Salama 90

Hannu Salama täyttää sunnuntaina 4. lokakuuta 90 vuotta. Tapauksen kunniaksi julkaisen uudestaan ja sellaisenaan (ja kuvituksella lisättynä) Salaman tuotantoa kokoavan arvioni, jonka olen julkaissut alun perin vuonna 2004 toimittamassani Suomen kulttuurihistorian 5. osassa ja sen jälkeen vuonna 2007 artikkelikokoelmassani Pyhät paikat otsikolla ”Salama, rienaava moralisti”. Salama on julkaissut vuoden 2004 jälkeen neljä proosateosta ja yhden runokokoelman; viimeksi vuonna 2020 ilmestyi Läheltä pitäen, kaukaa käyden, jossa Salaman alter ego Harri Salminen jatkaa jaakobinpainiaan vastustajanaan kaikki ne jumalatonta vääryyttä, sortoa ja tekopyhyyttä tihkuvat ajanilmiöt, joita hän maailman molskilla kohtaa. Mitään olennaisesti uuttaa kirjailijakuvaan ei ole enää kuluneen 20 vuoden aikana ilmaantunut.

Sähköasentajan poika Hannu Salama (1936–) oli käynyt kouluja verrattain paljon ennen kuin aloitti kirjailijana: kuusi vuotta Tampereen klassillista lyseota, kunnes keskeytti koulunkäynnin jäätyään keskikoulun viimeiselle luokalle. Muutamaa vuotta myöhemmin hän suoritti Oriveden opiston kansankorkeakoululinjan. Lisäksi Salamalla on erittäin laaja lukeneisuus. Toisaalta hänen tuotannostaan huokuu lapsuuden ja nuoruuden rikkinäisen koti- ja työläistaustan ankarat kokemukset. Tältä pohjalta syntyi sukupolvensa johtava prosaisti.

Salaman esikoisromaani Se tavallinen tarina (1961) kertoo sen tavallisen tarinan maalta tulleesta tytöstä, joka tulee vietellyksi ja hylätyksi. Siitä alkoi myös Salmisen perheen ja Harri Salmisen saaga, jota Salama on jatkanut pitkin tuotantoaan vuonna 2002 ilmestyneen teoksensa Elämän opetuslapsia kolmanteen osaan saakka.

Salaman läpimurto oli Juhannustanssit (1964), tragediaan päättyvä kollektiivikuvaus. Tähän mestariteokseen sisältyvää saarnatravestiaa – vastaava kuin Laurin saarna Hiiden­kivellä – pidettiin jumalanpilk­kana, ja Salama tuomittiin kolmen kuukauden ehdolliseen vankeusrangais­tukseen. Presidentti armahti hänet pari vuotta myöhemmin, mutta romaania sai myydä sensuroimattomana vasta vuodesta 1991 lähtien.

Oikeudenkäynnin paineessa syntynyt Minä, Olli ja Orvokki (1967) oli Salaman voimannäyttö, jossa kukoistaa Salaman taito ihmissuhde­vehkeilyjen orkestroijana. Romaani on myös juonikas hukkareissun kuvaus, jonka päätöksenä on suurellisen yrityshankkeen karahta­mi­nen. Salaman luovuus verbaaliakrobaattina alkaa olla huipussaan, mutta nyt Harri Salmisen suurta romaania hautovan hankkeen yhteydessä viitataan jo puhtaan romaanimuodon hylkäämiseen, ja samaan suuntaan ottaa ensiaskelensa myös itse Minä, Olli ja Orvokki.

Joulukuun kuudes (1968) on hieno kaksoisolentomotiivin kehi­tel­mä. Avainromaanissa Tapausten kulku (1969) päänäyttämöksi tulee Tampereen sijasta Helsingin kulttuuriradikalismin muuan etäispesäke, taiteilijaravintola Hansa. Salaman häikäilemätön ihmissuhdekuvaus on saanut Pekka Tarkan huomauttamaan ammattipilkkaaja-Sala­masta, että kun joku Defoe aikoinaan iski rahasta mesenaattinsa vihamiehiin, Salama iskee ilmaiseksi läheisiinsä.

Salaman tärkein teos on romaani Siinä näkijä missä tekijä (1972). Se kuvaa sodanaikaista vastarintaliikettä Tampereen seudulla, mutta siihen kietoutuu myös Salaman alter egon Harri Salmisen lapsuuden ja hänen vanhempiensa tarinaa, jota Salama vie eteenpäin taidokkaalla ristivalotustekniikalla, erityisesti äiti-Maijan ja isä-Santun monolo­gein: herjoin ja valhein, syytöksin ja paljastuksin. Sabotaaseja valmistelevan joukon toimet kuvataan objektiivisena kerrontana, subjektiivisen puheen kontrastina. Tuloksena on nerokas kokonaisuus, romaanitaiteen suuri saavutus.

Lähihistorian kipeitä kohtia käsitellessään Salama sohaisi laajahkon sanasodan, koska romaanin rakennelma sisälsi myös ajankohtaisen kannanoton kommunistien sisäiseen skismaan, eli Pekka Tarkan sanoin: ”Romaanista kehittyy 1970-luvulle yltävä katsaus kommunistien linnaleirin sisäisestä ja ulkoisesta helvetistä.”

Hannu Salaman tuotannon alkuosa 1961–1972 on pohjimmiltaan hyvin yhtenäinen, ikään kuin samoja teemoja muunteleva suurten mittojen sinfonia, joka paisuu ja purkautuu mahtavaksi finaaliksi: Siinä näkijä missä tekijä. Tämän jälkeen tapahtuu jyrkkä muutos. Salama vaihtaa sävellystekniikkansa aleatoriseksi: Finlandia-sarja (1976–1984). Sen kaikki koukerot – sekoilu, kateus, kampitus, juonittelu, petos, oman edun tavoittelu, heikompien polkeminen, väkivalta – vyöryvät päälle sekasortoisena, epävireisenä, riitasointuisena, aivan kuin joku huutaisi: tällainen maailma on, tällaista on 1970-luku – tällaista oli pysähtyneisyyden aika, silloin kun meillä meni lujaa.

Finlandia-sarjan tulivuorenpurkauksen lopulla on äkillinen suvanto: romaanin – ja ehkä Salaman koko tuotannon – avainkohta. Siinä Harri Salminen tutustuu naapurintyttöön Mar­saan. Kaiken teeskente­lyn keskelle ilmestyy äkkiä mutkaton ihminen, nainen joka kykenee rakastamaan ja tartuttaa tämän myös Harriin – ja hetken tuntuu, kuin kaikki saasta pyyhkiytyisi kerralla pois. Tällaiset hetket ovat äärimmäisen harvinaisia Salaman tuotannossa, mutta sitäkin merkitse­vämpiä. Kaiken kakofonian keskeltä Marsan aaria nousee puhtaana esiin: siinä on Finlandia-sarjan ”sanoma” pähkinänkuoressa.

Salama kuuluu kirjailijoihin, jotka kirjoittavat yhtä ja samaa kirjaa, tosin luovasti muuntautuen. Seuraavaksi Salama julkaisi 100-sivuisen tieteisromaania mukailevan Amos ja saarelaiset (1987). Teoksessa on keskitetyn kirkkaassa muodossa kaikki se, mikä Salamaa on aina riivannut. Teoksesta voidaan tiivistetysti esittää viisi näkökulmaa, jotka kertovat Salaman kertojanlaadusta ja maailmasta yleisemminkin.

Amos on klassinen antiutopia, joka on kuvaavinaan tulevaisuudessa meitä mahdollisesti odottavia kauhuja, mutta ”tulevaisuuden” kautta kuvataankin viekkaasti omaa aikaamme ja yhteiskuntaamme. Amos on totalitarismin kritiikki, poliittinen romaani, joka sa­malla osoittaa omassa yhteiskunnassamme toimivat totalitaristiset piilo­mekanismit. Amos on moraliteetti, mutta moraliteetiksi sikäli har­vinainen suoritus, että kaikessa vakavuudessaan sitä voidaan lukea myös humoristisena tekstinä, vakavalla naamalla kirjoitettuna paro­diana. Näin Salama saa aikaan vastustamatto­man koomisia tehoja.

Amos on rakkausromaani, Romeo ja Julia. Se on Salaman tekstiksi sikäli poikkeuksellinen, että siinä tuodaan selvemmin kuin koskaan vihan, valheen ja kateuden vastapainoksi positiivinen vaihtoehto: rakkaus. Lopuksi Amos on kulttuurikritiikki. Freudilaisen käsityksen mukaan kulttuuri on sublimaatiota, jalos­tumista ”alhaisten” vaistojen ja viettien kurissapitämiseksi. Tähän Salama suhtautuu milloin epäilevästi, milloin pilkallisesti.

Trilogia Elämän opetuslapsia (1997–2002) omistautuu Suomen eliitin uusimman harharetken, Euroopan unionin, raivoisan satiiriseen kritiikkiin. Samalla se on Harri Salmisen odysseian jatkoa. Toi­sinaan Harrin monologinen paa­saus kasvaa dialogiseksi: lukija aavistaa, että taustalla kuuluvat Maijan ja Santun äänet ikään kuin duettona…

Salama on moralisti, rienaava profeetta, karnevalistinen kirjailija. Vanhemmiten hänen pakkomielteenomaiseen naisvihaansa ja maailmalle katkeraan elämännäkemykseensä on ilmaantunut voimistuva huumorin vivahde. Käyköön satunnainen sitaatti esimerkistä: ”Suomen suurimman lehtiyhtiön omistaja ei ilman nepotismia olisi omassa yhtiössään päässyt edes Mikkihiiri-lehden toimitukseen. Ja keski­luokka, nämä ikuiset nousukkaat ties kuinka monessa polvessa…”

Tältä näyttää Salaman ammatillinen välitilinpäätös vuonna 2002: ”Väärien valintojen maailma. Minunkin olisi pitänyt vain jatkaa runoilijana, sittenkin opetella Paavi Himasen [= Tuomas Anhava] neuvon mukaan kieliä ja elättää itseni kääntäjänä – ja sitten kiroilla kun suuret proosakirjani jäivät tekemättä. Ei silti, tekemättä ne jäivät nytkin, mutta pelastui sentään kunnia. Suuret proosakirjat ovat valheita siinä kuin suuret tiedotusvälineetkin, ja siihen en sentään kokonaan langennut.”

Salama on saanut useita kirjallisuuspalkintoja, kuten kirjallisuuden valtionpalkinnon kolmesti, Pohjoismaiden neuvoston kirjallisuuspalkinnon 1975, Väinö Linnan palkinnon 1979, Eino Leinon palkinnon 1985 ja Aleksis Kiven palkinnon 1990.