin nyt koputtaa, kovempaakin, että mikään ei voisi häntä enää herättää, että vastausta ei kuuluisi, että isoäitini ei enää tulisi.”

Isoäiti kuitenkin on herännyt kertojalle uudelleen henkiin hänen muun elämänsä mukana, tahattoman muistin kautta, kun hänet valtasi tuo suloinen nautinnon tunne, joka ”sai elämän käänteet heti tuntumaan samantekeviltä, elämän tappiot vähäpätöisiltä, elämän lyhyyden pelkältä kuvitelmalta”.

Johtomotiivit

Madeleine-leivos on kirjan tunnetuin esimerkki tahattoman muistin toiminnasta, mutta Vinteuilin sonaatin pikku teema on läpi kirjan toistuva motiivi, joka madame Saint-Euverten luona pidetyissä juhlissa yhtäkkiä muistuttaa Swannia rakkaudestaan Odetteen. Silloin Swann ymmärtää, että sonaatti, joka oli niin usein todistanut heidän ilonhetkiään, oli myös ”usein varoittanut häntä niitten katoavaisuudesta”. Tämä sama pikku teema toistuu Vinteuilin septetissä, jonka kertoja kuulee esitettävän rouva Verdurinin juhlissa osassa Vanki.

Juhlissa kertoja – kuten tuolloin jo kuollut Swann vuosia aiemmin – pohtii Vinteuilin kykyjä säveltäjänä, kuinka hän on vanginnut pikku teeman kuin vieraasta maasta. Kertoja saa oivalluksen tahattomista, kätketyistä näköisyyksistä Vinteuilin tuotannossa, ja ainoastaan Vinteuilin; hänen ”ikuisesta etsiskelystään”, ”kysymyksestä jonka hän niin monissa muodoissa esitti”, ainutlaatuisesta sävystä johon ”tahtomattaan palaavat” suuret taiteilijat, mitä kertoja pitää todisteena ”ehdottoman yksilöllisen sielun olemassaolosta”. Tämä selittää, miksi pikku teema toistuu läpi teoksen, haihtuu vain palatakseen alkuperäisessä muodossaan.

Kertojan oma johtomotiivi, johon hänen tahtomattaankin täytyy palata selittääkseen elämänsä, tulee lapsuudesta. Combrayssa oli kaksi tietä, joita pitkin tehtiin kävelyretkiä: lähes mytologinen, alueen aatelisten linnaan johtava Guermantesin tie, ja Méséglisen tie, jota kutsutaan myös Swannin tieksi, koska Swannin maatila on sen varrella. Méséglisen tien varrella hän rakastuu Swannin tyttäreen, Gilberteen, ja Guermantesin tie saa hänet fantisoimaan Guermantesin herttuattaren illallisia, joihin hän pakkomielteisesti tahtoo tulla kutsutuksi. Tiet ruokkivat hänen kuvitelmiaan, mutta myös asettavat hänet tulevaisuudessa ”monille pettymyksille ja jopa erehdyksille alttiiksi”.

Mielenkiintoista on, kuinka tiet ikään kuin poissulkevat toisensa. Ensimmäisessä osassa kerrotaan, kuinka kertojan Leonie-tädin talosta Combrayssa teille lähdettiin jopa eri porteista, ”ja siksi ilmaisu ’mennään Guermantesin kautta’ Méségliseen tai päinvastoin olisi tuntunut minusta yhtä järjettömältä kuin mennä idän kautta länteen”. Siksi lukija yllättyy, kun hän osassa Pakenija kuulee, että Gilberte on mennyt naimisiin Guermantesin sukuun kuuluvan Robert de Saint-Loupin, kertojan ystävän, kanssa.

Jälleenlöydetyssä ajassa kertoja tapaa Gilberten tyttären, neiti de Saint-Loupin, Guermantesin ruhtinaan juhlissa. ”Neiti de Saint-Loup oli mielestäni hyvin kaunis: täynnä tulevaisuudentoivoa, nauravainen, luotu juuri niistä vuosista jotka minä olin kadottanut”, kertoja tuumii. Neiti de Saint-Loup on vahva kontrasti juhlien muihin vieraisiin, joita kertoja tuskin tunnistaa, koska heistä on tullut koomillisen vanhoja. Kertoja pohtii omaa kirjallista työtään ja menetettyä aikaa, ja hän tajuaa, että aloittaakseen hänen on palattava kauas, kaikki ne monet ”tärkeät polut, jotka johtivat neiti de Saint-Loupiin ja jotka kulkivat säteittäisesti hänestä poispäin”, takaisin sinne, missä ne kaksi suurta tietä päättyvät Combrayssa, lapsuudessa.

Paikannimet

Paikkojen nimillä – Balbec, Riverbelle, Combray – teoksessa on meille samaa hohtoa kuin Guermantesin nimellä oli nuorelle kertojalle. Niiden alkuperäinen tenho, joka pian katosi kertojalta, auttamatta siirtyy lukijaan, mutta vain kuvitteellisella, abstraktilla tasolla. Niinpä jos lukija eksyisi Guermantesin tielle, hän pettyisi Vivonne-joen lumpeisiin, aivan kuin Méséglisen tiellä Tansonvillen syreenien tuoksu pakenisi hänen havaintojaan; samojen ”näkymättömien ja aina läsnäolevien” syreenien tuoksu, jota kertoja Méséglisen tien takia aina jäi haltioituneena yksin hengittämään sateen kohinan läpi.

Vertaisin Proustin läsnäoloa elämässämme kohtaan, jossa Swann pohtii Vinteuilin sonaattia: ”…silloinkin kun hän ei ajatellut pikku teemaa, se oli olemassa hänen mielensä kätköissä”; se on ”yksi niistä kallisarvoisista aarteista, jotka tekevät henkilökohtaisesta maailmastamme kauniin ja viihtyisän”. Ja kun taas avaamme rakkaan kirjan, niin se on kuin lampun valo, ”joka syttyessään muuttaa kaikki ääriviivat huoneessamme, josta hämärän muistokin pakenee”.

Lili Saarikivi

Lisäys 12.07.2021: Seuraavat kaksi kuvaa ovat peräisin Marika Kecskemétin ja J. P. Pulkkisen matkalta Illiers-Combrayhin: Leonie-tädin talo ja tapetti.