Donne: iso ja pieni kuolema

Kaarlo Tuorin juhlakirja Demokraattisen oikeuden ehdot (Tutkijaliitto 2008, 19–28) sisälsi esseeni ’Moderni runo ja kritiikki’, joka myöhemmin ilmestyi myös kokoelmassa Trifonovin syndrooma (Tamara Press 2017, 175–187). Sen tähtäimessä oli ennen kaikkea Eila Kivikk’ahon monille tulkinnoille altis runo ’Tanka-satu’, mutta aiheen taustoittamiseksi käsittelin tekijöitä, jotka vaikuttivat sodanjälkeisen runon modernismin läpimurtoon Suomessa. Yhtenä referenssinä käytin yhdysvaltalaisen uuskritiikin tienraivaajan Cleanth Brooksin tulkintaa John Donnen runosta ’The Canonization’. Koska äsken tulin törmänneeksi aihetta sivuavaan uuteen lähteeseen, en malta olla palaamatta asiaan.

Samalla käytän tilaisuutta hyväkseni ja liitän lopuksi mukaan Donnen runon, joka on lyriikan historian huikeimpia suorituksia, rinnastettavissa esimerkiksi – jos osuva vertaus sallitaan – Valeri Brumelin kierähdystyylillä hyppäämään korkeushypyn ylittämättömään ennätykseen 228 cm, jonka Brumel ylitti Moskovassa 21.07.1963.

Esseeni alkuperäinen Brooks-passus kuuluu seuraavasti:

”Cleanth Brooksin The Well Wrought Urn vuodelta 1947 kuuluu alan klassikoihin. Sen lähtökohtana on näkemys, että runous perustuu paradoksille, ja paradoksin paradoksihan on se, että siitä ei voi tehdä parafraasia eli kertoa diskursiivisesti toisin sanoin, mitä runossa sanotaan. Silti hyvä runo on aina älyllisesti kiehtova haaste, jonka ydintä voidaan lähestyä sen kerroksia kuorimalla. Brooksin eräs paradoksi on, ettei hän itsekään voi välttyä jonkin tason parafraaseilta. Mutta olennaista onkin riisua harha, että runon ’sisältö’ tai ’merkitys’ voitaisiin purkaa läheskään tyhjentävästi toisin sanoin.
Brooksin teoksen nimi on peräisin tuomiorovasti John Donnen (1573–1631) runosta ’The Canonization’ (tässä kenties: Pyhittäminen). En pyri tekemään parafraasia Brooksin tulkinnasta, mutta kuitenkin: upea runo kuvaa rakkauden täyttymystä ja liittää sen kuoleman kuviin; keskeinen on myös Feeniks-motiivi, miten tuhkasta nousee uusi elämä; Brooks myös osoittaa lukuisia paradoksaalisia rinnastuksia, joita Donne kehittelee, mielestäni kuin säveltaideteoksessa ikään. Kuten sanottu, kaikkea ei voi sanoa: esimerkiksi Brooks ei sano ainakaan suoraan sitä, että yhdellä tasolla runo on ilmiselvästi orgasmiin huipentuva yhdynnän kuvaus, jota kautta saa selityksensä myös taidokkaasti muotoillun tuhkauurnan kuva: vagina.”

Ensinnäkin tarkennan yllä olevaa kuvausta. Brooks huomauttaa, että 1500- ja 1600-luvulla ’kuolla’ tarkoitti ’rakkauden täyttymyksen kokemista’ (”…to ’die’ means to experience the consummation of the act of love”). Eli Brooks viittaa toki, lievän eufemistisesti, rakastelun tuottamaan hekumaan, mutta varsinaisesti hänen tulkintansa lopputulema on, että runo itsessään on taiten tuunattu uurna, the well wrought urn.

Toiseksi, huomasin antikvariaatissa pistäytyessäni sattumalta, että Brooks palasi aiheeseen 30 vuotta myöhemmin, nimittäin Cleanth Brooksin ja Robert Penn Warrenin 600-sivuisessa klassikossa Under­standing Poetry, sen neljännessä editiossa vuodelta 1976 (alkuteos on vuodelta 1938, sitä seuraavat editiot vuosilta 1950, 1960 ja 1976). Vuoden 1976 editioon on lisätty Canonization-osuus, jonka tulkinnassa Brooks myötäilee aiempaa versiotaan, mutta hieman uskalletummin sanakääntein. Nyt Brooksin mukaan: Renessanssin aikaan ’kuolla’-verbi saattoi viitata tietyissä yhteyksissä käytettynä seksuaaliseen merkitykseen: tarkoittamaan seksiaktin kohokohdan kokemista (”In the Renaissance, ’to die,’ when used in certain contexts, carried a sexual meaning: it meant the experience the climax of the sexual act”).

Omana aikalaisenani, 1900- ja 2000-luvun kielikansalaisena huomautan, että orgasmia on kutsuttu pieneksi kuolemaksi, luultavasti myös 1700–1800-luvulla. Sekin on eufemismi, mutta kuolemankuvana samalla myös hyperbola, ja näin siinä toteutuu eufemismin ja hyperbolan yhdyntä aidossa Cleanth Brooksin tarkoittamassa paradoksin hengessä.

Runo on kirjoitettu 1590-luvulla mutta julkaistu vasta 1633, kaksi vuotta Donnen kuoleman jälkeen. Verkossa sille löytyy paljon tulkintoja, jopa säe säkeeltä. Yksi on kuitenkin ylitse muiden, Brooksin paradoksista lähtevä tulkinta, jonka ympärille myös runon wikipedia-artikkeli kiertyy, tälläkin hetkellä, vuonna 2022, 75 vuotta sen julkaisemisen jälkeen.

Paradoksi kummittelee myös Encyclopedia Britannican hakusanassa, jossa runoa luonnehditaan vapaasti tulkittuna seuraavasti (alkuteksti: https://www.britannica.com/topic/The-Canonization):

”John Donnen runon ’The Canonization’ puhuja käyttää uskonnollisia käsitteitä yrittääkseen todistaa että hänen rakkausjuttunsa (his love affair) on ylentävä hänet pyhimyksen kaltaiseksi. Runossa Donne käyttää taitavasti paradoksia, kaksimielisyyttä ja sanaleikkejä.
Runon viisi säkeistöä – jotka noudattavat riimikaavaa abbacccaa – vastaavat temaattisesti kristillisen kanonisaation askelmia. Puhuja aloittaa puolustuspuheensa sanoilla ’Jumalan tähden, pidä suusi kiinni ja anna mun rakastaa’. Siitä hän etenee todistaakseen rakkausjuttunsa pyhyyden ja päätyy toiveeseen, että hänen hurskas suhteensa toimisi mallina muillekin.”

Artikkelin alla sanotaan, että sen on hiljattain [2011] tarkistanut ja päivittänyt Kathleen Kuiper. Siitä huokuva ironinen asenne kuulostaa siltä kuin Britannicassa olisi jääty ihastelemaan Eero Salmisen sisäjalkatyylillä hyppäämää maailmanennätystä 210 cm, jonka Salminen ylitti Helsingissä 16.08.1959.

Ja lopuksi itse runo. Brooks & Warren 1976 selittää alaviitteessä yhden säkeen, Add one more to the plaguie Bill. Se viittaa viikoittain painettuun listaan Lontoossa ruttoon kuolleista. Brooks muistuttaa myös, että King’s – – stamped face tarkoittaa kolikkoon lyötyä kuninkaan naamaa. Valitettavasti en saa toistaiseksi ohjelmaa noudattamaan säkeitten sisäänvetoa.

Oi jospa Toivo Lyy tai joku muu mestari nousisi haudastaan ja kääntäisi runon suomeksi!

The Canonization by John Donne

For Godsake hold your tongue, and let me love,
Or chide my palsie, or my gout,
My five gray haires, or ruin’d fortune flout,
With wealth your state, your minde with Arts improve,
Take you a course, get you a place,
Observe his honor, or his grace,
Or the King’s reall, or his stamped face
Contemplate; what you will, approve,
So you will let me love.

Alas, alas, who’s injur’d by my love?
What merchants ships have my sighs drown’d?
Who saies my teares have overflow’d his ground?
When did my colds a forward spring remove?
When did the heats which my veines fill
Adde one more to the plaguie Bill?
Soldiers finde warres, and Lawyers finde out still
Litigious men, which quarrels move,
Though she and I do love.

Call us what you will, wee are made such by love;
Call her one, me another flye,
We’are Tapers too, and at our owne cost die,
And wee in us finde the’Eagle and the Dove.
The Phœnix riddle hath more wit
By us, we two being one, are it.
So, to one neutral thing both sexes fit.
Wee dye and rise the same, and prove
Mysterious by this love.

Wee can dye by it, if not live by love,
And if unfit for tombes and hearse
Our legend bee, it will be fit for verse;
And if no peece of Chronicle wee prove,
We’ll build in sonnets pretty roomes;
As well a well wrought urne becomes
The greatest ashes, as halfe-acre tombes,
And by these hymnes, all shall approve
Us Canoniz’d for Love.

And thus invoke us: You whom reverend love
Made one anothers hermitage;
You, to whom love was peace, that now is rage;
Who did the whole worlds soule contract, and drove
Into the glasses of your eyes
(So made such mirrors, and such spies,
That they did all to you epitomize)
Countries, Townes, Courts: Beg from above
A patterne of your love!

META-VIRSI

Tunnetun tietoturva-asiantuntijan Mikko Hyppösen mukaan Facebookin (Metan) tai Googlen liiketoimintamalli on varsin selkeä: nämä yhtiöt keräävät mahdollisimman paljon tietoa ihmisistä ja pyrkivät loukkaamaan ihmisten yksityisyyttä niin paljon kuin mahdollista – kunhan ei mennä sen rajan ylitse, että ihmiset suuttuisivat niin pahasti, että he lähtisivät pois näistä palveluista.

1809–1879 eläneen turkulaisen rehtorin Knut Legat Lindströmin sanoittama virsi on osoittanut someaikakautena hämmästyttävän ajankohtaisuutensa ns. meta-virtenä. Omistan tämän Kaikkivaltiaalle, Hänelle joka on heti Mark Zuckerbergistä seuraava.

Kuvan teksti on vuonna 1943 hyväksytyn version mukainen. Alla oleva on alkuperäinen kokonaisuudessaan, hyväksytty Suomen toisessa yleisessä kirkolliskokouksessa vuonna 1886. Tapansa mukaan satakunta vuotta myöhemmin (1984) toiminut virsikirjakomitea kuohitsi sen, esimerkiksi säkeistö 9 on poistettu kokonaan.

  1. Mun tutkit, Herra, tarkasti, Sä tiedät kaikki tekoni,
    Myös vähimmässä sulle näyn, Jos makaan, istun, nousen, käyn;
    Sä kaikki tieni havaitset, Myös ajatuksen’ salaiset.
  2. Ei ykskään sana suustani Käy, Herra, tietämättäsi,
    Eloni päivät entiset Sä tunnet, niin myös vastaiset;
    Ei mikään täällä minua Voi tietämättäs kohdata.
  3. O tieto ihmeteltävä! Ei löydy ihmisjärkeä,
    Sen joka voisi arvata, Se ompi ylen korkea;
    Sun suuret työs mä näen vaan, Niit’ ihmettelen ainiaan.
  4. Kuhunka voisin välttyä, Sun kasvoistasi siirtyä?
    Jos piileyisin pilvihin, Niin näkisit mun sielläkin;
    Jos tuonelaankin pimiään, En silmääs välttäis sielläkään.
  5. Ja aamuruskon siivillä Jos voisin lentää, liidellä,
    Mä maan ja meren äärihin, On kasvois valo sielläkin;
    Kaikk’ ilmi on sun edessäs, Sä täytät kaikki kädessäs.
  6. Jos sanon: yö mun peittää nyt! Niin olen tuiki pettynyt,
    Sill’ yönkin synkeydessä On silmäs aina näkevä;
    Pimeys sulle sake’in On niinkuin päivä kirkkahin.
  7. Jo ennen syntymistäni Mun näkivät sun silmäsi;
    Mun päiväni ne olivat, Jo ennenkuin ne koittivat,
    Sun kirjassasi selvillään, Ei salattuna yhtäkään.
  8. O ääretöntä armoas Ja ihmeitäs, sä laupias!
    Ne ovat epälukuiset Kuin meren hiedan muruset.
    O viisauden syvyyttä! O ääretöntä hyvyyttä!
  9. Suut sulje jumalattomain Ja tuki kielet pilkkaajain,
    Kuin häväisevät nimeäs Ja vihaavat sun säätyjäs,
    Karkaavat sua vastahan! Mä heitä, Herra, kammoan.
  10. Mua tutki, Herra Jumala, Mun sydäntäni koeta,
    Ojenna ajatukseni Ja johdata mun jalkani!
    Jos lienen tiellä pahalla, Mua oikialle taluta!
  11. Niin kiitän aina armoas, Mun ettäs suljet suojahas,
    Ja ettäs elohon mun loit, Myös kaiken hyvän mulle soit;
    Sun tykös tahdon turvata, Ain’ tahtoasi seurata.

Tove Janssonin maalaus Perhe

Tove Jansson: Perhe, 1942. Öljy kankaalle. 116 x 89. Yksityiskokoelma. Kuvattu teoksesta Tove Jansson muistonäyttely.

Tänään 9. elokuuta on Tove Janssonin syntymäpäivä, ja kesäkuussa tuli kuluneeksi 20 vuotta hänen kuolemastaan. Didrichsenin taidemuseossa Helsingissä on yhä nähtävillä 22.08. asti Janssonin maalauksiin keskittyvä näyttely Tove Jansson – Maalaaminen on kaikkein tärkeintä.

Tällä(kin) kertaa minuun teki erityisen vaikutuksen Janssonin vuonna 1942 ensimmäistä kertaa esillä ollut suurehko maalaus Perhe. Tiedetään, että se oli ollut Janssonin hartaasti työstämä kunnianhimoinen hanke, ja tiedetään, että sen kritiikkivastaanotto oli niin varauksellinen, että se masensi tekijän pitkäksi aikaa ja kenties käänsi koko hänen uransa toiseen suuntaan. Sam Vannin moite työn graafisuudesta ja Sigrid Schaumanin nuhteet sen tarinallisuudesta maalauksellisuuden sijaan tuntuvat amatöörikatsojasta vuosikymmenten jälkeen kohtuuttomilta.

Didrichsenillä havaitsin maalauksessa erään detaljin, ”semioottisen häiriön” (paljastan sen vasta tämän jutun lopussa), mikä antoi minulle virikkeen ottaa pintapuolisesti selvää, mitä taulusta on myöhempinä aikoina sanottu tutkimuskirjallisuudessa. Kävi ilmi, että jostain syystä sen tulkinta ja arvostus ovat tuottaneet vaikeuksia myöhemmillekin katsojille, myös ammatikseen taidehistoriaa harjoittaville. Ilmeisesti teoksen piilevä symbolinen lataus on aiheuttanut tulkinnallista hajontaa – huolimatta siitä, että maalauksen ”tarinallisuus” saattaa myös helpottaa sen vastaanottamista.

Taidehistorian jatkumossa Tove Janssonin Perhe ei ole Pyhä Perhe, pikemminkin päinvastoin. Toisaalta ranskalaisessa maalaustaiteessa yleistyi 1700-luvulla perhekuvan malli, jota voisi sanoa laajennetuksi muotokuvaksi, sillä sen keskiössä on patriarkka perheenjäsenten ympäröimänä. Tästä traditiosta Janssonin Perhe poikkeaa kuitenkin jyrkästi, esimerkiksi: lapset ovat jo täysikasvuisia ja itsenäisiä tai itsenäistyviä, isä on sivuosassa, ikään kuin valtaistuimeltaan suistettu, mitä korostaa äidin hallitseva asema (tämä on oma epäortodoksinen näkemykseni), niin sivussa kuin hän taulun sommitelmassa onkin, samalla kun ainoa tytär on korkealla ja keskellä, mutta jo poistumassa.

Perhe vertautuu myös valokuvataidon ja porvariston mukanaan tuomiin perhekuviin. Susan Sontagia lainatakseni, ”jokainen perhe rakentaa valokuvien avulla muotokuvakertomuksen itsestään – erillisen kuva-arkiston, joka on todistus perheen yhteenkuuluvuudesta. (…) Valokuvauksesta tuli perheriitti juuri silloin kun itse perheinstituutio (…) alkoi natista liitoksissaan. Kun tuo klaustrofobinen yksikkö, ydinperhe, alkoi irrota laajemmasta perheyhteisöstä, valokuva ilmestyi ikuistaakseen tapahtuman ja palauttaakseen vertauskuvallisesti perhe-elämän uhatun jatkuvuuden ja sen kutistuvat ulottuvuudet.” – Itse asiassa juuri tällaisen prosessin kuvitusta Janssonin Perhe on, konkreettisestikin, sillä se on maalattu tilanteessa, jolloin perhe oli hajonnut, Tove muuttanut pois kotoa ja Per Olov rintamalle. Mallien iät maalaushetkellä ovat: äiti Ham 59, isä Faffan 57, Tove 27, Per Olov 21, Lasse 15. Hajoamisen merkkinä monet ovat kiinnittäneet huomiota henkilöiden erillisyyteen ja varsinkin heidän katseisiinsa, jotka eivät kohtaa toisiaan.

Perusteellisin ja monipuolisin kuvaus maalauksesta sisältyy Boel Westinin Jansson-teokseen. Westin laajentaa tulkintansa koskemaan paitsi Janssonin omaa perhettä myös perhettä yleensä (”maalaus on myös kuva perheen käsitteestä”) sekä sotaa käyvän maan ”kaikista” perheistä (se ”on kuva suomalaisesta perheestä sodan aikana”). Sodan tunnelmat välittyvät ”symboliikkaa tihkuvan teoksen” taidehistoriallisista viittauksista, joista Westin mainitsee 1400-luvun ruotsalaisen Albertus Pictorin kuuluisan kohtauksen shakkia ritarin kanssa pelaavasta kuolemasta. ”Sota on peliä, jossa on elämä panoksena.”

Tiedetään että isän ja tyttären välit Janssonin perheessä kärjistyivät sodan aikana. Sisällissodassa valkoisten puolella taistellut isä kannatti Hitleriä, mitä Tove ei voinut sietää. Shakin punaiset ja valkoiset nappulat viittaavat paitsi käynnissä olevaan sotaan Neuvostoliittoa vastaan myös sisällissodan vastakkainasetteluun. Taulusta on luettavissa myös Toven alituinen pelko paitsi Per Olovin myös koko Suomen kohtalosta.

Hieman arveluttavana pidän Boel Westinin ”sosiogrammia” taulun perhesuhteista: ”Tove valvoo veljiään kuin äiti, hän valvoo miltei koko perhettä. Hän on keskipiste joka yhdistää veljet ja vanhemmat.” Aivan ilmeisesti lähtöaikeissa olevalle Tovelle ei kerta kaikkiaan sovi tuossa äidin rooli. Jos kenellä, se on äidillä, joka sivusta valvoo kokonaisuutta, kaikessa hiljaisuudessa. Westiniäkin vinomman tulkinnan Perheen asetelmasta on esittänyt Janssonin muistonäyttelyn julkaisussa Elina Bonelius, jonka mukaan ”teoksessa keskeisellä paikalla seisova Tove saa tuekseen koko perheensä, äitinsä, isänsä ja veljensä”.

Jansson-elämäkerrassaan Tuula Karjalainen on näkevinään Toven päähineessä ”taakse vedetyn suruharson”, mikä on kiistanalaista, vaikka muuten Toven musta asu on silmiinpistävä jo pelkästään kontrastina isän ja äidin valkeille vaatteille (suruharso saattaa olla peilin heijastusta Toven päähineestä – samalla jää arvoitukseksi, mitä kaikkea taulun peilissä heijastuu). Karjalainen mainitsee myös virheellisesti seitsenkulmaisen pöydän, vaikka se on kahdeksankulmainen ja lukusymboliikan kannalta kahdeksan on vähemmän dramaattinen kuin seitsemän, itse asiassa se voisi olla uuden aikakauden alkuun viittaava.

Epätarkasta katseestaan huolimatta Karjalaisella on myös hyviä havaintoja: ”Etualalla ovat pelaavat pojat ja seitsenkulmaisella [!] pöydällä keskeneräisen shakkipelin valkoiset ja punaiset nappulat. Sama kirkas punainen kertautuu lipastossa, ja sen voima ja kirkkaus korostuu muutoin hyvin vähävärisessä ympäristössä. Punainen verenvärin symbolina voi olla piiloviesti taustalla olevasta sodasta ja kuolemasta, koska sotilaspukuinen Per Olov on pelaamassa. Shakki ja erilaiset korttipelit ovat olleet taiteessa satojen vuosien aikana usein käytettyjä vertauskuvia kohtalolle ja sen arvaamattomuudelle. (…) Teos on arvoituksellinen, se on kuin tyttären analyysi perheen sisäisistä tunnevirroista ja samalla sodan aiheuttamista jännitteistä.”

Didrichsenin näyttelyssä pysähdyin pitkäksi aikaa Perheen eteen katselemaan paitsi taulua myös lukemaan sen esittelytekstiä: ”Perhe on sekä omakuva että muotokuva Janssonin perheestä. (…) Tove itse seisoo keskellä, näyttäen olevan matkalla ulos. (…) Shakkilauta symboloi teoksessa sotaa – on merkillepantavaa, että Per Olov pelaa valkoisilla nappuloilla, kun taas vastapuolen nappulat ovat Neuvostoliiton ja kommunismin punaisia. Taulun tunnelma on kireä ja etäinen – perheenjäsenten välillä ei ole henkistä läheisyyttä. Huoli tulevasta koskettaa heistä jokaista.”

Ihan hyvin sanottu, ajattelin, mutta jokin detalji häiritsi silti, kunnes oivalsin. Kysymys on siitä, mitä Barthes kutsuu valokuvan yhteydessä ”punctumiksi”: ”… kohtaan joskus (mutta valitettavan harvoin) minua kiinnostavan ’yksityiskohdan’. Tuntuu kuin sen pelkkä läsnäolo muuttaisi lukemistani, kuin katsoisin uutta valokuvaa, jolla on suurempi merkitys silmissäni. Tämä ’yksityiskohta’ on punctum (se joka pistää minua).”

Kunnes oivalsin: Tove Janssonin Perheen punctum on väärinpäin asemoitu shakkilauta. Janssonin poikien laudalla pelaajista katsottuna ensimmäisen rivin ruutu äärimmäisenä oikealla on vääräoppisesti musta, vaikka sen tulee olla valkoinen, aina. Keksin ilmiölle jopa termin: ”semioottinen häiriö”.

Väärin asetettu shakkilauta on Janssonin Perheen sisältämän viestin piste iin päällä: taulun maailmassa on jotain pahasti vialla, ollaan kriisitilassa, jossa vanhat säännöt eivät enää päde. Kenties kuitenkin kahdeksankulmainen pöytä, johon perheen nuorimmainen Lasse nojaa, merkitseekin toivoa jostakin mahdollisesti paremmasta.

Anssi Sinnemäki

Kirjallisuutta

Roland Barthes: Valoisa huone. Suomentaneet Martti Lintunen, Esa Sironen ja Leevi Lehto. Helsinki: Kansankulttuuri 1985.

Hans Biedermann: Suuri symbolikirja. Suomentanut ja toimittanut Pentti Lempiäinen. 4. painos. Helsinki: WSOY 1993.

Elina Bonelius: Rohkean naisen taiteilijantie. Teoksessa Tove Jansson muistonäyttely 2002, 56–73.

Tuula Karjalainen: Tove Jansson – Tee työtä ja rakasta. Helsinki: Tammi 2013.

Susan Sontag: Valokuvauksesta. Suomentaneet Kanerva Cederström ja Pekka Virtanen. Love Kirjat 1984.

Tove Jansson – maalaaminen on kaikkein tärkeintä. Toimittaneet Otto Selén ja Iiris Markkola. Didrichsen 2021.

Tove Jansson muistonäyttely 15.6.–29.9.2002. Toimittaneet Anneli Ilmonen, Teija Waaramaa, Elina Bonelius. Tampereen taidemuseon julkaisuja 102.

Boel Westin: Tove Jansson – Sanat, kuvat, elämä. Suomentanut Jaana Nikula. 3. painos. Helsinki: Schildts 2008.

150 vuotta Marcel Proustin syntymästä

Jacques-Emile Blanchen maalaama nuoren Proustin muotokuva (osa).

Tämän artikkelin julkaisua seuraavana päivänä 10.07.2021 tulee kuluneeksi 150 vuotta Marcel Proustin (1871–1922) syntymästä. Proust syntyi Pariisissa, runsas kuukausi Pariisin kommuunin verisen kukistamisen jälkeen. Myös Saksan–Ranskan sota oli päättynyt toukokuussa. Vaikka Proust syntyikin rauhan oloihin, tulisi hän vielä näkemään Euroopan ajautuvan ensimmäiseen maailmansotaan, jota hän kuvaa mestariteoksensa viimeisessä osassa.

Vastoin tähänastista Tamara Pressin sivuilla vallinnutta käytäntöä, seuraava artikkeli ei ole Anssi Sinnemäen vaan Lili Saarikiven kirjoittama. Lili Saarikivi on 20-vuotias viime keväänä Kallion lukiosta ylioppilaaksi valmistunut helsinkiläinen. Lili luki Kadonnutta aikaa etsimässä lainaamalla sen osat nidos kerrallaan isovanhempiensa kirjastosta. Urakan päätteeksi Anssi Sinnemäki tilasi Lililtä jutun, jossa tämä välittää lukukokemuksensa.

Seuraavassa Hommage à Marcel Proust, s’il vous plait!

(Otsikoinnit, kuvitus ja kuvatekstit toimituksen.)

Proust mieleni kätköistä

Turhan usein olen lukenut hyvän kirjan, ja harmitellut sen loppumista. Marcel Proustin Kadonneen ajan merkillisyyksiin kuuluu, että tuntuu kuin se alkaisi vasta loputtuaan. ”Kysymysten osuvuuden ja vastausten väistämättömyyden”, muistin ja kirjailijan, tekstin ja lukijan vuoropuhelu jatkuu loputtomiin.

Historian ystävänä minua viehättää kuinka vaivattomasti Proust sulauttaa historiallisia henkilöitä ja tapahtumia tarinaansa, aivan kuten todellisia paikkoja ja kuvitteellisia. Yksi tunnetuimmista on Dreyfusin juttu, joka jakaa seurapiirejä ja paljastaa Proustin ajan Ranskan antisemitismin. Eräs hellyttävä kohtaus sattuu, kun kertoja on promenadilla Pariisissa Swannien kanssa ja he törmäävät prinsessa Mathilde Bonaparteen. Selviää, että Swann tuntee prinsessan hyvin, ja ujo kertoja pyytää Swannia kysymään prinsessalta, tunteeko tämä Musset’n.

Proust opettaa meille tarkkaavaisuutta ja kuluvien hetkien arvostusta: hänen loputtomat lauseensa muistuttavat meille, että hetken voi elää kokonaisuudessaan, kunnes se kuluu loppuun. Jotkin asiat vaativat äärimmäistä tarkkaavaisuutta paljastuakseen, ollakseen edes olemassa. Niinpä Piazza San Marcolla en heti ryntää Dogen palatsiin tai museoon, vaan pysähdyn istumaan Caffè Florianiin, kaivan esiin laukusta Pakenijan ja syvennyn lukemaan Proustin kuvausta kertojasta ja hänen äidistään tutkimassa Basilica di San Marcoa, vertaan kertojan vaikutelmia Grand Canalen palazzoista omiini. Proustia lukiessa kiire katoaa, koska hän vaatii lukijalta aikaa ja tarkkaavaisuutta.

Proust Venetsiassa toukokuussa 1900 hotellin parvekkeella.

Naurua ja kyyneleitä

Vaikka Kadonnutta aikaa etsimässä on täynnä syvällistä pohdintaa ajan, muistin ja yksilön luonteesta, saa se lukijan myös nauramaan ääneen, usein. Guermantesin herttuattaren kommentit madame de Saint-Euverten puutarhajuhlista (”minä käyttäisin niistä nimitystä ’viemäri-iltapäivä’”) nostattavat naurun kyynelet lukijan silmiin. Pariisin seurapiirien muuttuvaa sosiaalista hierarkiaa kuvataan järisyttävän hauskasti, kun porvarillisten Verdurinien nöyryyttämä paroni de Charlus poistuu aristokraattisen ylpeästi heidän juhlistaan vanha Napolin kuningatar käsikynkässään.

Ja kuka voisi unohtaa rakastettavan isoäidin? Matkalla kesänviettoon Balbeciin isoäiti halusi seurata ”osittain rautateitse, osittain hevoskyydissä markiisitar de Sévignén reittiä, joka kulki Pariisista ’itämaille’ Chaulnesin ja ’Ponte-de-Audemerin’ kautta”. Suunnitelma kuitenkin kaatui, kun kertojan tautikammoinen isä piti sitä suorastaan vaarallisena. Uskomattoman huvittavaa on myös sen ironia, kun lukijalle Jälleenlöydetyssä ajassa paljastuu, että kertojan hölmöstä lapsuudenystävä Blochista on tullut arvostettu kirjailija, joka ”yhä julkaisi teoksiaan, joiden absurdista saivartelusta yritin nyt saada selkävoiton”. Huvittelen ajatuksella, että Bloch on sukupolvensa Bergotte: suosittu kirjailija, jota ainoastaan nuori kertoja tuntui pitävän kirjallisena nerona.

Nuorella kertojalla oli Balbecissa unettomuudesta kärsiessään tapana koputtaa kolme kertaa seinää, jolloin viereisessä huoneessa nukkuva isoäiti tulisi lohduttamaan häntä. Proust ei säästä lukijaa kyyneliltä, kun isoäidin kuoleman jälkeen kertoja Sodomassa ja Gomorrassa unetonna koputtaa seinäänsä: ”Tiesin että voisin nyt koputtaa, kovempaakin, että mikään ei voisi häntä enää herättää, että vastausta ei kuuluisi, että isoäitini ei enää tulisi.”

Isoäiti kuitenkin on herännyt kertojalle uudelleen henkiin hänen muun elämänsä mukana, tahattoman muistin kautta, kun hänet valtasi tuo suloinen nautinnon tunne, joka ”sai elämän käänteet heti tuntumaan samantekeviltä, elämän tappiot vähäpätöisiltä, elämän lyhyyden pelkältä kuvitelmalta”.

Johtomotiivit

Madeleine-leivos on kirjan tunnetuin esimerkki tahattoman muistin toiminnasta, mutta Vinteuilin sonaatin pikku teema on läpi kirjan toistuva motiivi, joka madame Saint-Euverten luona pidetyissä juhlissa yhtäkkiä muistuttaa Swannia rakkaudestaan Odetteen. Silloin Swann ymmärtää, että sonaatti, joka oli niin usein todistanut heidän ilonhetkiään, oli myös ”usein varoittanut häntä niitten katoavaisuudesta”. Tämä sama pikku teema toistuu Vinteuilin septetissä, jonka kertoja kuulee esitettävän rouva Verdurinin juhlissa osassa Vanki.

Juhlissa kertoja – kuten tuolloin jo kuollut Swann vuosia aiemmin – pohtii Vinteuilin kykyjä säveltäjänä, kuinka hän on vanginnut pikku teeman kuin vieraasta maasta. Kertoja saa oivalluksen tahattomista, kätketyistä näköisyyksistä Vinteuilin tuotannossa, ja ainoastaan Vinteuilin; hänen ”ikuisesta etsiskelystään”, ”kysymyksestä jonka hän niin monissa muodoissa esitti”, ainutlaatuisesta sävystä johon ”tahtomattaan palaavat” suuret taiteilijat, mitä kertoja pitää todisteena ”ehdottoman yksilöllisen sielun olemassaolosta”. Tämä selittää, miksi pikku teema toistuu läpi teoksen, haihtuu vain palatakseen alkuperäisessä muodossaan.

Kertojan oma johtomotiivi, johon hänen tahtomattaankin täytyy palata selittääkseen elämänsä, tulee lapsuudesta. Combrayssa oli kaksi tietä, joita pitkin tehtiin kävelyretkiä: lähes mytologinen, alueen aatelisten linnaan johtava Guermantesin tie, ja Méséglisen tie, jota kutsutaan myös Swannin tieksi, koska Swannin maatila on sen varrella. Méséglisen tien varrella hän rakastuu Swannin tyttäreen, Gilberteen, ja Guermantesin tie saa hänet fantisoimaan Guermantesin herttuattaren illallisia, joihin hän pakkomielteisesti tahtoo tulla kutsutuksi. Tiet ruokkivat hänen kuvitelmiaan, mutta myös asettavat hänet tulevaisuudessa ”monille pettymyksille ja jopa erehdyksille alttiiksi”.

Mielenkiintoista on, kuinka tiet ikään kuin poissulkevat toisensa. Ensimmäisessä osassa kerrotaan, kuinka kertojan Leonie-tädin talosta Combrayssa teille lähdettiin jopa eri porteista, ”ja siksi ilmaisu ’mennään Guermantesin kautta’ Méségliseen tai päinvastoin olisi tuntunut minusta yhtä järjettömältä kuin mennä idän kautta länteen”. Siksi lukija yllättyy, kun hän osassa Pakenija kuulee, että Gilberte on mennyt naimisiin Guermantesin sukuun kuuluvan Robert de Saint-Loupin, kertojan ystävän, kanssa.

Marcelin tädin, romaanin Leonie-tädin talon piha, kävelyretkien lähtöpiste. Combrayn esikuvana toimineen Illiersin nimi muutettiin Illiers-Combrayksi 1971, jolloin oli kulunut 100 vuotta Proustin syntymästä.

Jälleenlöydetyssä ajassa kertoja tapaa Gilberten tyttären, neiti de Saint-Loupin, Guermantesin ruhtinaan juhlissa. ”Neiti de Saint-Loup oli mielestäni hyvin kaunis: täynnä tulevaisuudentoivoa, nauravainen, luotu juuri niistä vuosista jotka minä olin kadottanut”, kertoja tuumii. Neiti de Saint-Loup on vahva kontrasti juhlien muihin vieraisiin, joita kertoja tuskin tunnistaa, koska heistä on tullut koomillisen vanhoja. Kertoja pohtii omaa kirjallista työtään ja menetettyä aikaa, ja hän tajuaa, että aloittaakseen hänen on palattava kauas, kaikki ne monet ”tärkeät polut, jotka johtivat neiti de Saint-Loupiin ja jotka kulkivat säteittäisesti hänestä poispäin”, takaisin sinne, missä ne kaksi suurta tietä päättyvät Combrayssa, lapsuudessa.

Paikannimet

Paikkojen nimillä – Balbec, Riverbelle, Combray – teoksessa on meille samaa hohtoa kuin Guermantesin nimellä oli nuorelle kertojalle. Niiden alkuperäinen tenho, joka pian katosi kertojalta, auttamatta siirtyy lukijaan, mutta vain kuvitteellisella, abstraktilla tasolla. Niinpä jos lukija eksyisi Guermantesin tielle, hän pettyisi Vivonne-joen lumpeisiin, aivan kuin Méséglisen tiellä Tansonvillen syreenien tuoksu pakenisi hänen havaintojaan; samojen ”näkymättömien ja aina läsnäolevien” syreenien tuoksu, jota kertoja Méséglisen tien takia aina jäi haltioituneena yksin hengittämään sateen kohinan läpi.

Vertaisin Proustin läsnäoloa elämässämme kohtaan, jossa Swann pohtii Vinteuilin sonaattia: ”…silloinkin kun hän ei ajatellut pikku teemaa, se oli olemassa hänen mielensä kätköissä”; se on ”yksi niistä kallisarvoisista aarteista, jotka tekevät henkilökohtaisesta maailmastamme kauniin ja viihtyisän”. Ja kun taas avaamme rakkaan kirjan, niin se on kuin lampun valo, ”joka syttyessään muuttaa kaikki ääriviivat huoneessamme, josta hämärän muistokin pakenee”.

Lili Saarikivi

Proust toukokuussa 1921.
Hän kuoli marraskuussa 1922.

Lisäys 12.07.2021: Seuraavat kaksi kuvaa ovat peräisin Marika Kecskemétin ja J. P. Pulkkisen matkalta Illiers-Combrayhin: Leonie-tädin talo ja tapetti.

Kirjeitä isälle – 200 vuotta Karl Marxin syntymästä

Karl Marxin syntymästä on kulunut lauantaina 5. toukokuuta 200 vuotta. Marxin aika oli 05.05.1818–14.03.1883. Kun Marxin kuolemasta oli kulunut 111 päivää, syntyi 03.07.1883 Franz Kafka.

Marx ja Kafka: kaksi maallistunutta juutalaista, joiden vaikutus länsimaisen ihmisen elämänmenoon ja ajatusmaailmoihin on ollut mullistava. Kumpikin teki sen omalla tavallaan – tavallaan jopa vastakkaisiin suuntiin.

Kafka oli surkeimmillaan itseensä käpertyvä maailman murheita harteillaan kantava mies, jolla ei ollut, kuten hän sanoi, mitään yhteistä edes itsensä kanssa. Marx sen sijaan oli itsetunnoltaan vahva voimamies, joka oli valmis kääntämään maailman sijoiltaan.

Jos Kafkalla ei aina ollut yhteistä edes itsensä kanssa, Marx vuorostaan protestoi kerran: Jos nuo ja nuo kutsuvat itseään marxilaisiksi, minä en ole marxilainen. Jos asiaa tarkastelee kirjallisuuden ja sen kritiikin kautta: Kafka ja Marx ovat kuin toistensa negapeilikuvat. Dogmaattisen marxilaisen kritiikin perustein Kafkan taide tuomittiin kategorisesti, kun taas dogmeista riisutun Marxin kriteerein Kafkan tuotannon arvo tunnistetaan suurena kirjallisuutena.

Graduni aiheena 1970-luvun lopulla oli Marxin esteettisen ajattelun tulkinnat. Tiedän todistaneeni siinä, että enimmät marxilaisen taidekritiikin nimeen vannoneet rakennelmat eivät kestäneet kriittistä tarkastelua. Marxin alkuperäinen taidenäkemys oli erilainen ja ratkaisevasti avarampi kuin itseään marxilaisiksi kutsuvien kellokkaiden dogmiluutumat.

Tietysti Marx ja Kafka olivat hyvin erilaisia, myös yllättävällä tavalla. Siitä antaa mainion näytön heidän kirjeittensä isälle vertailu.

Kotoaan Trieristä Berliiniin opiskelemaan muuttanut nuori Karl Marx tilitti tuntojaan kirjeessä isälle: ”…tahtoisin pystyttää muistomerkin kerran eletylle (…) ja mistä löytyisikään sen pyhempää sijaa kuin vanhempien sydämestä, lempeimmästä tuomarista, läheisimmästä osanottajasta, rakkauden auringosta, jonka tuli lämmittää pyrkimystemme sisintä!”

Mitä tulee nuoren Marxin pyrkimysten sisimpään, siitä kertoo omaa kieltään kirjeen avaus, jota psykologi voisi luonnehtia grandioosin persoonan suuruusharhaksi, jollainen suotuisissa oloissa voisi johtaa vakaviin seurauksiin.

”… me tunnemme, että meidän on pakko tarkastella mennyttä ja nykyistä ajatuksen kotkansilmällä tullaksemme siten tietoiseksi todellisesta asemastamme. Itse maailmanhistoriakin kääntyy mielellään katselemaan näin taakseen ja itseensä, mikä leimaa sen sitten näennäisellä taantumisella ja pysähtymisellä, vaikka se vain ikään kuin heittäytyy nojatuoliin käsittääkseen itsensä, tunkeutuakseen henkisesti omien tekojensa, hengen tekojen läpi.”

Tämän jälkeen päivänsankarimme laskeutuu korkeuksista ja kohdistaa katseensa yksittäiseen ihmiseen – itseensä – ja hänen maalliseen tilaansa, kuten rakastuneen miehen euforian kuvaukseen. Hän oli kuitenkin sitä ennen ehtinyt asettua ikään kuin mielensä mittojen mukaisiin kehyksiin, maailmanhengen puhekumppaniksi. Aikaa myöten tämä faustinen loitsu kääntyi paradoksiksi: osa voimaa syvää – aikoo pelkkää hyvää, aikaan saa vain pahaa.

Franz Kafkan Kirje isälle on siitä erikoinen, että hän luetti sen ensin äidillään. Tämä palautti sen pojalle, eikä se tavoittanut isää milloinkaan. Siinä Kafka tyylilleen uskollisena piehtaroi itsesyytöksissä, mikä oli omiaan vain korostamaan isään kohdistuvia murhaavan julmia syytöksiä. Herra K. on ottanut tässä tuomarin osan, ja ottaa siitä kaiken irti.

Kafkan kirjeen kipupiste on avioitumisaikomus ja sen esteet, joista suurin on isän hirmuvaltius. ”Mutta koska me olemme sellaisia kuin olemme, pysyy avioliitto minulle suljettuna juuri sen vuoksi, että se on Sinun omin alueesi.” Tätä seuraa vähemmän mairittelevia isän ominaisuuksien luonnehdintoja, kuten muiden pilkkaaminen, tietty hillittömyys, ylivoimaisuus koko maailmaan nähden, tyrannimaisuus – ylipäätään vakaumus siitä, että perheen ylläpitämiseen kuuluu välttämättä kaikki se, minkä Kafka on tullut tuntemaan isässään.

Tällaisiakin voivat olla Kafkan ja Marxin särmät: pisteliäs julmuri ja suuri henki. Ja päinvastoin.

Kun oli kulunut päivälleen 100 vuotta Kafkan syntymästä, Helsingin Sanomat julkaisi 03.07.1983 kirjoittamani artikkelin prahalaisesta pikkuvirkamiehestä, joka oli 1960-luvulla, 40 vuotta kuolemansa jälkeen, pannut teostensa voimalla sosialistisen maailmanjärjestyksen natisemaan liitoksissaan.

Juttuni perustui 1970-luvun alussa ennen graduun ryhtymistä laatimaani pikku opinnäytetyöhön aiheesta Kafka ja marxilainen kritiikki. Marxilaisten keskinäisessä kiistassa Kafkasta sai alkunsa yksi niistä hiusmurtumista, joiden vaikutuksesta Marxin nimissä kulkevan monoliitin – ”reaalisosialismin” – hajoamisprosessi lähti käymään.

ANSSI SINNEMÄKI

Marxin kirjeen suomennos Antero Tiusanen, Kafkan Aarno Peromies

P. S. 06.05.2018, yleisön pyynnöstä 2 tarkennusta:

  1. Alkuteoksessa Mefistofeles vastaa (Faustin kysyttyä: Kas niin, ken olet?): ”Osa voimaa syvää, / mi tahtoo pahaa vain ja aikaan saa vain hyvää.” (Suom. Otto Manninen)
  2. Artikkeli Kafka ja marxilainen kritiikki on julkaistu Hesarin lisäksi kokoelmassani Kapina rippituolissa (Tamara Press 1989, s. 171–177).
    AS

P.S. 10.05.2018

Marxin kirjeestä isälle: ”… maailmanhistoriakin …  ikään kuin heittäytyy nojatuoliin käsittääkseen itsensä …”

Kafkan kirjeestä isälle: ”Nojatuolistasi käsin Sinä hallitsit maailmaa.”

 

 

Kritiikki Parnassossa

Kuva sarjasta Suomenlinna

Seuraavassa pieni kommentti Trifonovin syndrooman kritiikkiin Parnassossa, joka ilmestyi itsenäisyyspäivän jälkeen (Parnasso 6–7/2017). Lehden nykyisen käytännön mukaan arvosteluosaston avaa oma sisällysluettelo. Hämmentävästi sisällysluettelossa ei vastoin odotuksia näkynytkään Trifonovin syndrooman arvostelua. Luettelo päättyi sivulle 94. Tarkistuksen jälkeen paljastui kuitenkin, että Ville Ropposen juttu oli sivulla 96. Trifonovin syndrooman arvostelu ei ollut ikään kuin ylittänyt sisällysluettelokynnystä.

On hieno ja arvokas asia, että kirja noteerataan perinteisessä kirjallisuuslehdessä.

Otsikon ”Koettua ja punnittua” mukaisesti arvostelija pyörittelee kirjan sisältöjä ja Markku Soikkelin Kiiltomato-arvostelun tapaan antaa neuvon, mitä juttuja ”olisi ehkä voinut jättää poiskin”, koska ne tuntuvat ”laajennetuilta kirja-arvosteluilta”. Näiden joukossa on muun muassa Musil-essee, joka on kaikkea muuta kuin laajennettu kirja-arvostelu. Sen pointtihan on omaperäinen oivallus Keisarin ja Moosbruggerin paralleellista, ilmiöiden perimmäisestä yhtäläisyydestä. Kriitikko olisi voinut pohtia tämän havainnon painoa.

Arvostelun yleissävy on hapan, vaikka peräti kolmessa kohtaa arvostelija myöntää kehittelyn ”kiinnostavaksi” sekä: ”välillä kuitenkin (!) Sinnemäki yltää hyviin analyyseihin”. Kiven Kihlauksen tarkastelu ”on enemmän artikkeli kuin essee” (mitä välii?) – mutta ei sanaakaan siitä, mitä siinä sanotaan, vieläpä naisnäkökulmasta. Myöskään muiden juttujen kohdalla ei paneuduta itse esseiden sisältämään argumentaatioon.

Ville Ropponen on venäläisen kirjallisuuden erikoistuntija, kuten lehden krediiteissä kerrotaan. Trifonov-esseestä hän sanoo: ”Muuten suhteellisen kiinnostavasta esseestä puuttuu jännite.” Tämä on arvostelun epäreiluin väite. Eihän essee jännityskirjallisuutta olekaan, mutta on siinä silti jännite: pitkin juttua tähdätään loppuratkaisuun, Trifonovia vaivanneeseen motiivien ristiriitaan. Toisin sanoen esseessä on pointti: siinä on kehittelyn tuloksena päädytty loppuratkaisuun eli Trifonovin syndrooman määritykseen hänen tuotantoaan analysoimalla. Kriitikon lukutaidon edellytyksenä on vähintään tämän havaitseminen. On myös aihetta kysyä venäläisen kirjallisuuden erikoistuntijalta, tunteeko hän aiemmasta Trifonov-kirjallisuudesta tämänsuuntaista tulkintaa. Jos ei tunne, hän voisi antaa esseen sisältämästä kontribuutiosta reilusti tunnustusta tai ainakin punnita sen arvoa.

100 vuotta yöllisestä poliisioperaatiosta

Kuva sarjasta Suomenlinna

Helsingin Uutisten nettiversion toimittaja kysyi Anssi Sinnemäen mielipidettä kun 07.11.2017 oli kulunut 100 vuotta ns. Lokakuun vallankumouksesta. Sähköpostina tehty haastattelu julkaistiin tasan satavuotispäivänä toimittajan editoimassa ja haastateltavan hyväksymässä muodossa. Editoinnin vuoksi haastattelusta oli jäänyt pois haastateltavan itsensä tärkeäksi kokemat viittaukset kirjallisuuteen, joten seuraavassa julkaistaan haastattelu n teksti alkuperäisessä muodossaan.

1) Mitä lokakuussa 1917 tapahtunut vallankumous merkitsi sinulle silloin, kun olit vielä aktiivisesti mukana vasemmiston toiminnassa?

Ensisijaisesti se merkitsi romanttis-herooista draamaa sellaisena kuin se on kuvattu John Reedin reportaasissa Kymmenen päivää jotka järisyttivät maailmaa ja Sergei Eisensteinin elokuvassa Lokakuu. Eli se merkitsi symbolista lupausta paremmasta maailmasta. Se oli suuri harha, koska sen konkreettiset seuraukset olivat nähtävissä jo silloin kun olin mukana aivan erilaisina kuin lupauksen lume tapausten kulun esitti.

Suosittelen poliittisen historian emeritusprofessorin Osmo Jussilan teosta Neuvostoliiton tragedia – Utopiasta vankileirien saaristoksi (2012). Varsin vakuuttavasti Jussila riisuu Lokakuun suureksi sosialistiseksi vallankumoukseksi glorifioidun tapahtuman ”vallan kaappaamiseksi yöllisenä poliisioperaationa”. Tämän kuultuaan John Reed ja Eisenstein kääntyvät haudassaan Kremlin muurissa ja Novodevitšin Moskovan-hautausmaalla.

2) Mitkä ovat mielestäsi lokakuun vallankumouksen parhaat puolet ja kestävimmät saavutukset?

Parhaita puolia ja kestävimpiä saavutuksia ei oikeastaan ole, ellei sellaiseksi lasketa sen tuottamaa varoittavaa esimerkkiä. Proletariaatin diktatuuri oli valtapolitiikkaa, jonka talous oli valjastettu ensisijaisesti sotavarustelun ehdoilla ja joka tuhosi suunnattomasti inhimillisiä arvoja. Muutenkin, sosialistisen suunnitelmatalouden lopputulema oli mahalasku.

Usein sanotaan, että tuottihan vallankumous sentään suurenmoista taidetta, esimerkiksi Eisensteinin elokuvat. Kuitenkin Eisensteinkin alisti taiteelliset keksintönsä diktatuurin propagandalle ja valehtelulle, joka muutenkin oli vallankumousta seuranneen vallanpidon toinen luonto. Neuvostoliitossa mikään ei ollut pyhää, mutta kaikki oli tabu.

3) Mitä noista saavutuksista on yhä jäljellä? Oliko sosialismin kaatuminen Neuvostoliitossa sinulle valtava pettymys?

Toisaalta on totta, että vallankumouksen seurauksena syntyi myös suurta kirjallisuutta – Bulgakov, Ahmatova, Trifonov – tai musiikkia: Šostakovitš. Historian ironiaa, tai historiallinen tragedia on se, että se syntyi enimmäkseen vallinneen vääryyden aiheuttamasta kärsimyksestä. ”Tänään minulla on paljon tehtävää / muisti täytyy tappaa kokonaan / kiveksi täytyy sielu jähmettää / ja elämään on opittava uudestaan”, kirjoitti Anna Ahmatova, kun hänen poikansa oli viety. (Suomennos Pentti Saaritsan)

Äsken ilmestyneessä esseekokoelmassani Trifonovin syndrooma olen käsitellyt tätä Juri Trifonovin tapauksen kautta. Trifonov oli Brežnevin ajan suurin kirjailija, jonka tuotanto syntyi vallankumouksen paradoksin kautta. Hänen isänsä oli johtavia vallankumouksellisia, jonka Stalin likvidoi. Poika palvoi varhain menettämäänsä isää huomatakseen vähitellen, että isähän oli myös osallinen, joka oli mukana rakentamassa tätä hirviötä, jonka luonnetta – henkistä konkurssia – poika tuotannossaan analysoi katkerasti.

Sosialismin kaatuminen Neuvostoliitossa oli minulle valtava helpotus.

4) Millä tavalla Suomi ja maailman olisivat erilaisia, jos Venäjän vallankumousta ei koskaan olisi koettu?

Lampaat ja jalopeurat laiduntaisivat sulassa sovussa samalla kedolla.

18.10.2017, ystävällisesti, Anssi Sinnemäki, FM, kirjailija

Seuraavassa linkki Helsingin Uutisten versioon.

http://www.helsinginuutiset.fi/artikkeli/577338-venajan-vallankumouksesta-tanaan-100-vuotta-sinnemaki-valehtelu-oli-kommunismin

 

 

Kemppinen kehuu

Jukka Kemppinen, eteväksi havaittu ja parhaaksi palkittu blogisti, kirjoittaa 01.10.2017 Trifonovin syndrooman innoittamana lapualaisuudesta. Seuraavassa itse kirjaa ja kirjoittajaa koskevat kohdat.

”Olen kai lukenut kaikki Anssi Sinnemäen kirjat. Posti toi uusimman, Trifonovin syndrooma. Sinnemäki on selvästi kaikkein parhaita esseistejämme ja erinomainen kirjallisuudesta kirjoittaja. (…) Sinnemäeltä odotan edelleen lisää, koska hän kirjoittaa niin hyvin.”

Kuva: Heli Kurunsaaren lapualaisjuuriaan lempeän satiirisesti tilittävä teos.

http://kemppinen.blogspot.fi/2017/10/lapualaisuus.html

 

 

 

Muuttunut tuuli

On kulunut 50 vuotta Leevi Lehdon Muuttuneen tuulen ilmestymisestä (Kansi: Ahti Lavonen). Tätä juhlistettiin ravintola Kaisaniemessä 28.09.2017. Samalla julkistettiin Leevin esseekokoelma ”Suloinen kuulla tuo kuitenkin oisi” – Esseitä 2010–2017.

Kymmenkunta puhujaa esitteli ja käsitteli Leevin verrattoman monipuolista uraa. Anssi Sinnemäen osana oli itse Muuttuneen tuulen esittely näin sanoen:

Kaksi viikkoa sitten ilmestyneen kirjani Trifonovin syndrooman viimeinen essee käsittelee neljää esikoisrunokokoelmaa, jotka ovat ilmestyneet vuosien 1961 ja 2000 välillä.

Niitä yhdistää se, että jokaisessa kuvaston hallitsevana elementtinä on jokin neljästä kosmisesta alkuaineesta eli elementistä – maa, ilma, tuli, vesi –, mutta niitä erottaa se, että jokaisen esikoisen peruselementti on eri.

Muuttuneen tuulen elementti on, tietysti kuten jo nimestä arvata saattaa, ilma. Tuuli on ilman olomuoto. Lisäksi tuuli on ilman elementille ominaista jatkuvaa liikettä, ja sitäkin jatkuvampaa liikettä on muuttunut tuuli – kokoelma tuntuu nimestään lähtien suorastaan purjehtivan elementissään.

Muutenkin, 16-vuotiaan Leevi Lehdon vuonna 1967 ilmestynyttä esikoiskokoelmaa luonnehtii kauttaaltaan ilmatilan hallinta. Kokoelma on ällistyttävän tasapainoinen ja kypsä esitys, varsinkin kun ottaa huomioon, millaisen paineen alla se on syntynyt.

Leevin astinlauta alaikäiseksi esikoisrunoilijaksi oli aikoinaan paljon huomiota herättänyt Parnasson lyriikkakilpailu, jonka tulokset julistettiin vuoden 1967 Parnasson ensimmäisessä numerossa. Siitä voidaan päätellä, että Muuttuneen tuulen pohjat oli kirjoitettu itse asiassa jo 15-vuotiaana. Rimbaud!

Kilpailun voittajaksi tuli Simo Lyly palkintona 1000 markkaa eili 1653 euroa, toiseksi Leevi Lehto, jonka palkintosumma oli 600 markkaa eli 991,60 euroa. Muille maininnoille jäi useita myöhemmin nimeä luoneita tekijöitä kuten Jarkko Laine, Juhani Ruotsalo, Juha Vakkuri, Kari Saviniemi, Caj Westerberg.

Luotettavan tiedon mukaan Leevi oli Anhavan suosikki, mutta raadin muut jäsenet, Mirjam Polkunen ja Rauno Ekholm, jyräsivät hänet, tai ainakin Mirjam jyräsi.

Tyypillisiä Leevin esikoisen ilmakuville on tilanne, jossa tuuli tarttuu puihin ja puiden lehtiin, seuraavassa satunnaisesti poimittuja esimerkkejä. »kun haavan lehdet saavat tuulta» – »puitten lehdet saavat tuulta syksy» – »ulkona viileä tuuli rakentaa viileitä kuvioita vihreisiin puihin» – »mäntyjen oksat alkoivat liikuskella / alkavassa tuulessa» – »Lempeä tuuli tekee lempeitä kuvioita puihin ja takaisin». Vielä viimeisenkin runon avauksessa kietoudutaan leppeän tuulen vaippaan.

Ei toki Leevi ole ensimmäinen runoilija, jonka puut liikkuvat tuulen voimasta. Samassa »Runon elementit»-esseessä kerron kahdesta nuoresta kriitikosta, jotka päättelivät Anja Kososen Meriluoto-epigoniksi, koska hänen yhdessä runossaan esiintyy sana meriluoto, tosin pienellä ännällä. Valppaat kriitikkomme olivat Pentti Saarikoski ja Pekka Tarkka.

Pitäisikö minun nyt leimata Leevi Danten plagioijaksi, kun suuri firenzeläinen kirjoittaa Paratiisissa: »Kuin lehvä, leyhyttämä tuulen, painaa / pään alas, nousten jälleen voimallansa / omallaan, joka ylöspäin sen nostaa.»

Vastaan: Ei pidä. Leevin tuulikuvaston huipentaa ja kumoaa ikimuistettavat rivit, joille Dantekaan ei mahda mitään:

»…en osaa vastata enkä jättää vastaamatta harmaat pilvet eivät vielä varjosta aurinkoa suljen silmät ja avaan ne katson puita kaipaan aikaa eteenpäin tai takaisin seudulle missä tuuli aiheutui puitten heilunnasta eikä päinvastoin»

»takaisin seudulle missä tuuli aiheutui puitten heilunnasta eikä päinvastoin»!

Nämä rivit ovat kestävä vahvistus ja viimeinen niitti sille, mitä esseessäni sanon Muuttuneen tuulen syvimmästä olemuksesta. Siteeraan itseäni muutaman kappaleen verran.

Muuttuneessa tuulessa ilman elementtiin kiinnittyvän kuvaston lähes pakkomielteiseltä näyttävän käytön takana täytyy olla jotakin »syvempää». Sen täytyy sellaisenaan olla merkki tai oire jostakin. Ja onhan se. Teos on pienestä koostaan huolimatta suuri vapauden laulu.

Ilman elementin täydellinen dominointi sen kaikissa eri sävyissä Muuttuneessa tuulessa on vapauden julistus – irtioton, lentoonlähdön, muutoksen korkea veisu. Selkein merkki siitä on kokoelman valmistumisen yhteydessä tapahtunut nuoren tekijän lopullinen lähtö kotoa, irti herätyskristillisen helluntailaisuuden painostavasta ilmapiiristä omille teille. Se vaati lujaa luonnetta. Leevi ei ole milloinkaan sanonut olleensa uskonnon uhri, vaan ilmaissut ainoastaan tehneensä ehdottoman ratkaisun, joka on pitänyt. Tätä ilmentää Muuttunut tuuli.

Viisastelen vielä esseen lopuksi tekeväni paljastuksen ja muistutan kokoelman nimeen sisältyvästä kaksimielisyydestä, joka vahvistaa esittämääni tulkintaa ja vastaa muutenkin Leevin verbalistiikkaa. Muuttunut tuuli viittaa paitsi ilmavirtaukseen myös muuttuneeseen moodiin, mielialan muutokseen. Siitähän Muuttuneessa tuulessa juuri onkin kysymys, muuttuneesta tuulesta!

Tähän päättyi esitykseni Muuttuneesta tuulesta. Valitettavasti!

Ensinnäkin, tarkkaan ottaen olin väärässä, kun sanoin ettei Leevi ole milloinkaan sanonut olleensa uskonnon uhri, vaan ilmaissut ainoastaan tehneensä ehdottoman ratkaisun, joka on pitänyt. Ei tosin uhri, mutta hän on jo vuosikymmenen alussa ja nyt julkaistavassa esseekokoelmassa kertonut komean tarinan, isän ja pojan keskustelun saunan lauteilla. Siinä isä siunaa poikansa lähtemään omille teilleen, irti uskonyhteisön pakotteista.

Muuttuneen tuulen vapauden julistuksen – irtioton, lentoonlähdön – korkeaa veisua voidaan tarkastella takavuosien muotitermin transgression tyyppiesimerkkinä. Mikä olikaan maailmankirjallisuudessa kuvattu ensimmäinen transgressio, rajanylitys? Sehän on Ensimmäisen Mooseksen kirjan karkotus Paratiisista.

Karkotus Paratiisista on rangaistus syntiinlankeemuksesta. Sitä sanotaan myös ostrakismiksi, joka on sulkemista pois yhteisöstä. Leevin tapaus on tätä, mutta toisaalta se on luonteeltaan hyvin erikoinen. Oikeastaan se on ostrakismia nurinkäännettynä, onnekkaana lähtönä maailmaa valloittamaan. Leevin ja isän kohtauksessahan on kyseessä, riippuen tarkastelukulmasta, yhtä hyvin irtiotto helvetistä kuin karkotus paratiisista.

Yhtä kaikki: Muuttunut tuuli on transgression korkea veisu.

Eikä tässä kaikki. En ottanut sattumalta Dantea esiin. Dante on paljon velkaa Leeville. Ajatellaan vaikka Paratiisin kuvausta transgressiosta niin kuin itse karkotettu Adam asian esittää runoilijalle: »Siis poikani: puun hedelmän ei syönti / ei syy itsessänsä syy ollut moisen paon / vaan yksin yli rajamerkkein käynti» – eli transgressio.

Tämä oli Leinon suomennos, näin vuorostaan Elina Vaara: »Siis poikani: maanpaon syy niin pitkän / ei itse puusta syönti, vaan se, ja vain / se, että käytiin yli rajan.»

On hyvä lopettaa Dante-suomennosten yhteydessä julkaistuihin tämän säkeistön selityksiin. Leino: »Syntiä ei ollut hedelmän syöminen vaan halu hankkia henkistä hyvää yli sallitun määrän, ’tulla Jumalan kaltaiseksi’.» Vaara: »Ensimmäisen synnin luonne oli ihmiselle määrätyn rajan ylittäminen, hybris, halu tulla Jumalan kaltaiseksi.»

On hienoa, että 50 vuoden ikäinen esikoinen elää ja voi hyvin. Onneksi olkoon!