Kai Ekholmin kirjauutuus Mies jolla oli Matti Klingen kasvot (Otava 2024) käsittelee hävyttömän epäkunnioittavasti Matti Klingen henkilökuvaa, Klingen itsestään luomaa brändiä, ikään kuin vastareaktiona sille hymistelylle, jota Klinge itseensä kohdisti. Kirjan lukuisat kollegoiden, oppilaiden ja yhteistyökumppanien haastattelut johdattivat minut kiusaukseen kertaamaan omaa Klinge-historiaani. Saarikoskea mukaillen: Jokaisella on Klingensä. Noudatan seuraavassa paikoitellen tiettyä Klingen suosimaa menetelmää: siteeraan omassa tekstissäni omia tekstejäni.
”Monitahoinen ja peittelemätön henkilökuva kansallisesta intellektuellista” ja ”kansakunnan yliminästä”, mainostaa Otava.
Syksyllä 1967 vanha ystäväni ja silloinen Ylioppilaslehden toimittaja Maunu Harmo esitteli minut yliopiston kuppilassa aiemmin kesällä väitelleelle Matti Klingelle. Pöydässä istui kaksi hyvästä pukeutumisestaan tunnettua herrasmiestä plus minä, toisen vuoden opiskelija, jonka hyvin alkaneisiin opintosaavutuksiin oli kertynyt jo latinan ja saksan pro exercitiot sekä kaksi professoreiden Irma Rantavaara ja Erik Allardt nimikirjoituksillaan vahvistamaa approbaturia, ensin estetiikasta ja nykyiskansain kirjallisuudesta keväällä 1967 ja saman vuoden syyskuussa sosiologiasta. Maisterin papereihin minulla oli matkaa vielä 15 vuotta.
Kuvakaappaus Klingen muistelmien toisen osan Upsalasta Pariisiin (2014) päällyksen takaliepeestä.
Tämä oli elämäni ainoa kerta kun juttelin Matti Klingen kanssa. En muista puheenaiheista mitään, mutta siitä olen varma, että emme tehneet sinunkauppoja samalla kun mielestäni on mahdoton ajatus että olisin teititellyt häntä. Ei olisi tullut mieleenkään. Klinge ja Harmo kirjoittivat myöhemmin Ylioppilaslehden historian jatko-osan, jossa minäkin esiinnyn ainakin kerran. Siinä titteleitä rakastava Klinge käyttää minusta ”ylioppilasjohtajan” arvonimeä, tosin pejoratiivisessa mielessä.
Maineeni Klingen silmissä tuskin siitä koheni, kun vuoden kuluttua osallistuin Vanhan valtauksen yhteydessä Ylioppilaslehden vallankumousnumeron päätoimittajakuntaan noin 40 muun ”vt. päätoimittajan” kanssa. Osa oli antanut siihen vain nimensä, kuten Pentti Saarikoski, mutta meitä oli kymmenkunta henkeä, jotka numeron varsinaisesti toimitimme, mukana Klingen myöhempien aikojen suosikeista ainakin Matti Viikari ja Peter von Bagh. Mitä useampi kokki sitä varmempi floppi: varsin puolitekoinen vallankumousnumerosta tuli.
Toinen tähtihetkeni ylioppilasjohtajana oli, kun osallistuin 1970-luvun alussa Akateemisen Sosialistiseuran ASS:n listalla ylioppilaskunnan vaaleihin ja tulin noin seitsemännelle varasijalle. Yhden ainoan kerran minut hälytettiin ryhmän varajäsenjonosta edustajiston kokoukseen. Opin sen, että ainakin isoilla ryhmillä oli piiskurit, jotka ravasivat varmistamassa jokaisen äänestyksen alla, kuinka kulloinkin piti äänestää.
Kolmas syntini oli kaksi vuotta Ylioppilaslehden toimitussihteerinä 1972–1973. Siitä vaiheesta lehden historiankirjoituksen viimeinen versio, Jukka KortinYlioppilaslehden vuosisata antaa jokseenkin raadollisen joskin realistisen kuvan ajalle ominaisena ylipolitisoituneena taistelutantereena. Voin vain kuvitella eräänkin kravattikaulaisen anarkistin kiukun, kun lehden etusivulla oli kuva yliopiston avajaisten jumalanpalvelukseen vaeltavasta käätykulkueesta otsikolla ”Tingel tangel”. Toisen numeron etusivulla kuvan kera uutisoitu Mona-Lisa Pursiaisen voitto universiadeissa tuskin elähdytti sekään flaneerauksen mestariamme, jolle jo pelkän juoksuaskelen ottaminen mahtoi olla kauhistus.
Klingen tiedetään olleen perso menestyksen ja arvostuksen ulkoisille tunnusmerkeille. Jussi Nuorteva kertoo Kai Ekholmin kirjassa Klingen tokaisseen kiinnittäneensä Ranskan kunnialegioonan merkkitunnuksena toimivan näppylän pyjamaansakin (pedanttina kirkkohistorioitsijana Nuorteva tosin tarkentaa, ettei ole ollut itse tätä todentamassa). Tämä oli tietenkin Klingen itseironista huumoria. Olen omissa teksteissäni viitannut Klingeen hyvin vähän ja harvoin, olkoon tässä esimerkkinä Vastakirjan (2011) avaus 18.9.2008. Ilmoittauduin siinä Klingen seuraajaksi hänen päiväkirjojensa viitoittamalla tiellä, tosin travestian hengessä:
[Kälyyni] oli tehnyt vaikutuksen parin rivin lehtileike, jossa Matti Klinge sanoo jotenkin niin, että he pukeutuvat rouvansa kanssa kotioloissakin juhlatamineisiin ja nauttivat kauniista kodistaan.
Miksei. Rooliasu sekin. Kun Norman Mailer meni kuudennen kerran naimisiin, hän halusi esitellä läheisille ystävilleen nuorikkonsa. Mailerin kotona vieraat vastaanotti vaimo nro 6, räikeän-paljastavaan huoranasuun naamioitunut naikkonen, joka kertoi tähtäävänsä pornotähdeksi. Vieraat ehtivät tuskin toipua šokista, kun kylpyhuoneeseen pistäytyneestä ”Cinnamon Brownista” kuoriutuikin tyystin erinäköiseksi siistiytynyt Norris Church, maestron uusi edustava vaimo.
On tietysti mahdollista, että Klinge on järjestänyt kotonaan myös hulvattomia pyjamabileitä. Opimme kuitenkin tästä, että ainakaan Nuortevaa ei sinne ollut kutsuttu.
Ranskan kunnialegioonan upseerimerkki, Klingelle 2016 (ritariksi 1996).
Sukutaustassani on pari piirrettä, jotka Klingen pörssissä ovat todella raskauttavia. Yksi niistä on pietismi, protestanttinen herätysliike joka on Klingelle lähinnä haukkumasana, ja jos olet peräisin herännäisyyden ytimistä, kuten minä, körttipapin poika: ei jatkoon. Ekholmin kirjan viittauksista saa käsityksen, että uskonnon muodoista jos mihin niin katolilaisuuteen kaikkine rituaaleineen Klinge tunsi tiettyä viehtymystä, mikä on yllättävää sikäli, miten Klinge muuten ammensi historiannäkemyksensä Topeliuksesta ja erityisesti Välskärin kertomuksista, jossa vastauskonpuhdistuksen katala isä Hieronymus oli Gotham Cityn Jokerin veroinen pahis.
Kakkosuskontona tuli ortodoksisuus ja sen vieläkin värikkäämmät rituaalit. Miten mahtoi Tolstoinsa lukenut Klinge suhtautua siihen, ettei Moskovan patriarkaatti ole tähän päivään mennessä päästänyt Tolstoita kirkonkirouksesta, joka hänelle langetettiin Ylösnousemuksesta? Siinä tämä ikonoklasti raastoi rikki kaikki tämän kirkkokunnan tekopyhät rituaalit.
Yliopisto isolla yyllä oli Klingelle kirkon korvike, Temppeli, ja Ylioppilastalo sen Kappeli. Tingeli ja Tangeli. Siten Vanhan valtaajat sortuivat pyhäinhäväistykseen kun tekivät talosta hollituvan. Hyppivät pöydille megafoni kourassa – mikä eloquentian alennustila! Yöpyivät päivävaatteissaan siskonpedissä ja ryystivät halpaa punaviiniä! Onneksi hätiin tulivat Hämäläis-Osakunnan reserviupseerikerholaiset, jotka savupommillaan saivat pientä vipinää valtaajien keskuuteen. Tai no, kenties pommi suitsukkeen substituuttina oli jonkinasteinen ylilyönti… Niinhän Stalinkin sanoi, kun keskuskomitea käsitteli holodomoria: Sorruttiin joihinkin ylilyönteihin.
1970-luvulla meikäläiset, siis taistolaiset, suhtautuivat suopeasti Klingeen, syynä hänen historiakriittiset esseekokoelmansa Vihan veljistä valtiososialismiin (1972) ja Bernadotten ja Leninin välissä (1975). Vastakaikua sai erityisesti todistelu, että ryssäviha rajoittui ilmiönä vain tiettyjen piirien viime vuosisadan alkupuolella lietsomaan ideologiaan – ikään kuin ryssävihan syväkerrostumilla, Iivana Julman ja Pietari Suuren sortotoimilla ja konnankoukuilla ei olisi mitään roolia kansan kollektiivisessa muistissa.
Kuvakaappaus Klingen Napoleonin varjon (2012) päällyksen takaliepeestä. Nimityksen varsinaiseen professuuriin Klinge sai vuoden 1976 alusta. Kuva Irmeli Jung.
Myöhemmin Klinge syvensi ajatteluaan ”keisariaikaa” ihannoivilla teoksillaan ja teksteillään, joilla hän oli myös ihan tervejärkisesti mukana murtamassa kansallismielisen historiankirjoituksen myyttejä. Kärjistäen: sortovuosia ei ollut, päinvastoin, siihen aikaan vallitsi kukoistus ja kulta-aika (oikeasti: sekä että). Keisari Nikolai toinenkin oli alamaisilleen, Suomelle ja sen kansalle pelkkää hyvää tarkoittava imperaattori, tai ainakin hänen toimensa olivat oikeutettuja. Provokatiivisella esitystavallaan Klinge oikoi vanhoja käsityksiä menemällä toiseen äärimmäisyyteen, mikä johti aivan viime vuosina esimerkiksi Venäjän presidentin Vladimir Putinin harjoittaman politiikan jokseenkin kritiikittömään hyväksymiseen.
Tästä tulemmekin sukutaustaani liittyvään toiseen piirteeseen, joka on Klingen näkökulmasta sietämätön sukuvika sekin. Isoisäni Tauno Nikolainen (fiktiossa ”Niko Laitoinen”) ja hänen kolme veljeään olivat Ressun käyneitä (ja keskeyttäneitä) riiviöitä ja ressuina Norssin poikien arkkivihollisia. (Norssi on se koulu, josta Klingen luokkatoveri Saarikoski runoili koulun satavuotisjulkaisussa 1967: ”Kävin koulua. En muista muuta kuin välitunnit. // Totuuden tietävät ne jotka eivät sitä kerro.”)
Mikä pahinta, isoisän veljistä kaksi oli viime vuosisadan alun (”sortovuosien”) aktivisteja, Onni Nikolainen (myöhemmin Jalas) oli prokuraattori Eliel Soisalon-Soinisen murhanneen Lennart Hohenthalin taistelutoveri, ja Arvi Nikolaisesta, sarjan kuopuksesta, tuli Verikoirien terroristiryhmän johtaja. Verikoirat heittivät pommeja ja surmasivat kätyreitä. Arvin toiminta huipentui Gunnar Björlingin ja Primus Nymanin kanssa tehtyyn Viipurin-retkeen, jonka tarkoituksena oli murhata Nikolai II. Vaikka keikka kusi, Arvi-setä syyllistyi rikoksista raskaimpaan, majesteettirikokseen, ja sen varjo lankeaa perheemme ylle aina kolmanteen ja neljänteen polveen.
Arvi Nikolainen
Ankarin rangaistus majesteettirikoksesta oli kuolemantuomio. Rikoksen raskain muoto oli keisarinmurha eikä sellaisen yrityksestäkään vähällä päässyt. Myös keisarin perheenjäsenen kunnian loukkaamisesta tuomittiin kuritushuoneeseen. Minäkin syyllistyin kerran en nyt ihan majesteettirikokseen, mutta melkein, ainakin ylilyöntiin. Kerran kun Matti Viikari kertoi minulle, että Klinge suunnittelee syntymäpäivänsä kunniaksi kansalaispäivällisiä Ylioppilastalon juhlasaliin, minä vanhana Vanhan valtaajana huudahdin spontaanisti: Sinne pitää heittää hajupommi! Epäilemättä Viikari kertoi päivänsankarille tämän epäkunnioittavan eleeni.
Majesteettirikos ei todellakaan ole mikään läpihuutojuttu. Epäkunnioittava elekin on sen eräs tunnusmerkki. Ritarikuntain hallituksen vaikutusvaltaisena jäsenenä – hallitsijan avustajana – Klinge saattoi hanakastikin vaikuttaa siihen, kenelle kunniamerkit myönnetään. Klingeäkin vaikutusvaltaisempi on hänen seuraajansa Jussi Nuorteva, joka on ylennetty ritarikuntien kansleriksi eli hallitsijan oikeaksi kädeksi. Ilta-Sanomille myöntämässään haastattelussa Nuorteva on korostanut, että kunniamerkistä kieltäytyminen on epäkunnioittavaa sen myöntäjää kohtaan, eikä siitä ole kauankaan – Nuorteva lisää painokkaasti – kun kunniamerkistä kieltäytyminen oli hallitsijaa epäkunnioittavana tekona majesteettirikos. (IS 3.12.2023) Eli siis, epäkunnioittavalla huudahduksellani syyllistyin välillisesti eräänlaiseen majesteettirikokseen, en pelkkään ylilyöntiin.
Hyvitin rikkomukseni joitakin vuosikymmeniä myöhemmin, ainakin osittain. Taustana on se, että toinen historian professori, Päiviö Tommila, oli Klingelle punainen vaate, ja mikä pahinta, hänen syntilistallaan oli niinkin kadehdittava aikaansaannos kuin Suomen kulttuurihistoria, joka ilmestyi 1970–1980-luvun vaihteessa. Kuinka ollakaan, kaksikymmentä vuotta myöhemmin Klinge mentoroi nuoren polven oppilaidensa toteuttaman uuden Suomen kulttuurihistorian, joka noudatti ajanmukaista tietoa ja kulttuurinäkemystä.
Tilaajat olivat maksaneet sarjan ennakkona, mutta sen viimeinen viides osa oli myöhässä. Asiakkaat alkoivat hermostua. Osaan kuului hakemiston lisäksi suomalaisen kulttuurin viisisataa pienoiselämäkertaa. Sen olisi pitänyt ilmestyä kevättalvella 2004, mutta silloin se oli vasta alkutekijöissä, sillä sen toimittamisen johto ja jopa sen toimitusperiaatteista sopiminen oli laiminlyöty. Siinä vaiheessa apuun kutsuttiin Anssi Sinnemäki, joka selvisi urakasta pätevien avustajien kera puolessa vuodessa. Se pelasti kustantajan ja toimituksen julkiselta häpeältä.
Avustajina elämäkertaosiossa oli kolme edistynyttä historiantutkijaa, joista kukaan ei suurin surminkaan halunnut ottaa kontolleen hakusanaa ”Klinge, Matti, professori”. Eli tuumasta toimeen: kirjoittamani vain lievästi ironinen, paikoin leikkisää sävyä tapaileva mutta lopussa vakavoituva artikkeli kuuluu seuraavasti:
Matti Klinge promovoitiin ultimuksena maisteriksi Helsingin yliopistossa vuonna 1960. Klingen ominta alaa on ollut Suomen sivistys-, oppi- ja aatehistoria, ja erityisesti hän on ansioitunut yliopistohistorioitsijana. Väiteltyään tohtoriksi vuonna 1967 Klinge julkaisi vuosina 1967–1968 neliosaisen Ylioppilaskunnan historian (täydennetty laitos vuonna 1978), joka myöhemmin sai jatkoa kolmiosaisesta yliopiston historiasta (1987–1990), jossa Klinge oli johtavana kirjoittajana. Perusteellinen teos kattaa vuodet 1640–1990.
Klinge oli Helsingin yliopiston aate- ja oppihistorian dosentti 1968–1976, vuosina 1970–1972 hän oli vierailevana professorina Pariisissa ja vuodesta 1976 Helsingin yliopiston historian professori eläkkeelle siirtymiseensä 2001 saakka.
Matti Klingen julkaisujen, luottamustehtävien ja kunniamerkkien luettelo on niin tavattoman laaja, ettei niiden kaikkien luetteleminen tässä ole mahdollista. Tunnetuinta Klingeä on Blick på Finlands historia (1977), Suomen vaiheita ja asemaa artikuloiva Suomen historian yleisesitys, joka on ulkoasiainministeriön ja Otavan yhteistyönä ilmestynyt 18 kielellä 1977–2001. Paitsi Otavan kirjallisen neuvottelukunnan jäsenenä ja puheenjohtajana 1978–2011 Klinge on muutenkin vaikuttanut suurissa julkaisuhankkeissa kuten Suomen Valtiokalenterin, J. V. Snellmanin Koottujen teosten ja Kansallisbiografian toimituskunnissa.
Klinge on laajasti oppinut humanisti, menneisyydessä samoileva hengen flanööri, joka jo pelkällä habituksellaan puhuu tradition ja sen sisältämien arvojen kunnioittamisen puolesta. Historioitsijana Klinge on tiedon arkeologi, jonka pyrkimyksenä on tavoittaa ja välittää tutkittavan ajankohdan ajatusmaailma omassa yhteydessään, kuorittuna myöhempien aikojen jälkiviisaudesta.
Tyypiesimerkki Klingen kontekstuaalisesta metodista on Poliittinen Runeberg (2004), joka rakentuu pohdinnalle ja analyysille Runebergin poliittisista kasvu- ja muista ympäristöistä, joihin hän elämänsä aikana kuului, suhteutettuna aikakauden muihin ”puolueisiin”. Lopputulemana on, että Vänrikki Stoolin tarinoillaan Runeberg rakensi suomalaisen itsetunnon ja identiteetin Ruotsin ja Venäjän välissä. Se oli Runebergin poliittinen suurteko.
Klinge ei aina vältä kiusausta harjoittaa kontrafaktuaalista metodia eli ajatusleikkiä siitä, miten olisi käynyt, jos olisikin tehty noin eikä olisikaan tehty näin. Se on Klingen vastalause lähdepositivismiin takertuvalle tutkimukselle. Historiasta kirjoittaminen ei ole pelkästään mitattujen suureiden esittämistä vaan myös argumentatiivista puhetta, kansalaistoimintaa. Matti Viikari on Klingeen viitaten sanonut, että ilman rohkeita analogioita ja yllättäviä näkökulmia ihmisyhteisön elämisen ehdot eivät paljastu. Tässä ominaisuudessa Klinge on viime vuosina löytänyt itselleen luontuvan genren, ajanilmiöitä ja maailmaa reflektoivan päiväkirjan. – AS
Kului pari vuotta, ja päivänä muutamana vuonna 2006 luin lehdestä, että Suomen kulttuurihistoria 1–5 oli saanut tiedonjulkistamisen valtionpalkinnon, mutta vain osien 1–4 toimittajien osalta, päätoimittaja Laura Kolben johdolla. Uutista sulatellessa tein pari havaintoa: palkinnon jakaneen valtion tiedonjulkistamisen neuvottelukunnan puheenjohtajana oli jo vuodesta 2000 toiminut Jussi Nuorteva, ja kappas vain, neuvottelukunnan varapuheenjohtajana aloitti samana vuonna 2006 Laura Kolbe.
Nämä verkostoitumisen mestarit (suomalaisen kulttuurikorruption eufemismi on ”verkostoituminen”, toisinaan toki myös ”verikostoutuminen”) tunsivat toisensa hyvin toki vanhastaan ja vastavuoroisesti, sillä Kolbe esimerkiksi oli Euroopan kulttuurisäätiön Suomen osaston hallituksen puheenjohtaja samaan aikaan kun Nuorteva oli saman säätiön valtuuskunnan jäsen. Kaikki ei aina mene näin päittäin, sillä Kolbe oli tuolloin arvonimilautakunnan jäsen mutta Nuorteva puolestaan heraldisen lautakunnan puheenjohtaja. Toisaalta Kolbea ei ole vihitty papiksi, toisin kuin Nuorteva (joka tosin on ruvennut jättämään pappisvihkimyksensä 6.11.1993 pois ansioluetteloistaan). Nämä nyt esimerkkeinä lähinnä vuoden 2011 Kuka kukin onnista.
Tingel tangel: Eteenpäin Matti Klingen viitoittamaa tietä!
En ole löytänyt Suomen kulttuurihistoriasta ainuttakaan ammattimaista kokonaisarviota, ellei sellaisena pidetä tiedonjulkistamisen neuvottelukunnan päätöstä, johon ei ole valitusoikeutta. Sen sijaan toimittamastani viidennestä osasta olen löytänyt yhden arvovaltaisen arvion. Se on itsensä Matti Klingen käsialaa, luettavissa teoksesta Sirkka ja muurahainen. Päiväkirjastani 2011–2012 (Siltala 2012, 36):
Edellä mainittiin, että Suomessa on laadittu useita Suomen kulttuurihistoria -teoksia, kaikki monien kirjoittajien yhteistyön tuloksina ja siksi ainakin osin vailla selvää yleisnäkemystä. 1930-luvulla ilmestynyt G. Suolahden ja E. Jutikkalan nimiin sitoutuva neliosainen, usean kirjoittajan teos, sitten vuoden 1980 vaiheilla P. Tommilan toimittama samanniminen kolmen paksun osan sarja ja 2002–2004 jälleen neliosainen [!], Laura Kolben johdolla toimitettu sarja, jonka joka osalla oli oma toimittajansa. Sen viidentenä [!] osana oli aika ansiokas (kursivointi minun – AS) Suomen kulttuurin ”Kuka kukin on” kautta aikojen.
Päiväkirjojen kustantaja oli vaihtunut vuonna 2009 Otavasta Siltalaan.
Tähän on hyvä päättää tämä aika ansiokas esitys minun Matti Klingestäni. Mutta hetkinen! Klinge mainitsee julkaisseensa saman jutun Tieteessä tapahtuu -lehdessä. Älkää missään nimessä lukeko sitä! Sieltä sitaatin viimeinen lause kaikkine ansioineen on poistettu.
Näkymä Ullankadulta Matti Klingen kotitaloon hänen kuolinpäivänään 6.3.2023: suruliputus asukkaan poismenon johdosta. Kuvan otti satunnainen päiväkävelijä AS.
Juha Seppälä on julkaissut laajan esseen Paavo Rintalan tuotannosta: Rintalaa lukiessa (Siltala 2024). Seppälä on gradustaan (1982) alkaen pätevä Rintala-lukija bonuksena ystävyyssuhde Rintalaan, jonka kirjesitaatit antavat teokselle lisäpainoa. Kirjeissä on intiimi sävy, mutta onhan Rintalan tuotantokin, eeppisluonteisia ja dokumenttipohjaisia tekstejä myöten, eräänlaista intiimin yhtämittaista jatkumoa. Kirjeet vahvistavat Rintala-kuvan ääriviivoja.
Tämä artikkeli julkaistaan Mikael Agricolan ja suomen kielen päivänä 9.4.2024. Juttua kevyesti päivitetty 11.04.2024, jolloin on kulunut päivälleen 66 vuotta isäni Jussi Sinnemäen kuolemasta. Anssi Sinnemäki
Lähde: Tarkan Suomalaisia nykyrjailijoita 1999.
Grafiikka Mika Tuominen
Seppälä syventää tietyin osin vakiintunutta käsitystä Rintalasta, vaikka antaa aihetta vastaväitteisiinkin. Seuraavassa pohdin Rintalaa lähinnä kolmesta näkökulmasta. Arvioin hyväksyvästi mutta myös kriittisesti Seppälän korkealle arvostaman Sissiluutnantin tulkintaa, nostan lähitarkasteluun Rintalan avaintekstinä usein pidetyn novellin Eino, ja kolmanneksi tarkastelen Seppälän ohittaman Nahkapeitturi-trilogian luonnetta ja sen Tolstoi-yhteyttä sekä sivuan muutenkin Rintalan tuotannon intertekstuaalisia piirteitä.
Seppälän teoksen lähtökohdaksi voisi ottaa seuraavan sitaatin [nimi lisätty]: ”Kun rohkenen ryhtyä esittämään lukijoille ajatuksia Tšehovin [Rintalan] elämästä ja tuotannosta, ei tarkoitukseni tietenkään ole kulkea tallattua polkua, selostaa jo tuttua, tutkittua ja sisäistettyä; uuden ja toisenlaisen aikakauden kirjailijana haluan vain yrittää ymmärtää miksi Tšehov [Rintala]…” (Ehrenburg: Tšehovia lukiessa, 15–16)
Seppälän lukeminen palautti eloon oman Rintala-suhteeni. Tänä vuonna tulee kuluneeksi 60 vuotta siitä, kun 17-vuotiaana lukiolaisena syksyllä 1964 julkaisin ensimmäisen, sanoisinko lukupäiväkirjamaisen juttuni Rintalasta (”Kaksi sotakirjaa”; Kääntöpiiri 5/6-64); Sissiluutnantin lisäksi luennassa oli Erich Maria Remarque’inLänsirintamalta ei mitään uutta. Sen jälkeen olen palannut Rintalaan lähemmin vuosina 1982 ja 1989 artikkelissa ”Rintalan trilogian periaatteet”, Vastakirjan (2011) luvussa ”Isän kuolema” ja Trifonovin syndrooman (2017) luvussa ”Kirjailijan urapolku luonnonvalintana”.
* Nuoren Anssin Rintala Kun nyt luen Seppälää luen samalla itseäni, ja erityisesti luen uudestaan Rintalaa, paikoin uusin silmin ja uusin löydöin. Kuusikymmentä vuotta sitten Nuori Anssi oli seurakuntanuorista irtaantuva, niin kuin silloin sanottiin, valveutunut teini, joka pestattiinkin heti seuraavasta numerosta 1-65 Kääntöpiirin eli Helsingin Teinien Yhteiskunnallisen Seuran (HTYS) julkaiseman aikakauslehden toimitussihteeriksi yhdessä 15-vuotiaan Veronica Pimenoffin kanssa.
Koskenniemen Nuoren Anssin kansiaihe. Kääntöpiirin kuvitusta.
Heräävä yhteiskunnallisuuteni ilmeni erityisesti pasifismina, ja sen kautta Sissiluutnattiani luin. Mielestäni sekä Rintalan että Remarque’in teoksella oli ”oma arvonsa taideteoksena. Mutta mikä on niiden merkitys sodan vastustajina? Taitaa olla aika vähäinen; romaanit tekevät ainakin minut melko pessimistiseksi ja jatkuvasti nousee mieleeni nihilistinen kysymys: mitä merkitystä on yleensä millään contra ihmisen mielettömyys?”
Otin toki huomioon Sissiluutnantin kielenkäytön teologisen rekisterin ja viittaan parissakin kohtaa ”korinttolaiskirjeeseen” ja ”Luukkaaseen” olettaen että lukijalle näiden raamatunkohtien sisältö on siteeraamattakin selvää. Tässä suhteessa nuori Anssi oli kuitenkin kypsempi kuin keski-ikäinen Anssi, joka teki vääryyttä Rintalalle suosimalla luentaa, jossa uskovais-Rintala ohitettiin muiden aspektien kustannuksella.
Nuori Anssi oli Sivullisensa lukenut, mutta hänen mieleensä ei juolahtanut, että Sissiluutnantti on suomalaisen kaunokirjallisuuden ”Sivullinen”, eksistentialismista herätteensä saanut sakraali mestariteos. Sen opin nyt Seppälää lukiessa. Vanhana Anssina huomaan tosin jo saman tien, että nuori oli sen verran kartalla, että puhui ihmisen mielettömyydestä – siitä näkee, että hän oli lukenut paitsi Sivullisen myös Camus’n Sisyfos-esseen absurdin eri olomuodoista.
Kannen suunnittelu KB
Seppälä perustelee romaanin arvon monin tavoin ja oikeutetusti erityisesti siksi, että teos on ollut kaanonin kentässä aliarvostettu ja jopa vähätelty teos. Poikkeuksena on tietysti Pekka TarkanPaavo Rintalan saarna ja seurakunta (1966), jonka luettuaan jo nuorelle Seppälälle valkeni: näinkin voi kirjallisuudesta kirjoittaa. Tämä Sissiluutnantin kurinpalautus takaisin kaanonin riviin on Seppälän teoksen keskeisiä ansioita.
* Hevosia ja demoneja Seppälästä Sissiluutnantti ”on puhdaslinjaisesti, pelkistetysti ja ehjästi toteutettu vieraantuneisuuden kuvaus, jossa vahva vertauskuvallisuus sekä eettinen ja moraalinen ongelmanasettelu jättävät niitä kehystävät historialliset ainekset täysin toisarvoiseen asemaan”. Seppälälle henkilökohtaisesti romaanin päähenkilön sissiluutnantti ”Erkki Takalan sisäistynyt hahmo on merkinnyt (…) syvän eettisen kamppailun personoitumaa (…) Todellinen taistelu käydään Takalan sisällä Jumalan ja Perkeleen välillä.”
Marghon alias Markku Annilan piirros, Tarkan Paavo Rintalan saarnan ja seurakunnan kuvitusta.
Rintala on itse antanut henkilönimiin – eli omaan ja sissiluutnantin nimeen – kätketyllä sanaleikillä mainion vihjeen, miten romaania ”kehystävät historialliset ainekset” voidaan jättää toisarvoiseen asemaan ja lukea sitä puhtaana mielensisäisenä draamana: Rintala ja Takala – RinTa[ka]la: Takala mahtuu Rintalan sisään. Tietenkin: ’rinta’ on edessä näkyvillä, ’taka’ takana piilossa – päiväpuoli ja yöpuoli. Sissiluutnantin alaotsikkokin resonoi yöpuolen suuntaan: Proosaa rinta- ja kurkkuäänille – toisin sanoen mörinää ja korinaa.
Takalassa Rintala työstää tätä pimeää puolta. Rintalaa lukiessa ja Rintalaa lukiessa tulee välistä ajatelleeksi, että Takala on ”syvän eettisessä kamppailussaan” vauhtisokeuden riivaama, ja tästä näkökulmasta Sissiluutnantin etiikassa on etikan maku.
Niinpä Sissiluutnantissa demonit on päästetty irti jotta tappamisen ja panemisen orgiat voivat alkaa. Sota suo siihen hyvän epähistoriallisen kehyksen. Seppälä pohtiikin hartaasti Rintalan suhdetta tappamiseen, sen kulloistakin oikeutusta, ja kiteyttää tyypillisen rintalismin: ”Takala itse ei lopulta tunne pystyvänsä viattomaan tappamiseen, hän on saanut liikaa tietoa ja sivistystä.”
Tähän voisin lisätä sitaatin nuorelta Anssilta: ”Eräässä kohdassa Rintala viittaa ensimmäisen korinttolaiskirjeen ensimmäiseen lukuun; hänen, joka ei ota siinä sanottua pelkkänä paradoksina, on helpompi ymmärtää Sissiluutnanttia, yleensä sotaa.”
Tarkistan nyt, mitä Korinttilaiskirjeessä sanotaan, ja löydän sieltä tyypillistä Rintalaa, teeman joka kulkee läpi hänen tuotantonsa: ”Mihin pystyvät siis viisaat ja oppineet ja tämän katoavan maailmanajan mestariväittelijät? Jumala on osoittanut, että tämän maailmanajan viisaus on järjetöntä. (…) Jumala on valinnut ne jotka ihmisten silmissä ovat syntyperältään vähäisiä. Hän on valinnut ne jotka eivät ole mitään, ja sysännyt syrjään ne joita jonakin pidetään.” (Uusi testamentti nykysuomeksi, 1972)
Sissiluutnantissa väkivaltafantasiat huipentuvat hevosten joukkoteurastukseen. ”Kolonnan tuhoamisessa on ratkaisevinta se, etttä ampuu ensin konepistoolilla kaikilta hevosilta mahat auki. (…) Olet päästänyt kuoleman irti.” Seppälällä on pienoisessee aiheesta hevonen korkeakirjallisuudessa, ja tässä ”korkeimmalle metafyysiseen kurkottaa Paavo Rintala Sissiluutnantissaan. (…) Hevosen tappamalla ihminen tappaa Jumalan itsessään, ja sen jälkeen moraali on kuollut.”
Myös nuoreen Anssiin teki vaikutuksen kuvaukset hevosten tappamisesta (toisena esimerkkinään Claude SimoninFlanderin tien ”mädäntyneet hevoset kuraisella tiellä”): ”Näitten kohtien vaikutus korostuu ehkä mielessäni liikaa, sillä muistan aina lapsuudestani, kun minut jonain pimeänä syysiltana herätettiin katsomaan kuolevaa hevosta. Joka tapauksessa kirjailijat osoittavat, miten viimeinenkin inhimillisyyden häivä on kadonnut, he osoittavat sen selvemmin kuin kuvatessaan ihmisiä tappamassa toisiaan.”
Vanha Anssi muistelee: Jehu kouristeli kyljellään tallin ja aitan välikäytävässä silmät pullollaan. Kurkusta lähti suoraa huutoa, kuin pasuunaa olisi soitettu.
Antologian toimitti Eino S. Repo. Päällys: Martti Mykkänen
* Arvoitus nimeltä Eino Sissiluutnatti-jutussani totean kesken kaiken: ”Kai Laitisen mielestä Paavo Rintala on etenkin Eino-novellissaan uuden proosamme selväpiirteisin eetikko; Sissiluutnantissa hän on moralisti.” Jäljitän viittauksen. Eino ilmestyi samoihin aikoihin Sissiluutnantin kanssa antologiassa Seitsemän novellia. Arvostelussaan (Parnasso 1/1964) Kai Laitinen viittaa ”sillanpääläiseen panteismiin” ja jatkaa: ”Kaikkien Rintalan tuotannon arvostelijoiden, etenkin lottajupakasta pahentuneiden, tulisi lukea tämä novelli, joka on suoranainen avain hänen tuotantoonsa.”
Tästä alkaa Eino-pojan pitkä marssi suomalaisen kirjallisuuden kaanonissa. Erikoiseksi sen tekee, että tämä ”avain” toistuu eri esityksissä muuntuvin variantein halki vuosituhanten, mutta: tässä avain – missä lukko? Kysymys antaa aiheen tutkia lähemmin Einon tapauksessa, miten teoksen vastaanotossa auktorisoitu ensivaikutelma kertautuu ja vakiinnuttaa sen osaksi kaanonia. Einon tapauksessa alkuperäinen tulkinta perustuu olennaiselta osaltaan väärinkäsitykseen. Seppälä on viimeinen rengas tässä ketjussa.
Kääntöpiirin avainhenkilö oli Erkki Tuomioja, jonka hankkima numeron 1/1965 skuuppi oli Elmer DiktoniuksenYxi surchia wejsu phorsaan chuolemastha.
Samaan aikaan kun minut värvättiin vuoden 1965 alusta Kääntöpiirin toimitussihteeriksi ilmestyy lehden julkaisijan HTYS:n hallitusjäsenten nimilistaan 16-vuotias Risto Repo. Risto on nuoren Anssin paras kaveri. Pojat käyvät loputtomia keskusteluja kirjallisuudesta. Riston isä on eturivin kirjallisuusmies ja Rintalan kaveri, ja myös hän on sanonut, että Eino on Rintalan avainteksti. Niinpä minäkin ryhdyin avainta ankarasti etsimään, löytääkseni sen vihdoin, vastoin omiakin odotuksiani, 60 vuoden kuluttua.
Kai Laitinen palaa seuraavana vuonna 1965 aiheeseen Suomen kirjallisuuden V:nnessä osassa: ”Avoimimmillaan ja sympaattisimmillaan (Rintala) on novellissa ’Eino’ (jonka) taustana on omakohtainen, uskonnollista vakaumusta lähenevä käsitys luonnosta ja ihmisestä.” Samassa yhteydessä hän luonnehtii Sissiluutnanttia ”kevyehköksi sotaromaaniksi”, vaikka hän vielä Parnasson 1/1964 ”Merkinnöissä” korosti, että sen ”tarkoituksena oli näyttää sodan demoralisoiva vaikutus yleensä”. Parnasson varsinaisessa arvostelussa Risto Hannula oli suorastaan tyrmäävä: ”Rintalan tuotannossa Sissiluutnantti jää (…) tilapäisen välityön asemaan”. Pekka Tarkka muuten jättää Sissiluutnantin vastaanottotutkimuksessaan nämä korkeakritiikin vähättelyt maininnatta.
Kai Laitisen tapaan Risto Hannulakin pettyi Sissiluutnatti-kritiikissään (Parnasso 7/1963): ”tila-päinen välityö”, joka ”ei moraliteettinakaan ole – – saanut aikaan sitä tehoa, joka hänellä epäilemättä on ollut mielessään”. ”Hän ei ole kaukana jostakusta Spillanen hahmosta, jonka kaulaan naisia kaatuilee joka nurkan – – takaa.” Sen sijaan ”näky surmatuista hevosista on ilmestyksenomainen”.
Päällys: Sirkka Palonen
Sekä vuosien 1967 että 1981 laajalle levinneissä, lukuisille kielille käännetyissä kirjallisuutemme ”käyntikorteissa” Suomen kirjallisuus 1917–1967 ja Suomen kirjallisuuden historia Laitinen muistaa Einoa: ”Eheimmin ja kauneimmin Rintalan katsomus pääsee näkyviin [muutaman muun esimerkin ohella] novellissa ’Eino’, (joissa) yhteys jumaluuteen tavoitetaan…” jne.
Näyttää kuin Kai Laitinen toistuvilla Eino-korostuksillaan halusi pehmentää Sissiluutnantin aiheuttamaa mielipahaa oman sotasukupolvensa keskuudessa: Yrittäkää nyt ymmärtää hyvät ihmiset, että vaikka Sissiluutnantissa ”yhteys jumaluuteen” on hukassa, niin Einossa yhteys on palautettu. Siinä piilee hänen Einonsa avain, vaikka ei se itse novellin substanssia avaakaan.
Pekka Tarkka on Laitisen ohella toinen kirjallisuutemme pitkän linjan mielipidevaikuttaja, jonka Rintala-pakissa Einolla on pitkä elämä. Uuden Suomen jutussaan 05.12.1965 Tarkka vertailee keskenään Rintalan ja Lars Levi Laestadiuksen (ja vähän Sillanpäänkin) perhekäsityksiä, joissa hän näkee vahvoja yhtymäkohtia: ”Rintala on käsitellyt tätä aihetta jo tärkeässä novellissa ’Eino’, jossa orvoksi itsensä kokevan pikkupojan harhailu vertautuu aikuisen ihmisen jumalkaipuuseen. Molemmat etsivät isäänsä…”
Seuraavana vuonna 1966 Paavo Rintalan saarnassa ja seurakunnassa Tarkka palaa Einoon. Rintalan useat keskeiset henkilöt ”… elävät vailla isää; he kaipaavat perhekokonaisuuden reaalista ja läheistä esivaltaa. Isänkaipuun novelli on nimenomaan ’Eino’, jossa Rintala kertoo kaltoin kohdellun maalaispojan tavasta huudella työmajassaan istuvaa kirjailijaa isäkseen. ’Hän ei nähnyt minua enkä minä häntä. Hänen huutonsa tarkoitti minua.’ ”
(Tarkka siteeraa tässä harhaanjohtavasti, sillä pelkistäen: Einon minäkertoja toivoo sisimmässään huudon tarkoittavan itseään, vaikka tietääkin, ettei tarkoita.)
Seuraavaksi Tarkka käsittelee Einoa vuoden 1967 Suomalaisissa nykykirjailijoissa: ”Taiteellista varmistumista ennakoi sillanpääläinen pitkä novelli ’Eino’ (…), jossa Rintalan taipumus luonnonmystiikkaan saa ehjän toteutuksen.”
Kolmen vuoden kuluttua 1970 Suomen kirjallisuuden VIII:nnen osan ”Novelli”-luvussa Tarkka nostaa esiin Einon, jossa Rintala kehittää ”Sillanpään väljää kompositiota”. Siinä ”[l]asten maailma, kirjailijan mietteet, ajankohdan todellisuus ja avaruudellis-metafyysiset maisemat yhtyvät kokonaisuudeksi, jossa teeman käsittely on harvinaisen rikasta ja johdonmukaista.”
Suomalaisten nykykirjailijoiden kolmannessa laitoksessa 1980 määritelmä kuuluu: ”Rintalan metafyysiset lähtökohdat, joita edustaa myös painava sillanpääläinen novelli ’Eino’ (…), tulivat esille vasta kahden tunnustuksellisen teoksen ilmestyttyä 1965 [Sukeltaja ja Keskusteluja lasten kanssa]. ’Isä’ merkitsee tässä, niin kuin ’Einossakin’, myös taivaallista isää, jonka yhteydessä ihminen voi elää täyttä elämää.”
Ja vielä kerran, Suomalaisten nykykirjailijoiden neljännessä laitoksessa 1989 Tarkka palaa Einoon: ”Metafyysiset lähtökohdat käyvät selkeästi esiin tunnustuksellisissa teoksissa. Sillanpääläisessä novellissa ’Eino’ (…) aiheena on ihmisen kosminen orpous.”
Tuskin suomalaisen kirjallisuuden historiaesityksissä on mitään muuta yksittäistä novellia pidetty esillä neljännesvuosisadan mittaan – ja sen jälkeen omalla painollaan seuraavat 35 vuotta – yhtä kattavan-hartaasti kuin Einoa, joka muuten taitaa olla kirjoittajansa laajassa tuotannossa ainoa novelli – sekin muodoltaan niin väljä, että tokko se novelli edes on.
Jos Tarkka sai Laitiselta Sillanpään, niin Juha Seppälän viestikapulana on Tarkan ”metafyysinen”, mikä sellaisenaan on tyhjä määre. Säntilliseltä Seppälältä lipsahtaa samalla lapsus, kun hän sanoo Einon ilmestyneen 1960-luvun lopulla. Seppälä itse merkkaa hanakasti punakynällä toisten pikkuvirheitä ja piikittelee niitä, jotka kirjoittavat Leningradin kohtalosinfonian ”Leningradin kohtalonsinfoniaksi”. Pirkko Alhoniemen Rintala-teosta Minuuden liitupiiri (2007) ruotiessa Seppälän sävyyn tulee henkilökohtaisen kuittailun vaikutelma, Alhoniemi kun oli arvostellut Seppälää raskaasti Oulun kaupungin tilaaman, Rintalalta kesken jääneen Messenius-libreton viimeistelystä.
Päällys: Seppo Polameri
Einon Seppälä yhdistää sinänsä aiheellisesti Rintalan 20 vuotta myöhemmin 1983 ilmestyneeseen kertomukseen Maatyömies ja kuu, joka Seppälän mukaan ”[kuvaa] erittäin väkevästi ja konkreettisesti suomalaisen yhteiskunnan murrosta 1960- ja 1970-luvuilla”. Rintala olikin siinä eräänlainen korkeakirjallisuuden Hannu Karpo. Sehän on – natsistis-rasistiset mielleyhtymät pois lukien – eräänlaista ”Blut und Boden”-kirjallisuutta, talonpoikaisen elämänmuodon korkeaa veisuuta, samalla sen joutsenlaulu.
Sanotulla en kiellä kertomuksen esteettistä viritystä, jonka vivahteista Antti Arnkil on Maatyömies-esseessään ottanut kaiken irti.
Seppälä kirjoittaa: Maatyömiehen ja kuun ”Väinö Arolassa on paljon Rintalan 1960-luvun lopulla julkaiseman ’Eino’-novellin isä-Vornasta: kaikki annetut tiedot täsmäävät.” Saman Seppälä on sanonut jo Maatyömies-analyysissaan vuonna 1996. Tässä Seppälä erehtyy, sillä annetut tiedot eivät täsmää, pikemminkin päinvastoin.
Maatyömiehen Väinö Arola on Rintalan ihannoima kansanmiehen prototyyppi, Pohjois-Savon pientilalta etelään olosuhteiden pakosta muuttanut, viinaan menevä mutta muuten nuhteeton sotaveteraani, joka tuskailee terveytensä ja lastensa puolesta. Itse olen vuoden 1989 jutussani rinnastanut hänet ”kansan henkilöitymänä” Sodan ja rauhan Platon Karatajeviin.
Teoksen mieskuvaa tutkineen Samppa Haapion mukaan: ”Vaikka Väinö myöntääkin itselleen olevansa sivistymätön ja köyhä, hän kääntää tämän silti rikkaudeksi ja vapaudeksi” – tämähän kuulostaa kuin Väinö resitoisi Korinttilaiskirjettä.
* Mitä Rintala Einossa todella sanoi Toisin kuin Seppälä ilmoittaa, Einossa kaikki ei täsmää. Ulkoisista lähtökohdista huolimatta Einon isä on toista maata, Väinö Arolan suoranainen vastakohta. On syytä käydä Einoa läpi tarkastelukulmana minäkertoja-Paavon suhde Einoon ja Einon isään.
Einossa eletään toukokuun alkua maalla, meren tuntumassa. Paavolla on kolme alle kouluikäistä tytärtä, joita hän hartaasti hoivaa. Tytöistä vanhin, seitsemän ikäinen Rauna kantelee vuotta vanhemman naapurinpojan Einon kummallisista edesottamuksista. Eino on laiminlyöty lapsi, jota hänen isänsä uhkailee ”kotiputkalla” ja joka purkaa pahaa oloaan tyttöihin: ”Menkää vihtuun menkää vihtuun, se huusi (ja) sano että se tappaa minut huomenna.” Raunapa oli mennyt ja kaatanut Einon ”maahan ja se rupesi itkemään kun minä en päästänyt sitä ylös”. Paavo: ”Juttu hiveli. Tunsin isäniloa.”
Kotiputkalla isä oli uhannut Einoa, kun tämä oli ottanut sikalasta tärkeitä purkkeja ja viskellyt niitä ankkalammikkoon muka katiskoiksi. Einolla on siellä leikkikaloja ja leikkikutu, kun taas Einon isällä on merenlahden ojansuulla oma oikea katiska, joka antaa mukavia saaliita. Paavoa harmittaa: ”Miksei se ota poikaa mukaan. Kun minä olin pieni, sain olla isän kanssa metsässä ja kalalla. (…) Minäkin pidän mukana omia kakaroitani vaikka ovatkin vain tyttöjä, pidän mukana metsälläkin, jopa tuota nelivuotiasta.”
Jätän kursivoimatta: ”… vaikka ovatkin vain tyttöjä”.
Yhtenä iltana Einon isä tulee Paavoa vastaan kelpo kalansaaliin kanssa. Puhetta tulee tämän viimeviikkoisesta, vielä paljon suuremmasta saaliista. Seuraavassa miesten vuoropuhelu tiivistelmänä.
Paavo: ”Jo on ollut saalista.” Einon isä: ”Oli siinä. Nyt niitä saapi. Kun olisi joku vehe, että voisi pistää koko ojan tukkoon. Sitten sen kun tuolta yläjuoksulta melan kanssa porskuttaisi ja pussin suu kiinni vaan niin ei muuta kuin haavilla noukkimaan.” Paavo: ”Te meinaatte, että tukkoon koko oja.”
Paavo ei tykkää mokomasta haavihankkeesta ja ottaa puheeksi järvien kalakannan ehtymisen: ”Meri se on yhä kalainen. Järvistä alkavat jo vähetä.” Einon isä: ”Ei ne järvet enää. Niistä on rohmuttu kala pois. Vaan Syvärillä oli kalaa. Kyllä tosi on niin. Ja oli hyvää kalaa, eikä mitään tämmöistä…”
Paavo ei sano mitään vaan antaa toisen päästä vauhtiin. Vain sotajuttu voi kalajutun voittaa!
Einon isä: ”Oltiin siinä niskalla. Meillä oli sillanpää. Voznesenjassa. Siinä oli voimalaitos. Kun kalat eivät päässeet nousemaan, ne jäivät siihen. Me senkun räjäyteltiin.” Paavo: ”Että olitte Syvärillä.” Einon isä: ”Syvärillä joo. (…) Oli kyllä hikiset paikat.” Paavo: ”Mutta kalaakin tuli.” Einon isä: ”Tuli ja isoa.” Paavo: ”Ja nyt hankitte muuttoa kaupunkiin.”
Rintalan universumissa maatyömiehen hankkiutuminen kaupunkiin on jo synti, mutta ryöstökalastus, se se vasta synti ja häpeä on. Miten se menikään Sissiluutnantissa – siihen Seppäläkin viittaa – kun kaupunkilaispoika Valtonen julkeaa ehdottaa: ”Mitä siinä jahkaatte, ota pyssy ja ammu tai tee se panos ja räjäytä koko lasti.” Uula-Andaras: ”Ampumalla kaloja. On siinä meillä mies, mies: poronvittu sie olet etkä mikään mies. (…) Ampumalla kaloja. Mie ammun sinut.”
Ryöstökalastus on Oikeamielisten Pyytäjien Pyhän Veljeskunnan sääntökirjassa kuolemansynti. Paavo itse on pehmoisän ja toksisen tosimiehen sekoitus, mutta Einon isä on isäkunnan mätämuna. Kansanmieheksi hän on Rintalan tuotannossa poikkeus. Einon isä menettää kasvonsa Paavon silmissä. Tapahtuu novellin totuuden hetki, anagnorisis.
* Isä, poika ja paha henki Einon isän luonnekuvan rinnalla kulkee juonteena Einon häiritsevä käytös paitsi Raunan puheissa myös Paavon kokemana. Ennen Einon isän kohtaamista Eino oli rikkonut Paavon työrauhaa huutamalla hänen mökkinsä lähettyvillä isää. Paavo hermostuu: ”Ketä sinä huudat. En minä ole sinun isäsi. (…) Sinun isäsi on sinun oma isäsi.”
Einon isän kohtaamisen jälkeen Paavo muistelee omaa isäänsä, jonka hän sai pitää ”kokonaista yhdeksän vuotta”, ja vertaa sitä Einon tilanteeseen. ”Onhan Einollakin. En voi sanoa, ettei hänellä olisi.” Mieleen palaa Einon isähuutelu: ”… Einopoika oli mökkini edustalla huutamassa isää, sekä omaa isäänsä että minua. (…) Hänen huutonsa tarkoitti minua. / Sitten avasin oven. / Tulin portaille. Hän näki minut ja minä hänet. / Huuto tarkoitti hänen isäänsä.”
Novellin temaattisessa ytimessä on isyys. Se Paavoa piinaa. Hänen jakomielinen reaktionsa Einon huuteluun tarjoaa lopullisen johtolangan Einon arvoituksen ratkaisuun, vaikka se muutenkin on ollut jo ilmeinen. Puuttuu vain tunnustus, joka toteutuu kun Paavo Einon toisella huutelukerralla ei enää ”muistuttanut, etten ollut hänen isänsä, sillä huudon alkaessa olin toivonut ja kuvitellut jotakin aivan muuta. Hänen edessään en pystynyt siihen, mitä olin toivonut. En saanut sitä sanoiksi.”
Tapaus on Paavolle koettelemus, kuin astuisi naulaan. Paavo on kaikilla mittareilla parempi isä kuin Einon isä, mutta Einon isällä on valttikortti, kun taas Paavon käteen oli jäänyt mustapekka. Eino on poika, Paavolla on vain pelkkiä tyttäriä.
Lähde: Miten kirjani ovat syntyneet – viimeksi ilmestynyt ”Leningradin kohtalonsinfonia”.
Paavo potee pojankaipuuta. Paavo huutaa poikaa koko olemuksellaan. Isääkin ollaan toki taas kerran etsimässä, mutta tällä kertaa varsinkin poikaa. Pekka Tarkan lennokkaat ”metafyysiset lähtökohdat”, ”kosminen orpous” ja ”taivaallisen isän kaipuu” saavat lopulta maanläheisemmän selityksen. Olisiko tässä yhteydessä lopulta osuvampaa puhua ”fyysisistä lähtökohdista”?
Tätä taustaa vasten Maatyömies ja kuu asettuu uuteen valoon. Se on suhteessa Einoon eräänlaista katumusharjoitusta, jolla Rintala pyrkii – ainakin alitajuisesti – korjaamaan Einon räikeydet. Kuvittelen että Rintala on katunut suhtautumistaan Einon isään liian tuomitsevaksi, ja kuvittelen että hän on neljän tyttären isänä katunut pojankaipuunsa liian paljastavaksi.
Samalla kun olen osoittanut, että Seppälän mainitsemat ”kaikki annetut tiedot” eivät täsmää, olen myös osoittanut että Eino on poikkeama Rintalan tuotannossa, ”tärkeä avain” juuri poikkeuksellisuutensa vuoksi. Rintalan kirjeitä Seppälälle lukiessani tulin ajatelleeksi, että ehkä hän löysi Seppälässä etsimänsä pojankorvikkeen, ja kenties Seppäläkin sai eräänlaisen oheisisän Rintalasta, vaikka ei orpo ollutkaan, ellei kosmisessa mielessä.
Rintalan tuotannon tärkeä avain alusta loppuun on isän etsintä. Sodan ja rauhan äänten 1967 Wolfe-sitaatissa artikuloitua isän etsintää Seppäläkin pitää Rintalan tuotannon tiivistelmänä. Myös omaa kiinnostustani Rintalan tuotantoon on ohjannut sama kokemus, isän menetys ja kaikki se mitä siitä seuraa. Tätä samastumista olen tilittänyt monissa yhteyksissä.
Taustana on isän varhainen kuolema kun poika on kymmenissä. Rintalan kohdalla kokemuksen kipeyttä korostavat olot, jotka Rintala on kuvannut esimerkiksi Nahkapeitturien ensimmäisen osan eräässä kohtauksessa. Peni Harjulainen on äitinsä kanssa evakossa Keski-Suomessa, kun talvisota päättyy. He saavat vielä päivää ennen rauhantekoa päivätyn kirjeen isältä, mutta sanoma tämän kaatumisesta sodan viimeisenä päivänä ja ruumiin jäämisestä taistelupaikalle tulee vasta myöhemmin. 9-vuotiaan pojan mieleen on syöpynyt kohtaus, kun äiti erehtyy iltahämärissä pitämään rintamalta palaavaa naapuria omana miehenään. Äidin odotus jatkui loppuun asti.
Päällys: Erkki Tanttu
Aihe on mukana jo esikoisessa Kuolleiden evankeliumissa (1954), jonka piinaviikon tapahtumat on kerrottu kolmen henkilön näkökulmasta. Kohtaus Emmauksen tiellä on ironinen. Kaksi opetuslasta törmää muukalaiseen eli romaanin viimeisen jakson kertojaan Nikodeemukseen. Myöhemmin opetuslapset uskovat tunnistaneensa muukalaisen kuolleista heränneeksi Jeesukseksi. Rintalan viesti on, että ylösnousemusta ei ole. Kirjoitin Trifonovin syndroomassa rumasti: ”Kotimaa-lehden arvostelija rovasti Lauri Pohjanpää repäisikin liperinsä keskeltä kahtia noin kerettiläisen opuksen luettuaan.”
* Kaksi linjaa Tunnustuksellisessa kirjeessään Juha Seppälälle kesäkuussa 1996 Rintala kiteyttää tuotantonsa jakautuvan kahteen jaksoon. Ensimmäinen kesti 30 vuotta, ”oliivilehdosta perjantain vastaisena yönä aina Emmauksen Gasthausin sunnuntai-iltaan” eli passionäytelmä Getsemanesta pääsiäisillan sekaviin tunnelmiin. ”Toinen on Aika ilman Jumalaa, se aika joka on kuvattu Gentin [Isenheimin?] alttarissa ja jatkuu yhä (…) Tätä aikaa hallitsee herra Saatana itse.”
Seppälä julkaisi samana vuonna 1996 esseen ”Maatyöläisen helvetti ja taivas”. Siinä hän päätyy toteamaan, että ”Paavo Rintala on suomalaisen kirjallisuuden harvoja mystikkoja sanan varsinaisessa ja alkuperäisessä merkityksessä”. Valitettavasti Seppälä ei enää palaa siihen kirjassaan eikä lähemmin avaa sanan varsinaista merkitystä, mutta esimerkiksi Seppälän poiminta Sukeltajan (1965) yhteydessä johdattaa asian äärelle: Sukeltajassa ”vesi ja vedenalainen maailma näyttäytyy ympäristönä, jossa voi tulla kokonaan ’itsettömäksi’. ” Äänessä voisi yhtä hyvin olla keskiajan mystikko Mestari Eckhart, jolta esimerkiksi Robert Musil sai vaikutteensa: mies vailla ominaisuuksia on itsetön – Jumalalle otollinen, tyhjä ja vapaa. Rintala kuuluu samaan perinteeseen.
Rintalan kirjeessä mainitsema toinen jakso kattaa viimeiset työt Carossasta ja Annasta (1986) Faustukseen (1994). Rintala itse puhuu tämän kauden teostensa intertekstuaalisesta luonteesta ja lisää, ettei se sinänsä ole mitään uutta: jo Johanneksen evankeliumi on kirjoitettu kolmen muun läpi. Luetteloa voi jatkaa. Luukkaan evankeliumi on rakennettu Heikki Räisäsen mukaan Markuksen ”rungolle”. Ja niinhän Kuolleiden evankeliumikin oli kirjoitettu evankeliumien päälle – Eija Komu on jäljittänyt sen yksityiskohtaisesti väitöskirjassaan Armon tyhjiössä (1995). Ja Maatyömiehen Rintala kirjoitti peitoksi Einon päälle: mätämunasta kuoriutuu ”messiaaninen hahmo”, kuten Seppälä on Väinö Arolaa vuoden 1996 esseessään luonnehtinut.
Kuva Sarmatian Orfeuksen takakannesta, Johannes Bobrowskin runo-omiste Paavo Rintalalle.
Seppälä tiivistää: ”1980-luvun lopulta lähtien Rintala ryhtyi määrätietoisesti kirjoittamaan intertekstuaalista proosaa, jonka välityksellä hän avartui käsittelemään entistä universaalimpia teemoja. Tuotanto kulki yhä lähemmäksi ’maailmankulttuuria’, suuria kertomuksia, synteesejä.”
* Palimpsesti Intertekstuaalisen ohella tärkeäksi tulee palimpsestin käsite, tai sen metodi. Oikeastaan kulttuurit rakentuvat ”palimpsestisesti”, kerrostumalla. Palimpsesti tarkoittaa uudelleenkäytettyä kirjoitusalustaa, tyypillisesti pergamenttilehteä tai -käsikirjoitusta, jolta alkuperäinen teksti on pyyhitty pois ja päälle on lisätty uutta kirjoitusta. Kirjallisuuden traditiossa palimpsesti on kaunokirjallinen teos jossa on selvästi hyödynnetty jotakin aiempaa teosta, usein niin, että vanha kirjoitus häämöttää alta. Sitä voidaan käyttää myös parodisesti. Myös pastissi on läheistä sukua ilmiölle.
Toisessa jaksossaan Paavo Rintala antautui palimpsestin vietäväksi. Tosin metodi kiinnosti häntä ja oli hänen käytössään aivan alusta alkaen, myös tietoisella tasolla, kuten jo päällekirjoituksen esimerkit edellä osoittavat. Miten kirjani ovat syntyneet -luennossaan 1969 hän otti sen suoraan puheeksi:
”Kirjailija ei minusta enää meidän päivinämme voi hallita sellaista asiaintilojen ja ulkoisten tapahtumien määrää, jonka Leo Tolstoi käytti esimerkiksi Sodan ja rauhan kirjoittamiseen. Vain suuria yleistyksiä tehden ja ylimalkaisuuksia esittäen minä katsoisin voivani rakennella synteesejä Sodan ja rauhan tapaisen proosan asiaintiloista.”
No, Rintala teki kuin tekikin sen itse.
Harmi että Seppälä ohittaa Nahkapeitturien linjalla -trilogian (1976, 1979, 1982) pelkällä olankohautuksella: ”Kirjailijan tolstoilais-rintalalaisen historianfilosofian pääteos on epäilemättä Nahkapeitturien linjalla, jota on mainittu Suomen kirjallisuuden Sodaksi ja rauhaksi.”
Harmi että Seppälä ohittaa juttuni ”Rintalan trilogian periaatteet”, jossa näytän riittävän perusteellisesti, miten taitavasti Rintala toteuttaa mahdottomaksi julistamansa tehtävän kirjoittamalla analogisin rakentein, henkilökuvin ja kohtauksin, Suomen lähihistorian kulkua tunnistettavasti seuraten, oman ”Sotansa ja rauhansa”. Kyse saattaa hyvinkin olla samankaltaisista ”rakenteellisista oivalluksista”, joista Seppälä on puhunut Olli Jalosen väitöskirjan taustahaastattelussa 2006.
Palimpsesti voi olla myös kätkettynä tai muuten jäädä huomaamatta, jolloin sen löytäminen edellyttää ammattimaista lukutaitoa, mutta joskus myös sattumaa, kuten Rauno Vellingin löydettyä sukulaisen mökiltä ministeri Niukkasen muistelmat, josta pitkät pätkät olivat päätyneet Paavo Haavikon runokokoelmaan Lehdet lehtiä.
Kuva Maatyömiehen ja kuun etuliepeestä
Oma paras löytöni on Robert Penn Warrenin romaanin Kaikki kuninkaan miehet yhteydet Vanhaan testamenttiin: se voidaan lukea intertekstuaalisena muunnelmana Daavidin perheen tarinasta – samalla kun se sijoittuu elimellisesti kirjoittamisajankohtansa amerikkalaisen politiikan tunnistettaviin kuvioihin. Romaani on kirjoitettu palimpsestisesti Samuelin ja Kuningasten kirjojen päälle. (Tämän vuonna 1977 kirjoittamani artikkelin otsikko ”Palvelijat hevosten selässä” on Saarnaaja-laina ja tasan sama kuin Rintalan romaanin nimi vuodelta 1964!)
Nahkapeitturi-artikkelissani korostan, että Rintala ”ei missään tapauksessa plagioi, vaan osoittaa mestarillisesti Tolstoin nerokkuuden. Rintala tulkitsee oman kokemuksensa kautta Suomen lähihistoriaa. Mutta hän suodattaa sen kirjallisen perinteen eli Tolstoin epiikan lävitse. Lopputuloksena on omavarainen taideteos, jota kiihottava yhteys tähän perinteeseen kirpeästi maustaa.”
Sitaattia voisi jatkaa: Rintalan Nahkapeitturi-trilogia on palimpsestin malliesimerkki – joka sitten pohjusti komealla tavalla hänen intertekstuaalista kauttaan. Siitä vakuutuin Seppälän luettuani.
* Kirjallisuutta – Pirkko Alhoniemi: Minuuden liitupiiri. Tutkimus Paavo Rintalan myöhäisvaiheen proosatuotannosta. Helsinki: SKS 2007. – Antti Arnkil: ”Hän voi jättää soittonsa soittamatta”. Teoksessa Arnkil: Lauantaiesseet. Helsinki: Siltala [2014], 11–25. – Ilja Ehrenburg: Tšehovia lukiessa. Suom. Martti Anhava. Helsinki: Otava 1977. – Samppa Haapio: Oma enkka ojankaivuussa. Miesidentiteetin rakentaminen Paavo Rintalan romaanissa Maatyömies ja kuu. Teoksessa Sanelma. Turun yliopiston kotimaisen kirjallisuuden vuosikirja 2000, 27–46. – Risto Hannula: Tehotonta terapiaa. Parnasso 7/1963, 322. – Olli Jalonen: Hitaasti kudotut nopeat hetket. Kirjoittamisen assosiaatiosta 1900-luvun suomalaisessa proosassa. Helsinki: Otava 2006. – Eija Komu: Armon tyhjiössä. Kristillinen eksistentialismi eräissä Mika Waltarin, Helvi Hämäläisen ja Paavo Rintalan 1950-luvun romaaneissa. Helsinki: SKS 1995. – Kai Laitinen: Merkintöjä: Kirjavuosi 1963. Parnasso 1/1964, 2. – Kai Laitinen: Ryhmäkuvassa. [Arv. Seitsemän novellia.] Parnasso 1/1964, 35–36. – Kai Laitinen: 1940- ja 50-luvun kirjailijoita. Teoksessa Suomen kirjallisuus V. Helsinki: Otava & SKS 1965, 614–616. – Kai Laitinen: Suomen kirjallisuus 1917–1967. Ääriviivoja, päälinjoja, saavutuksia. Helsinki: Otava 1967. – Kai Laitinen: Suomen kirjallisuuden historia. Helsinki: Otava 1981. – Paavo Rintala: Kuolleiden evankeliumi. Romaani. Helsinki: Otava 1954. – Paavo Rintala: Sissiluutnantti. Proosaa rinta- ja kurkkuäänille. 10. painos. Helsinki: Otava 1968. – Paavo Rintala: Eino. Teoksessa Seitsemän novellia. Helsinki: Weilin & Göös 1963, 219–251. – Paavo Rintala: Miten kirjani ovat syntyneet. Teoksessa Miten kirjani ovat syntyneet. Helsinki: WSOY 1969, 77–83. – Paavo Rintala: Nahkapeitturien linjalla 1. Romaani. Helsinki: Otava 1976. – Paavo Rintala: Nahkapeitturien linjalla 2. Romaani. Helsinki: Otava 1979. – Paavo Rintala: Valehtelijan muistelmat. Helsinki: Otava 1982. – Paavo Rintala: Maatyömies ja kuu. Kertomus. Helsinki: Otava 1983. – Heikki Räisänen: Kristitty humanisti. Luukkaan evankeliumi; Apostolien teot. Teoksessa Kirjojen kirja. Helsinki: Otava 1995, 77–87. – Juha Seppälä: Maatyöläisen helvetti ja taivas. Teoksessa Kirjojen Suomi. Helsinki: Otava 1996, 580–586. – Juha Seppälä: Rintalaa lukiessa. Helsinki: Siltala 2024. – Anssi Sinnemäki: Kaksi sotakirjaa. Kääntöpiiri 5–6/1964, 14–15. – Anssi Sinnemäki: Palvelijat hevosten selässä. Teoksessa Sinnemäki: Kapina rippituolissa ja muita kirjallisuusesseitä. Helsinki: Tamara Press 1989, 38–45. [1977] – Anssi Sinnemäki: Rintalan trilogian periaatteet. Kulttuurivihkot 7/1982, 29–31. – Anssi Sinnemäki: Rintalan trilogian periaatteet. Muokattu teokseen Sinnemäki: Kapina rippituolissa ja muita kirjallisuusesseitä. Helsinki: Tamara Press 1989, 120–125. – Anssi Sinnemäki: Isän kuolema. Teoksessa Sinnemäki: Vastakirja eli miten lapset syövät vallankumouksensa. Helsinki: Tamara Press 2011, 177–178. – Anssi Sinnemäki: Kirjailijan urapolku luonnonvalintana. Teoksessa Sinnemäki: Trifonovin syndrooma ja muita kirjallisuusesseitä. Helsinki: Tamara Press 2017, 71–138. – Pekka Tarkka: Rintala omista ja omilleen. Uusi Suomi 5.12.1965. Liite teoksessa Tarkka: Paavo Rintalan saarna ja seurakunta. Helsinki: Otava 1966, 227–231. Pekka Tarkka: Paavo Rintalan saarna ja seurakunta. Kirjallisuussosiologinen kuvaus Paavo Rintalan tuotannosta, suomalaisen kirjasodan rintamista ja kirjallisuuden asemasta kulttuurin murroksessa. Helsinki: Otava 1966. – Pekka Tarkka: Suomalaisia nykykirjailijoita. Helsinki: Tammi 1967. – Pekka Tarkka: Novelli. Teoksessa Suomen kirjallisuus VIII. Helsinki: Otava & SKS 1970, 63–131. – Pekka Tarkka: Suomalaisia nykykirjailijoita. 3. laitos. Helsinki: Tammi 1980. – Pekka Tarkka: Suomalaisia nykykirjailijoita. 4. laitos. Helsinki: Tammi 1989. – Uusi testamentti nykysuomeksi. Helsinki: Suomen Kirkon Sisälähetysseura & Suomen Pipliaseura 1972.
Viime vuosisadan jälkipuoliskolla suomalaisessa runoudessa ja suomalaiseen runouteen merkittävästi vaikuttaneen Eila Kivikk’ahon (1921–2004) syntymästä tuli viime talvena kuluneeksi 100 vuotta. Koronan takia hänen muistokseen järjestetty matinea voitiin pitää vasta marraskuussa, muutamaa viikkoa ennen toisen mestarin Eeva-Liisa Mannerin 100-vuotismuistojuhlintaa. Eila Kivikk’ahon kirjeisiin ja muihin teksteihin perustuva Siru Kainulaisen elämäkertateos Sillä kirjoittamasta en lakkaa (Partuuna) julkistettiin runoilijan 100-vuotismatinean yhteydessä.
Kannen kuva (rajattu) Airi Jensen. Tanskaan avioitunut Jensen oli Kivikk’ahon nuoruudenystävä ja pitkäaikainen kirjeenvaihtotoveri.
Eila Kivikk’aholla on vakiintunut paikka suomalaisen runon kaanonissa. Sotienjälkeisessä murroksessa hänen tuotantonsa osuu traditionaalisen ilmaisun ja uudistuvan modernismin saumaan erityisellä tavalla: hänen tuotantonsa poljentoon, sointuun ja riimiin perustuvat laululliset ominaisuudet jatkavat esimerkiksi esikuvansa Otto Mannisen hengessä, mutta erityisesti japanilaisen tanka- ja haiku-muotoa käyttämällä hän ansioitui myös modernisteille ominaisen kuvarunon kehittäjänä. Siirtymä ei ollut vaivaton: ”Oli kerran lintu, / joka opetteli puhumaan. / Ja se oli vaikeampaa kuin laulu”, alkaa Niityltä pois -kokoelman viimeinen runo ”Vaikeampaa kuin laulu”.
Päällys Kristina Segercrantz. Koottujen runojen viimeinen laitos on vuodelta 2001. Mukana myös valikoima suomennoksia.
Taitavasti Kivikk’aho uudisti japanilaisista vaikutteista lähtien runoa, jonka keskiössä on itsenäinen kuva mutta jonka kehyksiin asettuu luontevasti myös tradition piirteitä sisäsointua ja riimiä myöten. Niukkasanainen mutta tiheä ilmaisu taipui paikoin myös iskeviksi kannanotoiksi, joissa runoilijan omasta, usein problemaattisesta tilanteesta lähtevä kuva laajenee kommentiksi maailmasta, luonnosta ja ihmisen ehdoista täällä kaikkeuden sininiitulla, Aleksis Kiveä tähän käyttääkseni.
Siru Kainulaisen alaotsikkonsa mukaisesti ”Eila Kivikk’ahon runoilijanelämää” kartoittava teos antaa erittäin tervetulleen ja merkittävän panoksen avaamaan Eilan lähtökohtia, kehitystä ja elämänkulkua (nyt puhuttelen häntä etunimeltä, tutustuin häneen vuonna 1964 ja tapasin neljän vuosikymmenen mittaan harvakseltaan mutta jokseenkin säännöllisesti). Pääasiallisena lähteenä ovat Eilan kirjeet, joista osa on ilmeisesti lähettämättömiä. Hieman hassu on Kainulaisen maneeri, kun hän siteeraa ensin kirjettä, Eilan ilmeikkään huoliteltua kieltä, ja seuraavassa kappaleessa toistaa omin sanoin, mitä lainatussa kohdassa juuri äsken sanottiin.
1961. Päällys Urpo Huhtanen. Parvi on ”välipolven” tilinteko (Mirjam Polkunen). Kokoelmassa Kivikk’aho antoi äänen kotinsa menettäneille: ”Tiet täyttyvät pakenevista, / täyttyvät tyhjentyäkseen. // Aorttansa täyteydeltä / seutu vuotaa kuiviin.”
Kivikk’ahon runoudesta vuonna 2011 väitelleen Kainulaisen tarkoituksena oli alun perin kirjoittaa teos yhdessä Eilan tyttären Tarleena Sammalkorven kanssa, mutta väliin tuli Tarleenan ennenaikainen kuolema vuonna 2016. Kirja menetti jotain tärkeää, koska nyt siitä on jäänyt puuttumaan Tarleenan hiljainen tieto Eilan maailmasta. Ja toisaalta, Tarleenan pitkäaikaisena työtoverina tunsin hänen toimittajankykynsä ja tyylitajunsa, eivätkä nämä ominaisuudet olisi olleet tässä pahitteeksi. Mutta yhtä kaikki, erityisesti Eilan kirjeiden kautta kirjassa tulee kuuluviin Eilan autenttinen ääni, eivätkä piiloon jää myöskään hänen elämänsä traagiset vaiheet, jotka paradoksaalisesti tekivät hänestä myös ainutlaatuisen ”vaikenemisen runoilijan”.
Omistus 50 vuotta täyttävälle Ainolle. Huomaa tekijännimen oikeinkirjoituksen korjaus.
Laululyriikan puolella Eilan tunnetuimmat bravuurit ovat ”Nocturno” esikoiskokoelmassa Sinikallio (1942) ja ”Kansanlaulun tapaan” kokoelmassa Venelaulu (1952). Tähän lainaan kuitenkin paria rukouksen muodon saanutta runoa.
1945. Päällys ehkä Tapio Tapiovaara?
Ensin ”Aamurukous” Viuhkalaulusta (1945):
Näen hohtavat taivaanrannat, mut pyydän vielä tätä: kun päiväni painua annat, älä yksin yöhön jätä
vaan suo minun muistaa silloin tämän hetkeni selkeä usko: – joka auringon lasku illoin on jossakin aamunrusko.
1952. Päällys Maarit Larva.
”Muuan isämeitä” on Venelaulusta:
Anna meille – tarkoitan: älä ota pois. Vaikeata lastesi luopua ois.
Elämäämme helpottaa vaikket koskaan vois, tätä pientä onneamme älä ota pois.
1951. Päällyksen suunnittelija tuntematon. Huomaa perhonen luovutetun Karjalan kohdalla?
Seuraavassa näytteeksi esikoistyttärelle Tarleenalle omistettu ”Kesäruno” kokoelmasta Niityltä pois (1951):
En ole pukeva lastani silkkimekkoon.
Risaiset housut ja vääränvärinen nuttu, siinä se asu, joka ei loukkaa silmää, joka ei poikkea vetten puitten teitten maitten riekaleriemusta, kauneudesta.
Karta silkkiä, nuppusormi. Paina poskesi rosoista kaarnaa vasten. sen sisar olet.
Viimeinen kokoelma vuodelta 1995. Päällys Irmeli Ilmanen.
Sitten vielä Eilan pari haiku-esimerkkiä Ruusukvartsi-kokoelmasta:
Luovuin kaikesta niin kuin maisema teistään lumien tullen.
Siinä on minäpuhuja metaforisesti yhtä maiseman kanssa. Toista hallitsee sosiaalinen aspekti:
Vähemmistöillä omat alistettunsa, erakko tietää.
Nuori Eila. Kuvattu muistomatinean julisteesta.
P. S. Olen aiemmin käsitellyt Eilan paljon tulkittua ”Tanka-satua” esseessä ”Moderni runo ja kritiikki” (ks. Anssi Sinnemäki: Trifonovin syndrooma. Tamara Press 2017, 175–187; aiemmin julkaistu 2008 Eilan vävyn Kaarlo Tuorin juhlakirjassa Demokraattisen oikeuden ehdot). Nyt Eilan elämä ja teokset alkoivat pyöriä päässäni niin, että päätin ryhtyä epigoniksi ja laatia haikun à la Eila:
Huomenlahjana lintukoto – saantona on lintukato.
Vai pitäisikö sen sittenkin mennä astetta synkeämmin, nokittamalla ääkkösiä pöytään:
Myötäjäisinä lintukoto. Jäämistö – lintukatoko?
Lukija voi valita vaihtoehdoista mieleisensä.
Hyvää joulua ja onnellista uutta vuotta 2022, parhaat lukijani!
Isäni Jussi Sinnemäen vuonna 1916 hankkiman Tarkiaisen Kivi-elämäkerran kansi ja titteliaukeamaa. Kolme vuotta myöhemmin hän hankki Tarkiaisen Aleksis Kiven muiston. Vuosina 1926–1928 Jussi Sinnemäki oli ylimääräisenä pappina Nurmijärvellä ja rakkaus Kiveen siitä vain syveni. Vuonna 1932 Otava julkaisi Jussi Sinnemäen Suomen Pyhäkouluyhdistyksen tilauksesta kirjoittaman kirjasen Suomen pyhäkoulun isä – Pikapiirtoja Johan Fredrik Berghin elämästä. J. F. Bergh tavataan mainita Seitsemän veljeksen rovastin esikuvaksi, vaikka voisi hän käydä yhtä hyvin lukkarin mallista.
Historioitsija Teemu Keskisarja on julkaissut kirjan Aleksis Kivestä: Saapasnahka-torni: Aleksis Kiven elämänkertomus (Siltala 2018). Kivestä on paljon kirjoitettu, myös elämäkerrallisia esityksiä, alkaen Viljo Tarkiaisen kivijalasta tällä vuosituhannella ilmestyneisiin Kiveä monipuolisesti valottaneisiin Esko Rahikaisen tai Hannes Sihvon tutkimuksiin. Kivi-uutuus ilmestyy myös samaan saumaan kuin loppusuoralla oleva Kiven teosten kriittinen editio – kahdeksanosaisesta sarjasta puuttuvat tätä kirjoitettaessa ainakin Seitsemän veljeksen ja Kanervalan ja muun runotuotannon editiot.
Keskisarjan esitys on kauttaaltaan jotenkin tasapainoton suhteessa kohteeseensa, sen esitystapa on hyppelehtivä, asenteellisesti valikoiva ja monin paikoin anekdooteilla – usein vihjailevilla – herkutteleva, joten lukijalle tuottaa välillä vaikeuksia suhtautua siihen vakavasti. Keskisarja tuntuu mieltyneen erityisesti kahteen ikiaiheeseen, jotka on joko kumottu (kuppa Kiven kuolemantautina) tai joista ei ole näyttöä (Kiven Adlercreutz-aateluus). Itse ehdotin jo aikoja sitten DNA-testin käyttöönottoa (Sinnemäki 2011). [P.S. 22.05.2019: Sain välitöntä palautetta tämän jutun julkistamisen jälkeen: Yle on pari viikkoa sitten 08.05.2019 julkistanut DNA-tutkimuksen, jonka perusteella varmistuu, ettei Kivi ollut Adlercreutz, ks. https://yle.fi/uutiset/3-10768853]
Seuraavassa käyn tiettyjen teemojen kautta kriittisesti läpi Keskisarjan teosta, sen esitystapaa, puutteita ja tulkintoja; liitteenä on myös lista lähes sadasta alaviitteestä, joille ei ole vastinetta teoksen kirjallisuusluettelossa. Pääteemat käsittelevät Kiven kieltä, tulkintoja August Ahlqvistin roolista, Kiven taloudellista asemaa, Kiven taudinkuvaa, Keskisarjan kieltä ja lopuksi kysymystä saapasnahkatornista, jonka merkitystä korostaa se, että se on valittu teoksen nimeksi. Lopuksi esitän epilogina oman alustavan ehdotukseni saapasnahkatornin tulkintamalliksi Kiven piiloeroottisena jos ei nyt elosteluna niin ilosteluna: falloksen ja kastraation kilpataisteluna. Tämän osan – Saapasnahkatornin arvoitus – voi lukea erillään sitä edeltävästä Keskisarja-kritiikistä.
Runoilijat paremmuusjärjestyksessä Keskisarjan suhde Kiveen on vähättelevä (tai huvittunut) kaikkialla, missä hän ottaa puheeksi Kiven kielen ja runouden. Hän ei tunnu erottavan Kiven sanataiteen jäljittelemätöntä ainutkertaisuutta kielentutkijoiden pohdinnoista Kiven kielen murre- ja vaikutetaustasta, ikään kuin Kiven taiteen arvoa vähentäisi se, että hänen käyttämästään kielestä ei tullut valtavirtaa. Lingvisti Petri Lauermaan viitaten Keskisarja toteaa, että ”[v]anhahtava oikeinkirjoitus suonessaan [Kivi] ei päässyt kärryille akateemisista väittelyistä” (SNT, 115). Viitatulla sivulla Lauerma ei tällaista sano, sen sijaan hän siteeraa Ahlqvistin 1874 esittämää Kiven kielen lopullista tuomiota, jonka mukaan Kivi ”ei koskaan pyrkinyt sille kannalle suomen kielessä, että hän sitä olisi voinut käyttää vapaana ja ihanana ja yleisesti tajuttavana tuotettensa pukuna” (sit. Lauerma 2009, 139). Julius Krohn on toinen aikalainen, jonka Keskisarja nostaa esiin Kiven runouden murskajaisissa (SNT, 121–122). Keskisarjan hyväksyvässä sävyssä laajasti lainaamille Ahlqvist-Oksaselle ja Krohn-Suoniolle Kiven ilmaisutapa oli aivan vieras; samalla se sokaisi heidät näkemästä sen todellisia arvoja.
Keskisarja päättää Kiven runokielen esittelyn Kaarle Bergbomin tunnettuun lausumaan ”mynttäämättömistä kultarakeista” (SNT, 122). Hän ei uhraa ajatustakaan sille Kiven runouden rehabilitoinnille, jonka myötä aikalaisarviot viimeistään jäivät häpeään. Teoreettisella tasolla läpimurtoa merkitsi Lauri Viljasen uraauurtava, hartaan paneutunut 187-sivuinen essee Aleksis Kiven runomaailma, jossa Kiven runojen aikalaiskritiikistä ei jää kiveä kiven päälle (1953, 8): ”Kiven jalometalli on kyllä kauttaaltaan ’myntättyä’, se vain on tehty omalla tavalla.” Julius Krohnin mukaan Kiven runot kompastuivat muun muassa riimien väheksyntään. Viljanen kommentoi (1953, 38): ”Todennäköisesti hänen vaistonsa sanoi, että riimit tuovat mukanaan sovinnaisia sävyjä, jotka eivät tyydyttäneet hänen omintakeista henkeään, hänen voimakasta kielellistä luomistahtoaan.” Viljasen jälkeen kuvaa Kiven runoudesta ovat syventäneet Hannu Launonen, Auli Viikari ja Heikki Laitinen (ks. Sinnemäki 2008/2017, 176–177; Laitinen 2000/2015 ja 2017).
Kivi toki hallitsi halutessaan myös riimittelyn, alkaen ”ihmeellisimmästä mestariteoksestaan, vokaalien harmonioille perustuvasta Sydämeni laulusta” (Heikki Laitinen), mutta Oksasen ja Suonion runousopin vaakakupeissa Kiven omintakeisen runouden – tai proosan poljennon – rytmiset, laululliset ja musiikilliset ominaisarvot eivät paljon painaneet. Myöskään Keskisarjalta ei Kiven runoudelle armoa heru. Sen sijaan hän tyytyy pitäytymään aikalaiskritiikin argumenteissa ja äityy jopa antamaan runoilija-Ahlqvistille tunnustusta (SNT, 111): ”Hän kirjoitti A. Oksasena hyviä runoja.”
Ei kannata unohtaa myöskään Kiven proosatyyliä, jota Rafael Koskimies on luonnehtinut ”eepilliseksi reliefityyliksi”: ”Tuotettensa puvuksi” Kivi ”loi oman taiteellisen välineen [vanhan raamatun] kielen avulla, [joka] jokaisessa yksityisessä lauseessa pyrkii samalla kiinteään ja väljään ilmaisuun, että jokainen lause on plastillinen ja tuore kokonaisuus sinänsä…” (Koskimies 1934, 147, 151)
Häränpyllystä uusi normaali Niin, August Ahlqvist ja Seitsemän veljeksen teilaus. Keskisarja tuntuu pitkälle ymmärtävän Ahlqvistia oman aikansa ihmisenä, ajan luomien ehtojen raameissa – tämähän on yksi historiantutkimuksen tavoite, kuoria ilmiöiden ympäriltä jälkiviisauden tuottama harha. Silti, on vaikea ymmärtää ja hyväksyä Keskisarjan lopputulemaa (SNT, 212): ”[Ahlqvist] todella koki, että Seitsemän veljestä on huonointa, mitä suomen kielellä voi kukaan ja mikään ulosantaa. Ei tukkapöllyä vaan niskat nurin -asenne ansaitsi tietyn kunnioituksen. Ainoana vuoden 1870 Suomesssa Ahlqvist ymmärsi Aleksis Kiven isoksi ja sääti vihatekonsa sen mukaisesti.”
Edellisen lainauksen alaviite kuuluu: ”Uuden tulkinnan Kivestä ja Ahlqvistista on esittänyt Hurme 2015, 15 ja eri kohdin.” Hurmetta 2015 ei (tietenkään) löydy kirjallisuusluettelosta (siellä on vain Hurme 2009). Keskisarja tarkoittaa Juha Hurmeen artikkelia Lämpimiä ja kylmiä kylpyjä teoksessa Aaltonen et al. (toim.) 2015. (Tämä on kirjallisuusluettelossa.) Artikkelissa on Juha Hurmeen häränpylly Ahlqvistista Kiven ainoana oikeana ymmärtäjänä: ”Ahlqvistin negatiivi on vain valotettava positiiviksi niin voimme lukea relevantin arvion Stenvallin taiteesta.” Hurmeen ja sitä komppaavan Keskisarjan tulkinta on paitsi viisasteleva myös kestämätön asettaessaan Ahlqvistin Kiven ainoaksi tosi ymmärtäjäksi. Lähinnä se toimii Ahlqvistin maineenpalautuksena, ja sen seurauksena Kivi jää taas kerran armotta jalkoihin.
Ahlqvist–Hurme-jakson jälkeen Keskisarja kuvaa Ahlqvistin kritiikin jälkeen seurannutta hiljaisuutta. Kiven ystävät ja puolustajat vaikenivat pitkään, ja tämän vaikenemisen osuudesta ja vaikutuksesta Kiven pettymykseen on tutkimuksen piirissä laaja konsensus. Tähän sopii se, mitä Oiva Ketonen on kirjoittanut suomalaisen sivistyneistön syndroomasta teoksessaan Kohtalon vaihtoehdot – Aleksis Kivi, August Ahlqvist ja sivistyneistön vähäinen kansalaisrohkeus (1989). Mielestäni siinä artikuloidaan Ahlqvistin teilauksen puitteet hienovaraisemmin ja vakuuttavammin kuin Keskisarjan ja Hurmeen rymistelevissä selityksissä.
Oiva Ketosen mielestä (Ketonen 1989, ks. Sinnemäki 2014, 280–281) Ahlqvistin teilaus ja sitä seurannut Kiven jättäminen yksin ilman puolustusta mursivat hänen terveytensä. Suomalaisessa kulttuurissa on Ketosen mukaan yhä tietty fundamentalismin vivahdus, josta on seurauksena keskustelun yksisuuntaisuus ja dialogin puute – meillä on ikään kuin sisäänrakennettuna riski toistaa samat virheet, mitkä tulivat esiin silloin, kun Aleksis Kivi jätettiin yksin. Ne jotka ovat etsineet ja etsivät Kiven tuhoutumisen syitä Kiven henkilöhistorian teilausta edeltävistä oireista, väistävät sen kollektiivisen vastuun, jota kulttuurimme yhä Kiven kohtalosta kantaa.
August Ahlqvistin motiiveja pohtiessaan Ketonen totesi, että Ahlqvistin Kiveen kohdistamassa vihassa oli selvä patologinen komponentti. Myös kateus-tulkinnalle on vakuuttavat perustelut (Julius Krohnin kohdalla Keskisarja torjuu kateuden mahdollisuuden). Kaikkiaan Ketonen arveli, että Ahlqvist koki arvostelunsa kohteen itselleen, asemalleen ja vallankäytölleen niin vaaralliseksi, että päätyi tulokseen, että tämä on tuhottava. ”Kiven kohtalo on ollut haava omassatunnossamme, eikä tämä haava ole vieläkään täysin parantunut.” Ketosen mukaan ”asiat ovat oikein vasta silloin, kun kohtuuttomalle arvostelulle on, (…) kuten Ahlqvistin esittämälle olisi pitänyt olla, sen mukaan mitoitettu vasta-arvostelu.”
Toistan: Ahlqvist koki arvostelunsa kohteen itselleen, asemalleen ja vallankäytölleen niin vaaralliseksi, että päätyi tulokseen, että tämä on tuhottava. Hurmeen viisastelu Ahlqvistista Kiven ainoana oikeana ymmärtäjänä ja Keskisarjan ihailema niskat nurin -asenne eivät ansaitse minkäänlaista kunnioitusta. Niin väistetään se kollektiivinen vastuu, jota kulttuurimme yhä Kiven kohtalosta kantaa.
Syöttiläs Kiven raha-asioista Keskisarja puhuu ristiriitaisesti (ks. SNT, erityisesti 106–107). Pohjana ovat Tarkiaisen vuosia 1860–1870 koskevat laskelmat ja Kiven Thiodolf Reinille esittämä oma arvio noin 200 markan tuloista vuositasolla 1860-luvulla. Keskisarja (SNT, 106): ”…Kivellä oli satojen markkojen vuositulot. Ilman muuta hän kärsi joskus aliravitsemuksesta, mutta silti nälkätaiteilija-käsitteessä menevät puurot ja pettuleivät sekaisin. Paremmin tienasivat Helsingissä vaikkapa muurarit ja kirvesmiehet, mutta vertaus ontuu, koska heidän piti huolehtia itsestään ja ruokkia perhe.”
Kirjeiden edition sivun 313 alaviitteessä huomautetaan: ”Kiven tulot eivät todellakaan olleet suuria vuositasolla, kun virkamiehen vuosipalkka oli yli 500 markkaa” – itse asiassa 700 markkaa, kuten sivun 307 alaviitteessä todetaan ja jatketaan: ”Esimerkiksi kansakoulun opettajan vuosipalkka oli 600 markkaa, mutta lennättimenhoitajan jopa 1600 markkaa. Toisaalta ammattitaitoinen muurari ansaitsi kuusi markkaa päivässä eli noin 150 markkaa kuussa” eli ainakin 1500 markkaa vuodessa.
Historioitsija olisi voinut tarkemmin valottaa, milloin suomalaisessa palkkausjärjestelmässä on vallinnut sääntö, jonka mukaan palkka määräytyy lapsiluvun mukaan. Ja samaan hengenvetoon samalla aukeamalla ja monin paikoin muuallakin Keskisarja vyöryttää – vastoin äsken sanomaansa – evidenssiä, että Kivi näki monesti nälkää, joutui elämään vippien varassa, joita ei aina kyennyt maksamaan takaisin, ja joutuipa elämään aikansa myös siivellä, tai kuten Keskisarja sanoo, ”melkein systeemin syöttiläänä” (SNT, 106).
Aleksis Kiven raha-asioista puhuttaessa täytyy tietenkin erikseen muistuttaa, millaista puutetta hän kärsi ennen kirjallista läpimurtoaan alaikäisenä yksin Helsinkiin siirryttyään (Kalle Achté pitää tätä keskeisenä taustatekijänä Kiven sairastumiseen) ja toisaalta sairastuttuaan ja jouduttuaan kunnan huutokauppaamaksi elätiksi vuotta ennen kuolemaansa. Oli myös vaiheita, jolloin hän eli almujen varassa. Puhe systeemin syöttiläästä on asenteellinen ja vihjailevan leimaava. Sellaisia Suomessa on isketty vapaisiin taiteilijoihin Kivestä lähtien. On vaikea ymmärtää, miksi Keskisarja sitä korostaa.
Konkordia-diagnoosi Entä sitten Kiven sairaus ja viimeiset vuodet? Keskisarjan esitystavalle on tyypillistä, että hän kallistuu eri tavoin vihjailemalla esittämään Aleksis Kiven taudinkuvaksi kuppaa eli syfilistä. Todettakoon tähän taustaksi seuraava. Lapinlahdessa Kiveä hoitaneen ylilääkäri Saelanin muistiinpanojen tultua julkisuuteen lääkintöneuvos Lauri Saarnio totesi jo vuonna 1946 Aleksis Kiven Seurassa pitämässään esitelmässä ja sen pohjalta Duodecimissa samana vuonna julkaisemassaan artikkelissa, että Kiven eräät oireet viittaavat mahdolliseen elimellistä laatua olevaan aivosairauteen, mutta sulki pois kupan aiheuttaman aivotaudin, kuten myös skitsofrenian.
Saarnion esitelmän yhteydessä laaditun keskustelupöytäkirjan (Yli-Paavola 2009, 183–192) perusteella voidaan päätellä, että Aleksis Kiven muiston portinvartijat huokaisivat helpotuksesta, kun tuli kumotuksi rahvaan keskuuteen laajalle levinnyt käsitys, että Kivi kuoli kuppaan. Myöhemmin toinen psykiatri Kalle Achté kuoppasi kuppadiagnoosin teoksessaan Syksystä jouluun – Aleksis Kivi psykiatrin silmin (1982) ja päätyi arveluissaan toisin kuin Saarnio jonkinasteiseen skitsofreniaan. Sittemmin Achté on muun muassa Lapinlahden sairaalan historiassaan (1991, 69) korjannut käsitystään ja kallistunut samalle kannalle kuin Oiva Ketonen. 2000-luvun alussa professori Anne Pitkäranta on esittänyt diagnoosiksi borrelioosia ja omana eskonpuumerkkinäni olen heittänyt ilmaan Alzheimerin taudin oireiston mukaiset yhtäläisyydet Kiven taudinkuvassa.
Tästä huolimatta Keskisarjaa kutkuttaa kuppa, syyhyttää syfilis Kiven kuolemantautina. Miten hän sen todistaa? Keskisarja pohjustaa tendenssiään esittelemällä johdattelevasti Kiveä hoitaneen ylilääkäri Saelanin muistikirjoissa eri potilaille kirjattuja sekoamissyitä (SNT, 240): alkoholismi, kuppa, uskonnollisuus, omantunnon kriisi, mustasukkaisuus, lavantauti jne. Sen sijaan Kiveä koskevissa potilaspäiväkirjassa ja muistikirjassa määreitä ovat podetut lavantaudit, anemia, juoppohulluus, loukattu kirjailijankunnia, onania ja krooninen melankolia, mutta kuppaa ei Kiven kohdalla mainita. Odotukset tähän suuntaan on kuitenkin viritetty.
Vahvoina indisioina Keskisarjaa muistuttaa, että Kaarlo Kramsulla oli kuppa ja että Panu Rajala on puolestaan onnistunut osoittamaan, että myös Eino Leinolla oli kuppa. Nyt Saelanin muistiinpanoja referoidessaan Keskisarja todistelee (SNT, 242): ”Epävarmaa on, riisuutuiko Aleksis missään tarkastuksessa ilkosilleen. (…) Saelan ei maininnut sukupuolitauteja, muttei myöskään todennut terveiksi sukuelimiä. Kupan salakavalia alkuvaiheita hän tuskin olisi pystynyt havaitsemaan.” Eli kuppadiagnoosin puolesta puhuu se, että sen oireet eivät olleet havaittavissa. Kyllä kansa tietää. Keskisarja vetoaa myös Salomonsson-Kallion väittämiin Kiven tippurista ja syfiliksestä kommentilla (SNT, 242): ”Salomonssonilla ei ollut tästä tietoa, muttei myöskään aihetta piruuttaan valehdella.”
Kiven kuuluun Concordia-hokemaan Keskisarjalla on omaperäinen tulkinta, jolla hän vahvistaa kansan diagnoosintajun mukaista näkemystään. ”Alkeellisena arvauksenaan” (SNT, 244) Keskisarja yleistää suruttomasti: ”jo Olviretkessä viuhahtanut” Konkordia viittaa ilotyttöön, ”sukupuolitaudin tartuttajaan” – eli Keskisarja yhdistää vielä uudella vihjeellä Kiveen sukupuolitaudin. Kiven alkutekstissä Konkordia mainitaan vain kerran, kun sotamies tilittää pohmeloiselle Fuchsille, joka luulee olevansa varjojen mailla: ”Etkö minua tunne, sinä Fuchs Bayerista? Olenpa sen miehen varjo, jonka pistit kuoliaaksi kadulla lähellä nahkuri Köhlerin taloa, siinä minun tapoit, teit leskeksi mun nuoren vaimoni, sen uskollisen, ihanan Konkordian, ja isättömäksi kurjan lapsein. Voi sinua voi!” Ihana ja uskollinen äiti ja vaimo muuttuu Keskisarjan käsittelyssä kuppaiseksi huoraksi.
Tällaisin eväin Keskisarja tekee kuppadiagnoosin kunnianpalautuksen. Saelania myöhempiin lääketieteen auktoriteetteihin Saarnioon, Achtéen ja Pitkärantaan hän ei tässä yhteydessä viittaa, saati ota kantaa. Tuorein esimerkki on vuodelta 2015, psykiatri Jukka Aaltosen tutkielma, jossa hän problematisoi ja osin kiistääkin hyvin kiinnostavalla tavalla Kiven sairauteen ja terveyteen liitettyjä käsityksiä ja pohtii erityisesti Kiven kirjeitä analysoimalla Kiven persoonaa ja paikkaa oman aikansa sosiaalisessa kentässä. Antologia, johon Aaltosen artikkeli sisältyy, on Keskisarjan kirjallisuusluettelossa, mutta hänen pohdintojensa vaikutus ei näy tekstissä.
Ahlqvistin ja Meurmanin sekoitus Keskisarjaa lukiessa huomio kiinnittyy tyyliin, joka on onnistunut sekoitus Ahlqvistia ja Meurmania. Heti kättelyssä esiin nousee ikään kuin karnevalistinen ote, jolla tekijä antaa tavallaan ymmärtää, ettei tätä tarvitsekaan ottaa aivan tosissaan. Otetaan esimerkiksi ensimmäisen luvun ensimmäinen virke, joka alkutahtina virittää odotukset sille mitä tuleman pitää (SNT, 12): ”Jos tuomari Carl Henrik Adlercreutz toukokuussa 1797 tuikkasi tiineeksi nurmijärveläisen Marja Juhontyttären, vahinko ei pilannut kenenkään elämää.” Eli tekijä aloittaa naisen alatyylisellä eläimellistämisellä. Kenties päälle on jäänyt soimaan Keskisarjan väitöskirjan (2006) eläimeensekaantujat.
Oikeushistorioitsijan seuraava kappale alkaa: ”Näyttöä puuttuu, kuten vuosisatojen takaisissa pelehtimisissä aina, mutta…” kuitenkin, pari virkettä myöhemmin elämänkertojamme tietääkin jo yhdynnän ajan ja paikan: ”Väitetty syrjähyppy sattui 25-vuotiaalle tuomari Adlercreutzille metsästysretkellä.” Keskisarjalla on muutenkin kyky käyskennellä metsäpoluilla ja kylänraitilla todistelemassa ilman lähdeviitettä, mitä missäkin milloinkin tapahtui. Esimerkiksi (SNT, 247; nyt eletään jo Kiven viimeisiä aikoja Tuusulassa): ”Eristysselliksi riitti vintti, jonka alta tikapuut poistettiin. Aleksis ei loikkinut alas, katseli vain maantielle. Kulkijat joskus panivat merkille lävestä kurkistelevan karvapään.”
Keskisarjalla ei ole tässä viitettä, mutta saman tarinan esittää Sihvo (2002, 315) viittauksella ”Useissa muistelmissa näet kerrotaan, että…”. Sihvo tosin puhuu ”läven” sijasta aivan oikein ikkunasta. Samalla sivulla Keskisarja kiistää Veijo Meren kertoman sanoin ”Siitä ei ole uskottavaa lähdettä” ja lisää alaviitteeseen: ”Meri 1975, 128. Merellä on tässä lähdeviitteenä vain 1970-luvulla tehty haastattelu.” Tosin Meri 1975 loistaa poissaolollaan Keskisarjan kirjallisuusluettelosta, niin kuin niin moni muukin teos, kuten lopussa olevasta luettelosta ilmenee. Entä mikä mahtoikaan olla asioitsija Salomonsson-Kallion kliinisen katseen luotettavuusaste?
Keskisarjalla on erityinen kyky päästä historiallisten henkilöiden ihon alle ja nahkoihin. Nummisuutareita edeltävän Bröllopsdansen-aihion juopottelukohtaus ”hölskytti Cygnaeuksen vöyreää vatsaa” (SNT, 36). Muutenkin Kiven suosija Fredrik Cygnaeus houkuttaa Keskisarjan eläimellisiin mielteisiin (SNT, 58): ”Hän kietoutui muhkean ruhonsa laskostettuun venetsialaisviittaan ja elehti kuin antiikin oraattori.” Ja taas kerran Keskisarja sekoittaa eläimet ja ihmiset keskenään: ruho! Vertaa Kielitoimiston / Suomen kielen perussanakirjaan: ”ruho 1. teurastetun eläimen ruumis”. Tai Nykysuomen sanakirjaan: ”ruho 1a. tapetusta, syötäväksi aiotusta suurehkosta eläimestä”. Vasta kolmantena merkityksenä molemmissa mainitaan myös arkikielinen – halventava – viittaus kömpelöön ihmisvartaloon.
Keskisarja viittaa Cygnaeuksen luonnehdinnan yhteydessä (SNT, 58) ”Cygnaeuksen luonteesta vrt. Nervanderin kirjoittama ihaileva elämäkerta ja Uimonen 2007”. Tämä Uimonen on yksi niistä 90:stä kirjallisuusviitteestä, joita ei ole Saapasnahka-tornin kirjallisuusluettelossa. Pikku internetetsinnän jälkeen Uimonen 2007 löytyy: Minna Uimonen: Fredrik Cygnaeus – kaksoiselämää ja julkisia salaisuuksia? Teoksessa Sateenkaari-Suomi. Seksuaali- ja sukupuolivähemmistöjen historiaa. Toim. Kati Mustola ja Johanna Pakkanen. Like, Helsinki 2007, 216–220.
Keskisarja vihjaa siis Cygnaeuksen oletettuun homoseksuaalisuuteen. Lieventävänä asianhaarana on todettava, että viime peleissä Keskisarja käsittelee teuraseläimen stigmasta huolimatta asiallisesti Cygnaeuksen roolia Kiven ratkaisevan tärkeänä mentorina, ja erityisen kiitosmaininnan hän ansaitsee siitä, ettei ryhdy todistelemaan Kiveä homoksi, kuten tällaisissa sensaatiohakuisissa elämäkerroissa kiusauksena yleensä on.
…ellei mies nimeä Kirjan nimellä on aina erityinen painoarvo. Onnistunut nimi viittaa tihentyneesti johonkin olennaiseen kirjan sisällössä. Alkeellisen arvauksen mukaan Saapasnahkatornin nimellä viitataan itseironisesti teoksen houreisesti virittyneeseen tapaan tarkastella tutkimuskohdetta.
Keskisarja käsittelee Simeonin kuumatkaa perkeleen kanssa vain muutamalla sivulla (SNT, 172–176), mutta esittää siinä oman saapasnahkatornin tulkintansa, joka on ymmärrettävissä hänen sisimmän siveellisen mielensuuntansa kiteytykseksi: ”Enemmän Kivi eittämättä tahtoi sanoa. Maailmassa, kotomaassa tuonpuoleisessa, historiassa, tulevaisuudessa tai ihmisyydessä sijaitsi saapasnahka-torni. Ei kiveä, tiiltä, puuta, vettä tai ilmaa vaan nahkaa, suutarin ihmiskäden työstämää.” Eli saapasnahkatorni olisi ikään kuin kaikkeuden ja olemassolon metafora. Hyvä mutta hieman väkinäinen yritys!
Keskisarja huomauttaa (SNT, 173), että maailmanloppu ja kuu ovat tuttuja perinne-elementtejä, ”mutta saapasnahka-tornin Kivi rakensi ikiomilla työkaluillaan. Raamatussa ei ole mitään sinnepäinkään.” Totta, monien jo Tarkiaisen yli sata vuotta sitten esittämien intertekstien lisäksi (Münchausen ja muut; ks. Tarkiainen 1919) tässä toimii kuitenkin alluusio Matteuksen ja Luukkaan evankeliumien mukaan. Kun Jeesus oli paastonnut autiomaassa neljäkymmentä päivää ja neljäkymmentä yötä hän joutui perkeleen kiusattavaksi ja matkasi tämän kanssa, Simeonin tapaan, niin temppelin harjalle kuin vuoren huipullekin, missä kiusaaja näytti hänelle kaikki maailman valtakunnat ja niiden loiston (Matt. 4:1–11; Luuk. 4:1–13).
Samoin Lusifeerus näyttää Simeonille saapasnahkatornin viimeiseltä huipulta ”suuria kaupunkeja ja ihmeellisiä rakennuksia kaukaisuudessa allamme” – niin Enklannin, Turkin, Pariisin kaupungin kuin Amerikan valtakunnan (SV, 313–314). Ja kun Jeesus pääsee alas vuorelta enkelten auttamana (Matt. 4:11), Simeonilla on vastaavasti vain laskuvarjona toimiva nahanpalanen, jonka turvin hän laskeutuu ”ikään kuin purjehtien vanhan variksen seljässä” (SV, 316). Lucifer, kapinallinen enkeli, alennetaan näin variksen muotoon. Kohtaus on taas kerran Kivelle tyypillistä silkkaa travestiaa.
Kannattaa muistaa, että veljekset olivat vastikään nylkeneet neljäkymmentä härkää (SV, 267). Neljäkymmentä häränvuotaa muodostaa melkoisen tornin. Ehkä se on Simeoninkin, tämän fiktiivisen henkilön, mielessä, kun hän kuvaa saapasnahkatornin luhistumisen (SV, 315): ”Ja yhä tuikkeni ääni, ja torni vapisi, ankara saapasnahka-torni vapisi ja kukistui viimein ryskeellä ja jytinällä, ja me tuossa seurasimme sen kaatuessa, kätkettyinä nahkaviilujen rykelmään.”
Tähän päättyy varsinainen Keskisarja-luentani.
EPILOGI: Saapasnahkatornin arvoitus Seuraavassa esitän oman alustavan ehdotukseni saapasnahkatornin tulkintamalliksi. Sen lähtökohtana on jo Viljo Tarkiaisen (1916, 512) esittämä haaste, joka on otettu jokseenkin annettuna siitämisin: ”Varsinkin on huomattava Kiven johdonmukainen pidättyväisyys sukupuolisuhteita koskevien aiheiden alalla.” Aaro Hellaakoski on niitä harvoja, jotka ovat edes jotenkin yrittäneet vastata Tarkiaisen haasteeseen esseessä Aleksis Kiven Eros (1949–1950): ”Kun joskus kirjoitetaan perusteellisempi tutkielma Aleksis Kiven Eroksesta, ei materiaalia puutu.”
Hellaakoski kommentoi kalvean immen tarinan raiskauskohtausta: ”Sanottakoon freudilaisuudesta mitä tahansa, mutta eiköhän ylläoleva [Hellaakosken lainaama katkelma] liene heikäläiselle unien selitykselle melko selvä tapaus?” Katkelma on seuraava: ”Mies kuninkaallisessa puvussa muuttui äkisti hirmuiseksi peikoksi: sarvet tunkeusivat ulos hänen päästään, niskassansa kahisivat kankeat harjakset, ja kurja tyttö nyt tunsi kipeästi povessaan hänen terävät kyntensä. Ja siinä onneton impi huusi, reutoili ja tempaili tuskissansa, mutta turhaan. Ilkeällä kiljunalla raahasi hänen peikko syvimpään luolaansa ja imi hänestä veren aina viimeiseen pisaraan asti.”
Satu Apo lainaa Aleksis Kiveä ja talonpoikaista erotiikkaa käsittelevässä artikkelissaan (1984, 43) tätä ”Hellaakosken asiokkaasti analysoimaa tarinaa”. Pirjo Lyytikäinen (2006, 70) puolestaan pitää kalvean immen tarinaa Seitsemän veljeksen ”varsinaisena eroottisena transgressiona”. Folkloren tutkijana Apo osoittaa monin esimerkein Seitsemästä veljeksestä välittyvän kuvan talonpoikaisyhteisön tavoista ja käsityksistä heijastavan jokseenkin uskollisesti aikansa todellisuutta. Apo huomauttaa sarkastisesti (1984, 35), että Aapon esittämää hyvän emännän – tuon ”tarpeellisen kapineen huoneenhallituksessa” – kuvausta ”näyttävät miestutkijat lukeneen hartauden kyynel silmäkulmassa”, vaikka (tai koska) ”niissä käsitellään naista ennen kaikkea työjuhtana” ja viitataan ”talonpoikaisen perhe-elämän vähemmän miellyttäviin puoliin”. Toki niinkin, mutta Aapon puheessa piilee myös anakronismi, kuten olen osoittanut (Sinnemäki 2004): Aapon puhe on – kuinka ollakaan – Salomonin Sananlaskujen (Sananl. 31:10–31) kelpo vaimon ylistyksen travestia.
Totean sivumennen alaviitteenä, että Jyrki Nummi on eri yhteyksissä, koskien paitsi Kiveä myös Haanpäätä ja Linnaa, ottanut kantaa raamattualluusioiden mekaanis-pinnallista luettelointia vastaan ja näyttänyt itse mallia konstruktiivisemmasta, pintaa syvemmälle menevästä tulkintatavasta (ks. esim.Nummi 2001 ja Nummi 2007). Olen periaatteessa samaa mieltä, mutta tässä artikkelissa esiin nostamassani kahdessa alluusiolöydössä kyse on sitaattitasoa laajemmista, eräänlaisista dramaturgisista kohtauksista, joita Kivi parodioi. Ne on hyvä osoittaa jo sellaisenaan, mutta myös siksi, että jo suuntauksen perustaja-auktoriteetilta E. A. Saarimaalta ne jäivät huomaamatta.
Minua on aina kiehtonut Jouko Tyyrin ”parantumattoman freudilainen” (Pekka Tarkka) tulkinta Kafkan ”Tuomiosta”. Tyyrin mukaan (1969, 103) novellissa vilisee kauttaaltaan kaksimielisellä tekniikalla toteutettuja seksuaalisen osattomuuden kuvia, jotka noudattavat unen logiikkaa. ”Päähenkilöä painaa ilmeisesti kastraation uhka.” Heikkona esiintyvä isä ei jaksa purra hampaattomalla suulla, kunnes ”äkkiä voimistunut patriarkka kimpoaa pystyyn ja korostaa sanojaan etusormeaan heilutellen”. Tyyri muistuttaa, miten päähenkilöstä Georg Bendemannista tuntui kammottavalta, kun hän pari askelta vuoteen luo kävellessään huomasi, että isä hypisteli hänen rinnallaan riippuvia kellon vitjoja ja tarrautui niihin lujasti. Poika puraisee kieleensä, pujottaa epätoivoisesti lyhyttä lankaa neulansilmään, pelkää että hänet yllätetään jollakin tavalla kiertoteitse, takaa, ylhäältä päin.
Samankaltainen lähestymistapa kummittelee mielessä saapasnahkatornin arvoituksen äärellä. Palataan ensin hetkeksi Hiidenkivelle. Paavo S. Elo pitää Laurin Hiidenkivellä veljistään esittämiä arvioita todistusvoimaisina ja alistaa väitöskirjassaan Aleksis Kiven persoonallisuus (1950, 278–279) ”rangaistuksenkipeän” Simeonin luonne- ja sukupuolisen suuntautumisen analyysiin: ”Lauri on veljeksistä terävin ihmistuntija, joten voidaan uskoa, että hiljainen mies humalan kiihoittamana laskettelee suustaan ’totuuden järkähtämätöntä kieltä’, kun hän huomauttaa Simeonille: ’Sinäkö mies? Sinä? Voi veikkoseni! rupeaisitpa katkerasti itkemään jos näkisit jotain, jota likat eivät juuri näytäkkään tuommoisille nurru-pojille kuin sinä.’ (…) Tämän perusteella lienee oikeus otaksua, että Simeonin erikoislaatuisuus ilmenee myös seksuaalisella alalla; siitähän on todisteena, paitsi se, että hän yleensä hoitaa naisten työt, myös se, että hän jää vanhaksipojaksi.”
Elon olisi suonut jatkavan tästä, saapasnahkatorni-jaksohan kihisee ja kuhisee falloksen ja kastraation dialektiikkaa. Muistetaan samalla Wienin poppamiehen kuulu kastraatiopelkoon keskittyvä Susimiehen tapaus, jossa lopulta jokainen kakkantaminenkin oli tulkittavissa kastraation representaatioksi (ks. Freud 2006 ja sen kritiikki Niemelä 2006). Esko Ervasti ehkä aavisti jotain, kun hän päätyi (1965, 57) siihen, että saapasnahkatornikohtauksessa Simeoni ”joutuu käsittämään itseään, (…) Lusifeerus ja pohmelossa oleva Simeoni voidaan tulkita samaksi”.
Jatkan siis valitsemallani vulgaarifreudilaisella pohjalla käymällä Tyyrin malliin läpi Simeonin kertomusta. Toimikoon tähän alkuvirityksenä kuvaus paikasta, josta Juhani kuumatkalta palanneen Simeonin löytää (SV, 309–310): ”Ja ilmestyi ääni kuin kahden sammaleisen kallion vinkalosta, muutaman korkean kuusen suojasta. Sinne kiirehti Juhani ja löysi kadotetun miehen, löysi hänen armoitettavassa tilassa.”
Seuraavat lainaukset ovat mielivaltaisesti lyhennettyjä (SV, 312–316). Ensimmäinen kappale toimii päämestari Lusifeeruksen esittelynä ja ennakoivana rinnakkaiskuvauksena ennen saapasnahkatorniin saapumista.
ISKUVAIHE: Noin minun pituiseni, vaikka taisipa hän [Lusifeerus] itsensä muuttaa miksikä hän tahtoi. Ensiksi, kun hän ilmestyi, tuli hän tuulen puuskana kohinalla pensastoon, jossa istuin. (…) ja muuttuipa hän milloin miksikin. Välistä hyppeli hän edelläni pienenä (…) Välistä taasen kohosi hän hirmuisen pitkäksi mieheksi (…) Sitten teki hän vielä monta muutakin temppua, ja talutti minun viimein ylös korkealle vuorelle; siellä kumartui hän eteeni ja sanoi ”astuppas selkääni”. (…) Sitten rupesi hän kovin puhkaamaan, hikoomaan ja ruumistansa kiertelemään, ja minä poloinen hänen seljässänsä kiikahtelin sinne tänne, ehtimiseen, ikäänkuin muutama päivä sitten Hämeenlinnan torilla marakatti koiran seljässä. Mutta viimein puhkesi kaksi kirjavaa siipeä hänen hartioistansa ulos ja muutaman kerran hän niitä heilautti, ja nytpä rupesimme vilkkaisemaan ylös korkeuteen, kohden kuuta (…) ja näinpä siellä ihmeitä ja kummia, ihmeitä ja kummia! Ah, eihän voi niitä kertoa syntinen kieli!
ESILEIKIT: Niin, kuuhun tultiin, ja vei minun saatana sen viimeiselle reunalle, korkealle kukkulalle, jossa seisoi torni vielä korkeampi, rakettu nahasta, saapasnahasta. (…) Lopulta seisoimme saapasnahka-tornin viimeisessä huipussa, josta näin montakin maata ja merta, näin suuria kaupungeita ja ihmeellisiä rakennuksia kaukaisuudessa allamme. (…) Pahasti rämähtäen vastasi hän taasen: ”se tapahtuu juuri niin pian kuin nämät kaksi nahkaista torvea ilmestyy meille läpi seinän, juuri tähän etehemme”.
PENETRAATION JA HEKUMANHUIPPU: Siis kuulkaat, kuulkaat! Kimeästi saatana vihelsi, ja tulipas, niinkuin hän oli sanonut, kaksi nahkapiippua, kaksi hirmuista torvea touvaten läpi seinän. Rupesivat ne kauheasti huutamaan ja kiljumaan, kuin villityt jalopeurat, rupesivat ammentamaan kidoistansa savua, piin haisua ja tulikiven kaasua. (…) Ja yhä tuikkeni ääni, ja torni vapisi, ankara saapasnahka-torni vapisi ja kukistui viimein ryskeellä ja jytinällä, ja me tuossa seurasimme sen kaatuessa, kätkettyinä nahkaviilujen rykelmään.
POST COITUM TRISSTE: Onnekseni kaikki; sillä ilman tätä nahkapaattiani, ilmalaivaani, olisinpa pudonnut kuin rapasäkki mäskiksi maahan, koska en levännytkään enään saatanan siipien nojalla. Mutta hiljaa, hiljaa nyt seilailin kohden rakasta maakotoani taas, ja laskeuduin viimein erään kuusen juurelle lähelle paikkaa, josta olin lähtenyt saatanan kanssa matkaan. Vielä pitelin kourissani nahkalevyä, johon nyt huomasin kirjoitetuksi punaisilla kirjaimilla seuraavalla tavalla…
Jouko Tyyri oli vakuuttunut (1969, 104), että Kafka Freudin tuntien teki kaiken aivan tietoisesti. Kivi taas ei tuntenut Freudia, joten hän teki sen itse.
Helsingissä 20. pnä toukokuuta 2019
Anssi Sinnemäki
Kirjallisuutta – Jukka Aaltonen: ”Merkillistä, ettei tämän kappaleen kirjottaminen ensinkään [p.o. ensinkän] ollu terveydellni haitaksi, vaan kenties päinvastoin.” Aleksis Kiven terveyden ulottuvuuksista, kirjeet lähtökohtana. Teoksessa Jukka Aaltonen et al. (toim.): Nyt ei auta pelko eikä vapistus: Aleksis Kiven terveydestä, kirjeistä, unista ja seitsemästä veljeksestä. Turun Aleksis Kivi -Kerho ry.: Turku 2015, 20–44. – Kalle Achté: Syksystä jouluun – Aleksis Kivi psykiatrin silmin. Otava: Helsinki 1982. – Kalle Achté: 150 vuotta psykiatriaa – Lapinlahden sairaalan historia 1841–1991. Recallmed: Helsinki 1991. – Satu Apo: Aleksis Kivi ja talonpoikainen erotiikka. Teoksessa Aleksis Kiven maailmasta – Esseitä ja tutkielmia. Toimittanut Markku Envall. SKS: Helsinki 1984, 30–48. – Paavo S. Elo: Aleksis Kiven persoonallisuus. WSOY: Porvoo – Helsinki 1950. – Esko Ervasti: ”Suuren haaksirikon aihe” Aleksis Kiven tuotannossa. Turun yliopiston julkaisuja, Sarja C: Turku 1965. – Sigmund Freud: Erään lapsuudenneuroosin kehitys: ”Susimies”. Teoksessa Freud: Tapauskertomukset. Suomentanut Seppo Hyrkäs. Teos: Helsinki 2006, 415–532. – Aaro Hellaakoski: Aleksis Kiven Eros. Teoksessa Hellaakoski: Kuuntelua – Esseitä teoksista ja tekijöistä. Toinen painos. WSOY: Helsinki 1983, 128–152. – Juha Hurme: Lämpimiä ja kylmiä kylpyjä. Teoksessa Jukka Aaltonen et al. (toim.): Nyt ei auta pelko eikä vapistus: Aleksis Kiven terveydestä, kirjeistä, unista ja seitsemästä veljeksestä. Turun Aleksis Kivi -Kerho ry.: Turku 2015, 12–18. – Teemu Keskisarja: Saapasnahka-torni – Aleksis Kiven elämänkertomus. (SNT). Siltala: Helsinki 2018. – Aleksis Kivi: Seitsemän veljestä. Kootut teokset, I osa. (SV). SKS: Helsinki 1919, 13–457. – Aleksis Kivi: Kirjeet. Kriittinen editio. SKS: Helsinki 2012. – Aleksis Kivi: Olviretki Schleusingenissa. Näytelmällinen osotelma neljässä osassa. Kriittinen editio. SKS: Helsinki 2012. – Oiva Ketonen: Kohtalon vaihtoehdot. Aleksis Kivi, August Ahlqvist ja sivistyneistön vähäinen kansalaisrohkeus. WSOY: Helsinki 1989. – Rafael Koskimies: ”Seitsemän veljeksen” rakenne. Teoksessa Aleksis Kiven satavuotismuisto 10.X.1934. SKS: Helsinki 1934, 114–152. – Heikki Laitinen: ”Vaan vahva virta vapaa.” Aleksis Kivi Wanhan Virsikirjan veisaajana. Teoksessa Jukka Aaltonen et al. (toim.): Nyt ei auta pelko eikä vapistus: Aleksis Kiven terveydestä, kirjeistä, unista ja seitsemästä veljeksestä. Turun Aleksis Kivi -Kerho ry.: Turku 2015, 79–94. [Alun perin vuodelta 2000.] – Heikki Laitinen: Karkurien silosäkeistä. Teoksessa Aleksis Kivi: Karkurit. Näytelmä viidessä näytelmässä. Kriittinen editio. SKS: Helsinki 2017, 98–124. – Petri Lauerma: Aleksis Kivi – kirjailija kahden kielikauden rajalla. Teoksessa Tulinuija – Aleksis Kiven Seuran albumi. Toimittaneet Jaakko Yli-Paavola ja Pekka Laaksonen. SKS: Helsinki 2009, 132–142. – Pirjo Lyytikäinen: Vimman villityt pojat – Aleksis Kiven Seitsemän veljeksen laji. SKS: Helsinki 2004. – Veijo Meri: Aleksis Stenvallin elämä. Neljäs, täydennetty painos. Otava: Helsinki 1975. – Jussi K. Niemelä: Hulluuden hiirenloukussa. Skeptikko 3/2006. https://www.skepsis.fi/lehti/2006/2006-3-skeptikko.pdf – Jyrki Nummi: Sepeteuksen pojista voiton sankareiksi – Seitsemän veljestä ja raamatullinen alluusio. Hannes Sihvon ja Jyrki Nummen toimittamassa teoksessa Raamattu suomalaisessa kirjallisuudessa – Kaunis tarina ja Jumalan keksintö. Yliopistopaino: Helsinki 2001, 59–139. – Jyrki Nummi: Many Are Called, But None Quoted: The Art of Biblical Allusion in Pentti Haanpää’s ”Letter”. Teoksessa Ben Hellman, Tomi Huttunen, Gennady Obanin (editors): Varietas et Concordia. Essays in Honour of Professor Pekka Pesonen On the Occasion of His 60th Birthday. Slavica Helsingiensia 31: Helsinki 2007, 76–95. – Nykysuomen sanakirja 1–6. 3. ja 4. painos. WSOY: Helsinki 1962. – Anne Pitkäranta & Erkki Hopsu: Kuoliko Aleksis Kivi borrelioosiin? Lääkärilehti 2001; 56(44): 4536–4537. – Esko Rahikainen: Kiven matkat ja majapaikat. Teoksessa Aleksis Kivi: Kirjeet. Kriittinen editio. SKS: Helsinki 2012, 375–381. – E. A. Saarimaa: Selityksiä Aleksis Kiven teoksiin. Neljäs, uusittu painos. SKS: Helsinki 1964. – Lauri Saarnio: Aleksis Kiven sairaudesta. Duodecim 1946, 940–953 – Hannes Sihvo: Elävä Kivi – Aleksis Kivi aikanansa. SKS: Helsinki 2002. – Anssi Sinnemäki: Kivi, Aleksis. Anssi Sinnemäen ja Laura Nevanlinnan toimittamassa teoksessa Suomen kulttuurihistoria 5 – Viisisataa pienoiselämäkertaa. Tammi: Helsinki 2004, 140–141. – Anssi Sinnemäki: Moderni runo ja kritiikki. Teoksessa Sinnemäki: Trifonovin syndrooma ja muita kirjallisuusesseitä. Tamara Press: Helsinki 2017 [2008], 175–187. – Anssi Sinnemäki: Aleksis Kiven taudinkuva. Tieteessä tapahtuu 4–/2011, 36–37. – Anssi Sinnemäki: Sota Kentästä ja kasarmista. Paasilinna: Helsinki 2014. Suomen kielen perussanakirja. 2. painos. Edita: Helsinki 2004. – Viljo Tarkiainen: Aleksis Kivi – Elämä ja teokset. Kolmas, korjattu painos. WSOY: Porvoo 1916. – Viljo Tarkiainen: Kirjallisia vaikutuksia Aleksis Kiven teoksissa. Teoksessa Tarkiainen: Aleksis Kiven muisto – Runoilijan syntymän 85-vuotispäiväksi. Ahjo: Helsinki 1919, 134–186. – Viljo Tarkiainen: Taivas, helvetti ja muita uskonnollisia piirteitä Aleksis Kiven runoudessa. Teoksessa Aleksis Kiven satavuotismuisto 10.X.1934. SKS: Helsinki 1934, 14–41. – Viljo Tarkiainen: Aleksis Kiven oleskelusta Siuntiossa. Teoksessa Aleksis Kiven satavuotismuisto 10.X.1934. SKS: Helsinki 1934, 206–229. – Jouko Tyyri: Franz Kafkan Tuomio & Tulkinta. Mirjam Polkusen ja Pekka Tarkan toimittamassa teoksessa Novelli ja tulkinta. Weilin + Göös: Helsinki 1969, 81–94 (Tuomio), 95–104 (Tulkinta). – Yrjö Varpio: Mitä Kivi luki? Teoksessa Aleksis Kivi: Kirjeet. Kriittinen editio. SKS: Helsinki 2012, 75–113. – Lauri Viljanen: Aleksis Kiven runomaailma. WSOY: Porvoo – Helsinki 1953. – Jaakko Yli-Paavola: ”Haastellen entisistä ajoista” – Aleksis Kiven Seuran 70-vuotistaipaleelta. Teoksessa Tulinuija – Aleksis Kiven Seuran albumi. Toimittaneet Jaakko Yli-Paavola ja Pekka Laaksonen. SKS: Helsinki 2009, 160–198.
Liite: Saapasnahka-tornin lähdeviitepuutteet Aluksi tarkoitus oli laatia ainoastaan alla oleva luettelo. Sitä tehdessä juttu laajeni kuitenkin vähitellen sellaiseksi, kuin se yllä on. Teemu Kesakisarjan Saapasnahka-tornin alaviitteistä 90 kappaletta viittaa teokseen, joka ei ole kirjan Kirjallisuusluettelossa. Luku on 16 prosenttia kaikista alaviitteistä, joista monet ovat muita kuin kirjallisuusviitteitä, kuten arkistolähteitä; niitä en ole tarkistanut. Osa luvuista selittyy sillä, että Kesksarja viittaa aina Tarkiaiseen 1984, vaikka luettelossa on vain Tarkiainen 1950, mutta siihen ei viitata kertaakaan. Seuraavassa puutteet sivu sivulta kommentein.
12: Puokka 1979 ei kirjallisuusluettelossa. 13: Tarkiainen 1984. 15: Itkonen (toim.) 1989 pitäisi olla: Itkonen Pirjo (toim.) 2000 (sivulla 36 viite on oikein); Itkonen 1989 on Terho Itkonen. 19: Sama virhe kuin sivulla 15. 20: Tarkiainen 1919 ei kirjallisuusluettelossa. 20: Puokka 1979 ei kirjallisuusluettelossa. 24: Tarkiainen 1984 ei kirjallisuusluettelossa. 28: Le Duc 2001 ei kirjallisuusluettelossa. 30: Tarkiainen 1984 ei kirjallisuusluettelossa. 33: Tarkiainen 1984 ei kirjallisuusluettelossa. 42: Tarkiainen (toim.) 1919 ei kirjallisuusluettelossa. Tarkoittaa Tarkiainen (toim.) 1919 = Aleksis Kiven muisto – mutta viitatulla sivulla 58 ei käsitellä asiaa, johon viitataan. 45: Haavio 1919 ei kirjallisuusluettelossa; tarkoittanee Haavio 1947 [joka Pilvilaivassa]. 48: Tarkiainen 1934 ei kirjallisuusluettelossa; myös tähän viitataan usein – tarkoitettaneen Tarkiaisen artikkelia teoksessa Aleksis Kiven satavuotismuisto, SKS 1934. 49: Tarkiainen 1984 ei kirjallisuusluettelossa. 52: Tarkiainen 1984 ei kirjallisuusluettelossa. 58: Uimonen 2007 ei kirjallisuusluettelossa. 59: Tarkiainen 1984 ei kirjallisuusluettelossa. 59: ”Kiven lukemista kirjoista ks. esim. Lehtonen 1933” ei kirjallisuusluettelossa; tässä kohtaa suositeltavampi olisi ollut Yrjö Varpion artikkeli Mitä Kivi luki? Kiven Kirjeiden kriittisessä editiossa, SKS 2012, 75–113. 61: Tarkiainen 1984 ei kirjallisuusluettelossa. 61: Ketonen 1989 ei kirjallisuusluettelossa. 66: Tarkiainen 1984 ei kirjallisuusluettelossa. 68: Tarkiainen 1984 ei kirjallisuusluettelossa. 68: Tarkiainen (toim.) 1919 ei kirjallisuusluettelossa. 69: Tarkiainen 1984 ei kirjallisuusluettelossa. 71: Tarkiainen (toim.) 1919 ei kirjallisuusluettelossa. 72: Lehtonen 1934 ei kirjallisuusluettelossa 72: Kauppala 2003 ei kirjallisuusluettelossa. 74: Tarkiainen 1984 ei kirjallisuusluettelossa. 74: Suova 1934 ei kirjallisuusluettelossa [joka Aleksis Kiven satavuotismuistossa]. 75: Tarkiainen 1984 ei kirjallisuusluettelossa. 75: Puokka 1979 ei kirjallisuusluettelossa. 79: Tarkiainen (toim.) 1919 ei kirjallisuusluettelossa. 80: Tarkiainen 1934 ei kirjallisuusluettelossa. 81: Tarkiainen 1984 ei kirjallisuusluettelossa. 82: Tarkiainen 1934 ei kirjallisuusluettelossa. 82: Lehtonen 1934 ei kirjallisuusluettelossa 94: Tarkiainen 1934 ei kirjallisuusluettelossa. 97: Höijer 1858 II pitää olla Höijer 1859 II. 82: Tommila 1975 ei kirjallisuusluettelossa; sen sijaan luettelossa on Tommila 1958 (I), mutta se ei ole sama kuin Tommila 1959 (II), jonka toinen painos ilmestyi 1975. 101: Tarkiainen 1934 ei kirjallisuusluettelossa. 102: Lehtonen 1934 ei kirjallisuusluettelossa. 103: Nyt Höijer 1859 I kun pitää olla joko Höijer 1858 I tai Höijer 1859 II. 103: Tarkiainen 1934 ei kirjallisuusluettelossa. 104: Vaihteeksi ensin Höijer 1858 II, sitten Höijer 1859 I; eli osat ja julkaisuvuodet nurinniskoin. 106: Tarkiainen 1984 ei kirjallisuusluettelossa. 110: Tarkiainen (toim.) 1919 ei kirjallisuusluettelossa. 110: Ketonen 1989 ei kirjallisuusluettelossa. 111: Ketonen 1989 ei kirjallisuusluettelossa. 112: A. F. Granfelt 1877 ei kirjallisuusluettelossa. 121: Tarkiainen (toim.) 1919 ei kirjallisuusluettelossa. 125: Tarkiainen (toim.) 1919 ei kirjallisuusluettelossa. 125: Tarkiainen 1984 ei kirjallisuusluettelossa. 130: Tarkiainen 1984 ei kirjallisuusluettelossa. 131: Tarkiainen 1934 ei kirjallisuusluettelossa. 131: Tarkiainen 1984 ei kirjallisuusluettelossa. 131: Tarkiainen (toim.) 1919 ei kirjallisuusluettelossa. 132: Tarkiainen (toim.) 1919 ei kirjallisuusluettelossa. 133: Tarkiainen (toim.) 1919 ei kirjallisuusluettelossa. 137: Lönnrot 1839 ei kirjallisuusluettelossa. 138: Haartman [p.o. Hartman] 1835 ei kirjallisuusluettelossa. [Tarkoittaa luultavasti: Hartman, Carl Johan, Husläkaren, eller Allmänna och enskilda föreskrifter i sundhetsläran, samt sjukdomslära, eller korrt anwisning att känna och rigtigt behandla de flesta i Swerige förekommande inre och yttre sjukdomar; till bruk för husfäder, pharmaceutici : och alla, som oexaminerade syszelsätta sig med medicinens utöfning. Stockholm, 1828 ja 1835, hos Zacharias Haeggström.] Hannes Sihvon mukaan C. G. Hartman, Keskisarjan mukaan L. G. Hartman, kun pitää olla C. J. Hartman. L. G. von Haartman sen sijaan oli ”hänen hirmuisuutensa”. Älkää sekoittako nimiä koko ajan! 151: Lehtonen 1933 ei kirjallisuusluettelossa. 153: Rahikainen 1984 ei kirjallisuusluettelossa. 155: Lehtonen 1933 ei kirjallisuusluettelossa. 161: Puokka 1979 ei kirjallisuusluettelossa. 165: Höijer 1858 II, kun pitää olla joko Höijer 1858 I tai Höijer 1859 II. 170: Klinge 1989 ei kirjallisuusluettelossa. 185: Viite nro 420: ”Tässä Esko Rahikaisen laskemassa luvussa eivät näy…” Ei viitettä, joka ilmeisesti tulisi olla Kiven Kirjeiden kriittisen edition sivun 380 liitekartta II: ”Kivi Helsingissä”. 185: Tarkiainen (toim.) 1919 ei kirjallisuusluettelossa. 186: Tarkiainen (toim.) 1919 ei kirjallisuusluettelossa. 186: Tarkiainen 1984 ei kirjallisuusluettelossa. 187: Tarkiainen (toim.) 1919 ei kirjallisuusluettelossa. 187: Tarkiainen 1984 ei kirjallisuusluettelossa. 198: Tarkiainen 1984 ei kirjallisuusluettelossa. 199: Lönnrot 1839 ei kirjallisuusluettelossa. 201: Tarkiainen 1984 ei kirjallisuusluettelossa. 202: Tarkiainen 1984 ei kirjallisuusluettelossa. 205: Savolainen 2006 ei kirjallisuusluettelossa. 209: Ketonen 1989 ei kirjallisuusluettelossa. 211: Ketonen 1989 ei kirjallisuusluettelossa. 212: Hurme 2015 ei kirjallisuusluettelossa (siellä on vain Hurme 2009). 230: Tarkiainen 1984 ei kirjallisuusluettelossa. 230: Salminen 2015 ei kirjallisuusluettelossa; ks. Aaltonen et al. (toim.) 2015, 45–61: siinä se on. 230: Niemistö 1971 ei kirjallisuusluettelossa; varmaankin pitäisi olla Niinistö 1971, joka on kirjallisuusluettelossa. 237: Tarkiainen 1984 ei kirjallisuusluettelossa. 247: Tarkiainen 1984 ei kirjallisuusluettelossa. 237: Meri 1975 ei kirjallisuusluettelossa. 250: Tarkiainen 1984 ei kirjallisuusluettelossa. 250: Lehtonen 1933 ei kirjallisuusluettelossa. 251: Tarkiainen 1984 ei kirjallisuusluettelossa. 255: Saarimaa 1925 ei kirjallisuusluettelossa; siellä on Saarimaa 1952, missä tosin on puhe eri asiasta. 257: Leino 1909 ei kirjallisuusluettelossa; tarkoittanee Leinon Suomalaisia kirjailijoita. 257: Suomi 1951 ei kirjallisuusluettelossa.
Anssi Sinnemäki täytti 70 vuotta 18.09.2017. Syntymäpäivän merkeissä ilmestyi hänen esseekokoelmansa Trifonovin syndrooma ja muita kirjallisuusesseitä. Siinä Sinnemäki tuttuun, taattuun ja tunnustettuun tapaansa käsittelee kriittisesti, sensitiivisesti ja kekseliäästi kirjallisuuden suuria nimiä, ja vähän pienempiäkin. Yksistä kansista löytyy jälleen kokoelma uusia näkökulmia ja yllättäviä yhtymäkohtia teoksiin, jotka luultiin jo loppuun luetuksi.
Teos jakautuu kolmeen osastoon, ulkomaalaiseen ja suomalaiseen kirjallisuuteen sekä niiden väliin: universaaliseen. Ensimmäisen osaston kärkiartikkelina on Juri Trifonovin tuotantoa ja sen kehitystä käsittelevä Trifonovin syndrooma, kotimaisen kirjallisuuden osastossa paljon huomiota herättänyt Aleksis Kiven Kihlaus naisnäkökulmasta.
Eri julkaisuissa vuosina 2008–2016 aiemmin ilmestyneiden esseiden lisäksi mukana on myös ennen julkaisematonta, kuten kahden osaston väliin sijoittuva laaja essee Kirjailijan urapolku luonnonvalintana. Siinä kyse on siitä, kuinka kirjailijaksi tullaan (vaikeimman kautta!). Vakuudeksi näyttönä on yli 80 tapauskertomusta.
Kirjan päättää essee Runon elementit. Siinä tarkastelun kohteena on neljän runoilijan esikoiskokoelmat näkökulmana kutakin teosta hallitseva kosminen alkuaine eli elementti: Anja Kosonen / Maa, Leevi Lehto / Ilma, Kristina Carlson / Tuli, Mikko Rimminen / Vesi.
Hinta toimituskuluineen 25,00 euroa (sis. myös alv). Liitä tilaukseen mukaan toimitus- ja laskutusosoite. Toimitus tilaajalle heti kun maksu on siirtynyt Tamara Pressin tilille.
Anssi Sinnemäen syksyllä ilmestyvään uutuuteen Trifonovin syndrooma ja muita kirjallisuusesseitä sisältyy laaja essee aiheesta ”Kirjailijan urapolku luonnonvalintana – 80+1 tapauskertomusta”. Otsikon 80 tapausta yhdistää jokin suuri menetys lapsuudessa, tyypillisesti isän kuolema. Esitykseen kietoutuu henkilökohtainen ulottuvuus: isä ja äiti, kuolema ja perheen hajoaminen. Muun muassa Freudin esseetä ”Dostojevski ja isänmurha” tarkastellaan kriittisesti. Suomalaisina esimerkkeinä ovat alla luetellut 51 kirjailijaa esittelyjärjestyksessä. Käsittelyn laajuus kunkin kohdalla vaihtelee suppeahkosta elämäkerrallisesta maininnasta kirjailijakohtaiseen pienoisesseeseen, samalla kun näkökulma pysyy samana. Monet kirjailijat ovat myös käsitelleet pitkin tuotantoaan kokemaansa menetystä, joillakin se on kautta koko tuotannon soiva alasävel.
Hannu Mäkelä, Pentti Saarikoski, Heikki Hietamies, Jörn Donner, Paavo Rintala, Joni Skiftesvik, T. Vaaskivi, J. L. Runeberg, Aleksis Kivi, Volter Kilpi, Joel Lehtonen, J. J. Wecksell, K. A. Tavastsjerna, Gunnar Björling, Rabbe Enckell, Mikael Enckell, Toivo Pekkanen, Mika Waltari, Kalle Päätalo, Väinö Linna , Väinö Kirstinä , V. A. Koskenniemi, Maila Talvio, Aino Kallas, L. Onerva, Edith Södergran, Uuno Kailas, Katri Vala, Erkki Vala, Iris Uurto, Aku Rautala, Aku-Kimmo Ripatti, Helvi Hämäläinen, Elvi Sinervo, Aira Sinervo, Helvi Juvonen, Laura Latvala, Olavi Siippainen, Eeva-Liisa Manner, Kirsi Kunnas, Eeva Kilpi, Anu Kaipainen, Martti Joenpolvi, Raisa Lardot, Laila Hirvisaari, Eila Kostamo, Pirjo Tuominen, Leena Laulajainen, Marja-Leena Mikkola, Kari Aronpuro, Pentti Saaritsa, Matti Rossi, Anelma Järvenpää-Summanen, Leena Krohn, Ulla-Lena Lundberg
