Vuosi: 2024

Juha Seppälä on julkaissut laajan esseen Paavo Rintalan tuotannosta: Rintalaa lukiessa (Siltala 2024). Seppälä on gradustaan (1982) alkaen pätevä Rintala-lukija bonuksena ystävyyssuhde Rintalaan, jonka kirjesitaatit antavat teokselle lisäpainoa. Kirjeissä on intiimi sävy, mutta onhan Rintalan tuotantokin, eeppisluonteisia ja dokumenttipohjaisia tekstejä myöten, eräänlaista intiimin yhtämittaista jatkumoa. Kirjeet vahvistavat Rintala-kuvan ääriviivoja.

Tämä artikkeli julkaistaan Mikael Agricolan ja suomen kielen päivänä 9.4.2024. Juttua kevyesti päivitetty 11.04.2024, jolloin on kulunut päivälleen 66 vuotta isäni Jussi Sinnemäen kuolemasta.
Anssi Sinnemäki

Seppälä syventää tietyin osin vakiintunutta käsitystä Rintalasta, vaikka antaa aihetta vastaväitteisiinkin. Seuraavassa pohdin Rintalaa lähinnä kolmesta näkökulmasta. Arvioin hyväksyvästi mutta myös kriittisesti Seppälän korkealle arvostaman Sissiluutnantin tulkintaa, nostan lähitarkasteluun Rintalan avaintekstinä usein pidetyn novellin Eino, ja kolmanneksi tarkastelen Seppälän ohittaman Nahkapeitturi-trilogian luonnetta ja sen Tolstoi-yhteyttä sekä sivuan muutenkin Rintalan tuotannon intertekstuaalisia piirteitä.

Seppälän teoksen lähtökohdaksi voisi ottaa seuraavan sitaatin [nimi lisätty]: ”Kun rohkenen ryhtyä esittämään lukijoille ajatuksia Tšehovin [Rintalan] elämästä ja tuotannosta, ei tarkoitukseni tietenkään ole kulkea tallattua polkua, selostaa jo tuttua, tutkittua ja sisäistettyä; uuden ja toisenlaisen aikakauden kirjailijana haluan vain yrittää ymmärtää miksi Tšehov [Rintala]…” (Ehrenburg: Tšehovia lukiessa, 15–16)

Seppälän lukeminen palautti eloon oman Rintala-suhteeni. Tänä vuonna tulee kuluneeksi 60 vuotta siitä, kun 17-vuotiaana lukiolaisena syksyllä 1964 julkaisin ensimmäisen, sanoisinko lukupäiväkirjamaisen juttuni Rintalasta (”Kaksi sotakirjaa”; Kääntöpiiri 5/6-64); Sissiluutnantin lisäksi luennassa oli Erich Maria Remarque’in Länsirintamalta ei mitään uutta. Sen jälkeen olen palannut Rintalaan lähemmin vuosina 1982 ja 1989 artikkelissa ”Rintalan trilogian periaatteet”, Vastakirjan (2011) luvussa ”Isän kuolema” ja Trifonovin syndrooman (2017) luvussa ”Kirjailijan urapolku luonnonvalintana”.

* Nuoren Anssin Rintala
Kun nyt luen Seppälää luen samalla itseäni, ja erityisesti luen uudestaan Rintalaa, paikoin uusin silmin ja uusin löydöin. Kuusikymmentä vuotta sitten Nuori Anssi oli seurakuntanuorista irtaantuva, niin kuin silloin sanottiin, valveutunut teini, joka pestattiinkin heti seuraavasta numerosta 1-65 Kääntöpiirin eli Helsingin Teinien Yhteiskunnallisen Seuran (HTYS) julkaiseman aikakauslehden toimitussihteeriksi yhdessä 15-vuotiaan Veronica Pimenoffin kanssa.

Heräävä yhteiskunnallisuuteni ilmeni erityisesti pasifismina, ja sen kautta Sissiluutnattiani luin. Mielestäni sekä Rintalan että Remarque’in teoksella oli ”oma arvonsa taideteoksena. Mutta mikä on niiden merkitys sodan vastustajina? Taitaa olla aika vähäinen; romaanit tekevät ainakin minut melko pessimistiseksi ja jatkuvasti nousee mieleeni nihilistinen kysymys: mitä merkitystä on yleensä millään contra ihmisen mielettömyys?”

Otin toki huomioon Sissiluutnantin kielenkäytön teologisen rekisterin ja viittaan parissakin kohtaa ”korinttolaiskirjeeseen” ja ”Luukkaaseen” olettaen että lukijalle näiden raamatunkohtien sisältö on siteeraamattakin selvää. Tässä suhteessa nuori Anssi oli kuitenkin kypsempi kuin keski-ikäinen Anssi, joka teki vääryyttä Rintalalle suosimalla luentaa, jossa uskovais-Rintala ohitettiin muiden aspektien kustannuksella.

Nuori Anssi oli Sivullisensa lukenut, mutta hänen mieleensä ei juolahtanut, että Sissiluutnantti on suomalaisen kaunokirjallisuuden ”Sivullinen”, eksistentialismista herätteensä saanut sakraali mestariteos. Sen opin nyt Seppälää lukiessa. Vanhana Anssina huomaan tosin jo saman tien, että nuori oli sen verran kartalla, että puhui ihmisen mielettömyydestä – siitä näkee, että hän oli lukenut paitsi Sivullisen myös Camus’n Sisyfos-esseen absurdin eri olomuodoista.

Seppälä perustelee romaanin arvon monin tavoin ja oikeutetusti erityisesti siksi, että teos on ollut kaanonin kentässä aliarvostettu ja jopa vähätelty teos. Poikkeuksena on tietysti Pekka Tarkan Paavo Rintalan saarna ja seurakunta (1966), jonka luettuaan jo nuorelle Seppälälle valkeni: näinkin voi kirjallisuudesta kirjoittaa. Tämä Sissiluutnantin kurinpalautus takaisin kaanonin riviin on Seppälän teoksen keskeisiä ansioita.

* Hevosia ja demoneja
Seppälästä Sissiluutnantti ”on puhdaslinjaisesti, pelkistetysti ja ehjästi toteutettu vieraantuneisuuden kuvaus, jossa vahva vertauskuvallisuus sekä eettinen ja moraalinen ongelmanasettelu jättävät niitä kehystävät historialliset ainekset täysin toisarvoiseen asemaan”. Seppälälle henkilökohtaisesti romaanin päähenkilön sissiluutnantti ”Erkki Takalan sisäistynyt hahmo on merkinnyt (…) syvän eettisen kamppailun personoitumaa (…) Todellinen taistelu käydään Takalan sisällä Jumalan ja Perkeleen välillä.”

Rintala on itse antanut henkilönimiin – eli omaan ja sissiluutnantin nimeen – kätketyllä sanaleikillä mainion vihjeen, miten romaania ”kehystävät historialliset ainekset” voidaan jättää toisarvoiseen asemaan ja lukea sitä puhtaana mielensisäisenä draamana: Rintala ja Takala – RinTa[ka]la: Takala mahtuu Rintalan sisään. Tietenkin: ’rinta’ on edessä näkyvillä, ’taka’ takana piilossa – päiväpuoli ja yöpuoli. Sissiluutnantin alaotsikkokin resonoi yöpuolen suuntaan: Proosaa rinta- ja kurkkuäänille – toisin sanoen mörinää ja korinaa.

Takalassa Rintala työstää tätä pimeää puolta. Rintalaa lukiessa ja Rintalaa lukiessa tulee välistä ajatelleeksi, että Takala on ”syvän eettisessä kamppailussaan” vauhtisokeuden riivaama, ja tästä näkökulmasta Sissiluutnantin etiikassa on etikan maku.

Niinpä Sissiluutnantissa demonit on päästetty irti jotta tappamisen ja panemisen orgiat voivat alkaa. Sota suo siihen hyvän epähistoriallisen kehyksen. Seppälä pohtiikin hartaasti Rintalan suhdetta tappamiseen, sen kulloistakin oikeutusta, ja kiteyttää tyypillisen rintalismin: ”Takala itse ei lopulta tunne pystyvänsä viattomaan tappamiseen, hän on saanut liikaa tietoa ja sivistystä.”

Tähän voisin lisätä sitaatin nuorelta Anssilta: ”Eräässä kohdassa Rintala viittaa ensimmäisen korinttolaiskirjeen ensimmäiseen lukuun; hänen, joka ei ota siinä sanottua pelkkänä paradoksina, on helpompi ymmärtää Sissiluutnanttia, yleensä sotaa.”

Tarkistan nyt, mitä Korinttilaiskirjeessä sanotaan, ja löydän sieltä tyypillistä Rintalaa, teeman joka kulkee läpi hänen tuotantonsa: ”Mihin pystyvät siis viisaat ja oppineet ja tämän katoavan maailmanajan mestariväittelijät? Jumala on osoittanut, että tämän maailmanajan viisaus on järjetöntä. (…) Jumala on valinnut ne jotka ihmisten silmissä ovat syntyperältään vähäisiä. Hän on valinnut ne jotka eivät ole mitään, ja sysännyt syrjään ne joita jonakin pidetään.” (Uusi testamentti nykysuomeksi, 1972)

Sissiluutnantissa väkivaltafantasiat huipentuvat hevosten joukkoteurastukseen. ”Kolonnan tuhoamisessa on ratkaisevinta se, etttä ampuu ensin konepistoolilla kaikilta hevosilta mahat auki. (…) Olet päästänyt kuoleman irti.” Seppälällä on pienoisessee aiheesta hevonen korkeakirjallisuudessa, ja tässä ”korkeimmalle metafyysiseen kurkottaa Paavo Rintala Sissiluutnantissaan. (…) Hevosen tappamalla ihminen tappaa Jumalan itsessään, ja sen jälkeen moraali on kuollut.”

Myös nuoreen Anssiin teki vaikutuksen kuvaukset hevosten tappamisesta (toisena esimerkkinään Claude Simonin Flanderin tien ”mädäntyneet hevoset kuraisella tiellä”): ”Näitten kohtien vaikutus korostuu ehkä mielessäni liikaa, sillä muistan aina lapsuudestani, kun minut jonain pimeänä syysiltana herätettiin katsomaan kuolevaa hevosta. Joka tapauksessa kirjailijat osoittavat, miten viimeinenkin inhimillisyyden häivä on kadonnut, he osoittavat sen selvemmin kuin kuvatessaan ihmisiä tappamassa toisiaan.”

Vanha Anssi muistelee: Jehu kouristeli kyljellään tallin ja aitan välikäytävässä silmät pullollaan. Kurkusta lähti suoraa huutoa, kuin pasuunaa olisi soitettu.

* Arvoitus nimeltä Eino
Sissiluutnatti-jutussani totean kesken kaiken: ”Kai Laitisen mielestä Paavo Rintala on etenkin Eino-novellissaan uuden proosamme selväpiirteisin eetikko; Sissiluutnantissa hän on moralisti.” Jäljitän viittauksen. Eino ilmestyi samoihin aikoihin Sissiluutnantin kanssa antologiassa Seitsemän novellia. Arvostelussaan (Parnasso 1/1964) Kai Laitinen viittaa ”sillanpääläiseen panteismiin” ja jatkaa: ”Kaikkien Rintalan tuotannon arvostelijoiden, etenkin lottajupakasta pahentuneiden, tulisi lukea tämä novelli, joka on suoranainen avain hänen tuotantoonsa.”

Tästä alkaa Eino-pojan pitkä marssi suomalaisen kirjallisuuden kaanonissa. Erikoiseksi sen tekee, että tämä ”avain” toistuu eri esityksissä muuntuvin variantein halki vuosituhanten, mutta: tässä avain – missä lukko? Kysymys antaa aiheen tutkia lähemmin Einon tapauksessa, miten teoksen vastaanotossa auktorisoitu ensivaikutelma kertautuu ja vakiinnuttaa sen osaksi kaanonia. Einon tapauksessa alkuperäinen tulkinta perustuu olennaiselta osaltaan väärinkäsitykseen. Seppälä on viimeinen rengas tässä ketjussa.

Samaan aikaan kun minut värvättiin vuoden 1965 alusta Kääntöpiirin toimitussihteeriksi ilmestyy lehden julkaisijan HTYS:n hallitusjäsenten nimilistaan 16-vuotias Risto Repo. Risto on nuoren Anssin paras kaveri. Pojat käyvät loputtomia keskusteluja kirjallisuudesta. Riston isä on eturivin kirjallisuusmies ja Rintalan kaveri, ja myös hän on sanonut, että Eino on Rintalan avainteksti. Niinpä minäkin ryhdyin avainta ankarasti etsimään, löytääkseni sen vihdoin, vastoin omiakin odotuksiani, 60 vuoden kuluttua.

Kai Laitinen palaa seuraavana vuonna 1965 aiheeseen Suomen kirjallisuuden V:nnessä osassa: ”Avoimimmillaan ja sympaattisimmillaan (Rintala) on novellissa ’Eino’ (jonka) taustana on omakohtainen, uskonnollista vakaumusta lähenevä käsitys luonnosta ja ihmisestä.” Samassa yhteydessä hän luonnehtii Sissiluutnanttia ”kevyehköksi sotaromaaniksi”, vaikka hän vielä Parnasson 1/1964 ”Merkinnöissä” korosti, että sen ”tarkoituksena oli näyttää sodan demoralisoiva vaikutus yleensä”. Parnasson varsinaisessa arvostelussa Risto Hannula oli suorastaan tyrmäävä: ”Rintalan tuotannossa Sissiluutnantti jää (…) tilapäisen välityön asemaan”. Pekka Tarkka muuten jättää Sissiluutnantin vastaanottotutkimuksessaan nämä korkeakritiikin vähättelyt maininnatta.

Sekä vuosien 1967 että 1981 laajalle levinneissä, lukuisille kielille käännetyissä kirjallisuutemme ”käyntikorteissa” Suomen kirjallisuus 1917–1967 ja Suomen kirjallisuuden historia Laitinen muistaa Einoa: ”Eheimmin ja kauneimmin Rintalan katsomus pääsee näkyviin [muutaman muun esimerkin ohella] novellissa ’Eino’, (joissa) yhteys jumaluuteen tavoitetaan…” jne.

Näyttää kuin Kai Laitinen toistuvilla Eino-korostuksillaan halusi pehmentää Sissiluutnantin aiheuttamaa mielipahaa oman sotasukupolvensa keskuudessa: Yrittäkää nyt ymmärtää hyvät ihmiset, että vaikka Sissiluutnantissa ”yhteys jumaluuteen” on hukassa, niin Einossa yhteys on palautettu. Siinä piilee hänen Einonsa avain, vaikka ei se itse novellin substanssia avaakaan.

Pekka Tarkka on Laitisen ohella toinen kirjallisuutemme pitkän linjan mielipidevaikuttaja, jonka Rintala-pakissa Einolla on pitkä elämä. Uuden Suomen jutussaan 05.12.1965 Tarkka vertailee keskenään Rintalan ja Lars Levi Laestadiuksen (ja vähän Sillanpäänkin) perhekäsityksiä, joissa hän näkee vahvoja yhtymäkohtia: ”Rintala on käsitellyt tätä aihetta jo tärkeässä novellissa ’Eino’, jossa orvoksi itsensä kokevan pikkupojan harhailu vertautuu aikuisen ihmisen jumalkaipuuseen. Molemmat etsivät isäänsä…”

Seuraavana vuonna 1966 Paavo Rintalan saarnassa ja seurakunnassa Tarkka palaa Einoon. Rintalan useat keskeiset henkilöt ”… elävät vailla isää; he kaipaavat perhekokonaisuuden reaalista ja läheistä esivaltaa. Isänkaipuun novelli on nimenomaan ’Eino’, jossa Rintala kertoo kaltoin kohdellun maalaispojan tavasta huudella työmajassaan istuvaa kirjailijaa isäkseen. ’Hän ei nähnyt minua enkä minä häntä. Hänen huutonsa tarkoitti minua.’ ”

(Tarkka siteeraa tässä harhaanjohtavasti, sillä pelkistäen: Einon minäkertoja toivoo sisimmässään huudon tarkoittavan itseään, vaikka tietääkin, ettei tarkoita.)

Seuraavaksi Tarkka käsittelee Einoa vuoden 1967 Suomalaisissa nykykirjailijoissa: ”Taiteellista varmistumista ennakoi sillanpääläinen pitkä
novelli ’Eino’ (…), jossa Rintalan taipumus luonnonmystiikkaan saa ehjän toteutuksen.”

Kolmen vuoden kuluttua 1970 Suomen kirjallisuuden VIII:nnen osan ”Novelli”-luvussa Tarkka nostaa esiin Einon, jossa Rintala kehittää ”Sillanpään väljää kompositiota”. Siinä ”[l]asten maailma, kirjailijan mietteet, ajankohdan todellisuus ja avaruudellis-metafyysiset maisemat yhtyvät kokonaisuudeksi, jossa teeman käsittely on harvinaisen rikasta ja johdonmukaista.”

Suomalaisten nykykirjailijoiden kolmannessa laitoksessa 1980 määritelmä kuuluu: ”Rintalan metafyysiset lähtökohdat, joita edustaa myös painava sillanpääläinen novelli ’Eino’ (…), tulivat esille vasta kahden tunnustuksellisen teoksen ilmestyttyä 1965 [Sukeltaja ja Keskusteluja lasten kanssa]. ’Isä’ merkitsee tässä, niin kuin ’Einossakin’, myös taivaallista isää, jonka yhteydessä ihminen voi elää täyttä elämää.”

Ja vielä kerran, Suomalaisten nykykirjailijoiden neljännessä laitoksessa 1989 Tarkka palaa Einoon: ”Metafyysiset lähtökohdat käyvät selkeästi esiin tunnustuksellisissa teoksissa. Sillanpääläisessä novellissa ’Eino’ (…) aiheena on ihmisen kosminen orpous.”

Tuskin suomalaisen kirjallisuuden historiaesityksissä on mitään muuta yksittäistä novellia pidetty esillä neljännesvuosisadan mittaan – ja sen jälkeen omalla painollaan seuraavat 35 vuotta – yhtä kattavan-hartaasti kuin Einoa, joka muuten taitaa olla kirjoittajansa laajassa tuotannossa ainoa novelli – sekin muodoltaan niin väljä, että tokko se novelli edes on.

Jos Tarkka sai Laitiselta Sillanpään, niin Juha Seppälän viestikapulana on Tarkan ”metafyysinen”, mikä sellaisenaan on tyhjä määre. Säntilliseltä Seppälältä lipsahtaa samalla lapsus, kun hän sanoo Einon ilmestyneen 1960-luvun lopulla. Seppälä itse merkkaa hanakasti punakynällä toisten pikkuvirheitä ja piikittelee niitä, jotka kirjoittavat Leningradin kohtalosinfonian ”Leningradin kohtalonsinfoniaksi”. Pirkko Alhoniemen Rintala-teosta Minuuden liitupiiri (2007) ruotiessa Seppälän sävyyn tulee henkilökohtaisen kuittailun vaikutelma, Alhoniemi kun oli arvostellut Seppälää raskaasti Oulun kaupungin tilaaman, Rintalalta kesken jääneen Messenius-libreton viimeistelystä.

Einon Seppälä yhdistää sinänsä aiheellisesti Rintalan 20 vuotta myöhemmin 1983 ilmestyneeseen kertomukseen Maatyömies ja kuu, joka Seppälän mukaan ”[kuvaa] erittäin väkevästi ja konkreettisesti suomalaisen yhteiskunnan murrosta 1960- ja 1970-luvuilla”. Rintala olikin siinä eräänlainen korkeakirjallisuuden Hannu Karpo. Sehän on – natsistis-rasistiset mielleyhtymät pois lukien – eräänlaista ”Blut und Boden”-kirjallisuutta, talonpoikaisen elämänmuodon korkeaa veisuuta, samalla sen joutsenlaulu.

Sanotulla en kiellä kertomuksen esteettistä viritystä, jonka vivahteista Antti Arnkil on Maatyömies-esseessään ottanut kaiken irti.

Seppälä kirjoittaa: Maatyömiehen ja kuun ”Väinö Arolassa on paljon Rintalan 1960-luvun lopulla julkaiseman ’Eino’-novellin isä-Vornasta: kaikki annetut tiedot täsmäävät.” Saman Seppälä on sanonut jo Maatyömies-analyysissaan vuonna 1996.
Tässä Seppälä erehtyy, sillä annetut tiedot eivät täsmää, pikemminkin päinvastoin.

Maatyömiehen Väinö Arola on Rintalan ihannoima kansanmiehen prototyyppi, Pohjois-Savon pientilalta etelään olosuhteiden pakosta muuttanut, viinaan menevä mutta muuten nuhteeton sotaveteraani, joka tuskailee terveytensä ja lastensa puolesta. Itse olen vuoden 1989 jutussani rinnastanut hänet ”kansan henkilöitymänä” Sodan ja rauhan Platon Karatajeviin.

Teoksen mieskuvaa tutkineen Samppa Haapion mukaan: ”Vaikka Väinö myöntääkin itselleen olevansa sivistymätön ja köyhä, hän kääntää tämän silti rikkaudeksi ja vapaudeksi” – tämähän kuulostaa kuin Väinö resitoisi Korinttilaiskirjettä.

* Mitä Rintala Einossa todella sanoi
Toisin kuin Seppälä ilmoittaa, Einossa kaikki ei täsmää. Ulkoisista lähtökohdista huolimatta Einon isä on toista maata, Väinö Arolan suoranainen vastakohta. On syytä käydä Einoa läpi tarkastelukulmana minäkertoja-Paavon suhde Einoon ja Einon isään.

Einossa eletään toukokuun alkua maalla, meren tuntumassa. Paavolla on kolme alle kouluikäistä tytärtä, joita hän hartaasti hoivaa. Tytöistä vanhin, seitsemän ikäinen Rauna kantelee vuotta vanhemman naapurinpojan Einon kummallisista edesottamuksista. Eino on laiminlyöty lapsi, jota hänen isänsä uhkailee ”kotiputkalla” ja joka purkaa pahaa oloaan tyttöihin: ”Menkää vihtuun menkää vihtuun, se huusi (ja) sano että se tappaa minut huomenna.” Raunapa oli mennyt ja kaatanut Einon ”maahan ja se rupesi itkemään kun minä en päästänyt sitä ylös”. Paavo: ”Juttu hiveli. Tunsin isäniloa.”

Kotiputkalla isä oli uhannut Einoa, kun tämä oli ottanut sikalasta tärkeitä purkkeja ja viskellyt niitä ankkalammikkoon muka katiskoiksi. Einolla on siellä leikkikaloja ja leikkikutu, kun taas Einon isällä on merenlahden ojansuulla oma oikea katiska, joka antaa mukavia saaliita. Paavoa harmittaa: ”Miksei se ota poikaa mukaan. Kun minä olin pieni, sain olla isän kanssa metsässä ja kalalla. (…) Minäkin pidän mukana omia kakaroitani vaikka ovatkin vain tyttöjä, pidän mukana metsälläkin, jopa tuota nelivuotiasta.”

Jätän kursivoimatta: ”… vaikka ovatkin vain tyttöjä”.

Yhtenä iltana Einon isä tulee Paavoa vastaan kelpo kalansaaliin kanssa. Puhetta tulee tämän viimeviikkoisesta, vielä paljon suuremmasta saaliista. Seuraavassa miesten vuoropuhelu tiivistelmänä.

Paavo: ”Jo on ollut saalista.” Einon isä: ”Oli siinä. Nyt niitä saapi. Kun olisi joku vehe, että voisi pistää koko ojan tukkoon. Sitten sen kun tuolta yläjuoksulta melan kanssa porskuttaisi ja pussin suu kiinni vaan niin ei muuta kuin haavilla noukkimaan.” Paavo: ”Te meinaatte, että tukkoon koko oja.”

Paavo ei tykkää mokomasta haavihankkeesta ja ottaa puheeksi järvien kalakannan ehtymisen: ”Meri se on yhä kalainen. Järvistä alkavat jo vähetä.” Einon isä: ”Ei ne järvet enää. Niistä on rohmuttu kala pois. Vaan Syvärillä oli kalaa. Kyllä tosi on niin. Ja oli hyvää kalaa, eikä mitään tämmöistä…”

Paavo ei sano mitään vaan antaa toisen päästä vauhtiin. Vain sotajuttu voi kalajutun voittaa!

Einon isä: ”Oltiin siinä niskalla. Meillä oli sillanpää. Voznesenjassa. Siinä oli voimalaitos. Kun kalat eivät päässeet nousemaan, ne jäivät siihen. Me senkun räjäyteltiin.” Paavo: ”Että olitte Syvärillä.” Einon isä: ”Syvärillä joo. (…) Oli kyllä hikiset paikat.” Paavo: ”Mutta kalaakin tuli.” Einon isä: ”Tuli ja isoa.” Paavo: ”Ja nyt hankitte muuttoa kaupunkiin.”

Rintalan universumissa maatyömiehen hankkiutuminen kaupunkiin on jo synti, mutta ryöstökalastus, se se vasta synti ja häpeä on. Miten se menikään Sissiluutnantissa – siihen Seppäläkin viittaa – kun kaupunkilaispoika Valtonen julkeaa ehdottaa: ”Mitä siinä jahkaatte, ota pyssy ja ammu tai tee se panos ja räjäytä koko lasti.” Uula-Andaras: ”Ampumalla kaloja. On siinä meillä mies, mies: poronvittu sie olet etkä mikään mies. (…) Ampumalla kaloja. Mie ammun sinut.”

Ryöstökalastus on Oikeamielisten Pyytäjien Pyhän Veljeskunnan sääntökirjassa kuolemansynti. Paavo itse on pehmoisän ja toksisen tosimiehen sekoitus, mutta Einon isä on isäkunnan mätämuna. Kansanmieheksi hän on Rintalan tuotannossa poikkeus. Einon isä menettää kasvonsa Paavon silmissä. Tapahtuu novellin totuuden hetki, anagnorisis.

* Isä, poika ja paha henki
Einon isän luonnekuvan rinnalla kulkee juonteena Einon häiritsevä käytös paitsi Raunan puheissa myös Paavon kokemana. Ennen Einon isän kohtaamista Eino oli rikkonut Paavon työrauhaa huutamalla hänen mökkinsä lähettyvillä isää. Paavo hermostuu: ”Ketä sinä huudat. En minä ole sinun isäsi. (…) Sinun isäsi on sinun oma isäsi.”

Einon isän kohtaamisen jälkeen Paavo muistelee omaa isäänsä, jonka hän sai pitää ”kokonaista yhdeksän vuotta”, ja vertaa sitä Einon tilanteeseen. ”Onhan Einollakin. En voi sanoa, ettei hänellä olisi.” Mieleen palaa Einon isähuutelu: ”… Einopoika oli mökkini edustalla huutamassa isää, sekä omaa isäänsä että minua. (…) Hänen huutonsa tarkoitti minua. / Sitten avasin oven. / Tulin portaille. Hän näki minut ja minä hänet. / Huuto tarkoitti hänen isäänsä.”

Novellin temaattisessa ytimessä on isyys. Se Paavoa piinaa. Hänen jakomielinen reaktionsa Einon huuteluun tarjoaa lopullisen johtolangan Einon arvoituksen ratkaisuun, vaikka se muutenkin on ollut jo ilmeinen. Puuttuu vain tunnustus, joka toteutuu kun Paavo Einon toisella huutelukerralla ei enää ”muistuttanut, etten ollut hänen isänsä, sillä huudon alkaessa olin toivonut ja kuvitellut jotakin aivan muuta. Hänen edessään en pystynyt siihen, mitä olin toivonut. En saanut sitä sanoiksi.”

Tapaus on Paavolle koettelemus, kuin astuisi naulaan. Paavo on kaikilla mittareilla parempi isä kuin Einon isä, mutta Einon isällä on valttikortti, kun taas Paavon käteen oli jäänyt mustapekka. Eino on poika, Paavolla on vain pelkkiä tyttäriä.

Paavo potee pojankaipuuta. Paavo huutaa poikaa koko olemuksellaan. Isääkin ollaan toki taas kerran etsimässä, mutta tällä kertaa varsinkin poikaa. Pekka Tarkan lennokkaat ”metafyysiset lähtökohdat”, ”kosminen orpous” ja ”taivaallisen isän kaipuu” saavat lopulta maanläheisemmän selityksen. Olisiko tässä yhteydessä lopulta osuvampaa puhua ”fyysisistä lähtökohdista”?

Tätä taustaa vasten Maatyömies ja kuu asettuu uuteen valoon. Se on suhteessa Einoon eräänlaista katumusharjoitusta, jolla Rintala pyrkii – ainakin alitajuisesti – korjaamaan Einon räikeydet. Kuvittelen että Rintala on katunut suhtautumistaan Einon isään liian tuomitsevaksi, ja kuvittelen että hän on neljän tyttären isänä katunut pojankaipuunsa liian paljastavaksi.

Samalla kun olen osoittanut, että Seppälän mainitsemat ”kaikki annetut tiedot” eivät täsmää, olen myös osoittanut että Eino on poikkeama Rintalan tuotannossa, ”tärkeä avain” juuri poikkeuksellisuutensa vuoksi. Rintalan kirjeitä Seppälälle lukiessani tulin ajatelleeksi, että ehkä hän löysi Seppälässä etsimänsä pojankorvikkeen, ja kenties Seppäläkin sai eräänlaisen oheisisän Rintalasta, vaikka ei orpo ollutkaan, ellei kosmisessa mielessä.

Rintalan tuotannon tärkeä avain alusta loppuun on isän etsintä. Sodan ja rauhan äänten 1967 Wolfe-sitaatissa artikuloitua isän etsintää Seppäläkin pitää Rintalan tuotannon tiivistelmänä. Myös omaa kiinnostustani Rintalan tuotantoon on ohjannut sama kokemus, isän menetys ja kaikki se mitä siitä seuraa. Tätä samastumista olen tilittänyt monissa yhteyksissä.

Taustana on isän varhainen kuolema kun poika on kymmenissä. Rintalan kohdalla kokemuksen kipeyttä korostavat olot, jotka Rintala on kuvannut esimerkiksi Nahkapeitturien ensimmäisen osan eräässä kohtauksessa. Peni Harjulainen on äitinsä kanssa evakossa Keski-Suomessa, kun talvisota päättyy. He saavat vielä päivää ennen rauhantekoa päivätyn kirjeen isältä, mutta sanoma tämän kaatumisesta sodan viimeisenä päivänä ja ruumiin jäämisestä taistelupaikalle tulee vasta myöhemmin. 9-vuotiaan pojan mieleen on syöpynyt kohtaus, kun äiti erehtyy iltahämärissä pitämään rintamalta palaavaa naapuria omana miehenään. Äidin odotus jatkui loppuun asti.

Aihe on mukana jo esikoisessa Kuolleiden evankeliumissa (1954), jonka piinaviikon tapahtumat on kerrottu kolmen henkilön näkökulmasta. Kohtaus Emmauksen tiellä on ironinen. Kaksi opetuslasta törmää muukalaiseen eli romaanin viimeisen jakson kertojaan Nikodeemukseen. Myöhemmin opetuslapset uskovat tunnistaneensa muukalaisen kuolleista heränneeksi Jeesukseksi. Rintalan viesti on, että ylösnousemusta ei ole. Kirjoitin Trifonovin syndroomassa rumasti: ”Kotimaa-lehden arvostelija rovasti Lauri Pohjanpää repäisikin liperinsä keskeltä kahtia noin kerettiläisen opuksen luettuaan.”

* Kaksi linjaa
Tunnustuksellisessa kirjeessään Juha Seppälälle kesäkuussa 1996 Rintala kiteyttää tuotantonsa jakautuvan kahteen jaksoon. Ensimmäinen kesti 30 vuotta, ”oliivilehdosta perjantain vastaisena yönä aina Emmauksen Gasthausin sunnuntai-iltaan” eli passionäytelmä Getsemanesta pääsiäisillan sekaviin tunnelmiin. ”Toinen on Aika ilman Jumalaa, se aika joka on kuvattu Gentin [Isenheimin?] alttarissa ja jatkuu yhä (…) Tätä aikaa hallitsee herra Saatana itse.”

Seppälä julkaisi samana vuonna 1996 esseen ”Maatyöläisen helvetti ja taivas”. Siinä hän päätyy toteamaan, että ”Paavo Rintala on suomalaisen kirjallisuuden harvoja mystikkoja sanan varsinaisessa ja alkuperäisessä merkityksessä”. Valitettavasti Seppälä ei enää palaa siihen kirjassaan eikä lähemmin avaa sanan varsinaista merkitystä, mutta esimerkiksi Seppälän poiminta Sukeltajan (1965) yhteydessä johdattaa asian äärelle: Sukeltajassa ”vesi ja vedenalainen maailma näyttäytyy ympäristönä, jossa voi tulla kokonaan ’itsettömäksi’. ” Äänessä voisi yhtä hyvin olla keskiajan mystikko Mestari Eckhart, jolta esimerkiksi Robert Musil sai vaikutteensa: mies vailla ominaisuuksia on itsetön – Jumalalle otollinen, tyhjä ja vapaa. Rintala kuuluu samaan perinteeseen.

Rintalan kirjeessä mainitsema toinen jakso kattaa viimeiset työt Carossasta ja Annasta (1986) Faustukseen (1994). Rintala itse puhuu tämän kauden teostensa intertekstuaalisesta luonteesta ja lisää, ettei se sinänsä ole mitään uutta: jo Johanneksen evankeliumi on kirjoitettu kolmen muun läpi. Luetteloa voi jatkaa. Luukkaan evankeliumi on rakennettu Heikki Räisäsen mukaan Markuksen ”rungolle”. Ja niinhän Kuolleiden evankeliumikin oli kirjoitettu evankeliumien päälle – Eija Komu on jäljittänyt sen yksityiskohtaisesti väitöskirjassaan Armon tyhjiössä (1995). Ja Maatyömiehen Rintala kirjoitti peitoksi Einon päälle: mätämunasta kuoriutuu ”messiaaninen hahmo”, kuten Seppälä on Väinö Arolaa vuoden 1996 esseessään luonnehtinut.

Seppälä tiivistää: ”1980-luvun lopulta lähtien Rintala ryhtyi määrätietoisesti kirjoittamaan intertekstuaalista proosaa, jonka välityksellä hän avartui käsittelemään entistä universaalimpia teemoja. Tuotanto kulki yhä lähemmäksi ’maailmankulttuuria’, suuria kertomuksia, synteesejä.”

* Palimpsesti
Intertekstuaalisen ohella tärkeäksi tulee palimpsestin käsite, tai sen metodi. Oikeastaan kulttuurit rakentuvat ”palimpsestisesti”, kerrostumalla. Palimpsesti tarkoittaa uudelleenkäytettyä kirjoitusalustaa, tyypillisesti pergamenttilehteä tai -käsikirjoitusta, jolta alkuperäinen teksti on pyyhitty pois ja päälle on lisätty uutta kirjoitusta. Kirjallisuuden traditiossa palimpsesti on kaunokirjallinen teos jossa on selvästi hyödynnetty jotakin aiempaa teosta, usein niin, että vanha kirjoitus häämöttää alta. Sitä voidaan käyttää myös parodisesti. Myös pastissi on läheistä sukua ilmiölle.

Toisessa jaksossaan Paavo Rintala antautui palimpsestin vietäväksi. Tosin metodi kiinnosti häntä ja oli hänen käytössään aivan alusta alkaen, myös tietoisella tasolla, kuten jo päällekirjoituksen esimerkit edellä osoittavat. Miten kirjani ovat syntyneet -luennossaan 1969 hän otti sen suoraan puheeksi:

”Kirjailija ei minusta enää meidän päivinämme voi hallita sellaista asiaintilojen ja ulkoisten tapahtumien määrää, jonka Leo Tolstoi käytti esimerkiksi Sodan ja rauhan kirjoittamiseen. Vain suuria yleistyksiä tehden ja ylimalkaisuuksia esittäen minä katsoisin voivani rakennella synteesejä Sodan ja rauhan tapaisen proosan asiaintiloista.”

No, Rintala teki kuin tekikin sen itse.

Harmi että Seppälä ohittaa Nahkapeitturien linjalla -trilogian (1976, 1979, 1982) pelkällä olankohautuksella: ”Kirjailijan tolstoilais-rintalalaisen historianfilosofian pääteos on epäilemättä Nahkapeitturien linjalla, jota on mainittu Suomen kirjallisuuden Sodaksi ja rauhaksi.”

Harmi että Seppälä ohittaa juttuni ”Rintalan trilogian periaatteet”, jossa näytän riittävän perusteellisesti, miten taitavasti Rintala toteuttaa mahdottomaksi julistamansa tehtävän kirjoittamalla analogisin rakentein, henkilökuvin ja kohtauksin, Suomen lähihistorian kulkua tunnistettavasti seuraten, oman ”Sotansa ja rauhansa”. Kyse saattaa hyvinkin olla samankaltaisista ”rakenteellisista oivalluksista”, joista Seppälä on puhunut Olli Jalosen väitöskirjan taustahaastattelussa 2006.

Palimpsesti voi olla myös kätkettynä tai muuten jäädä huomaamatta, jolloin sen löytäminen edellyttää ammattimaista lukutaitoa, mutta joskus myös sattumaa, kuten Rauno Vellingin löydettyä sukulaisen mökiltä ministeri Niukkasen muistelmat, josta pitkät pätkät olivat päätyneet Paavo Haavikon runokokoelmaan Lehdet lehtiä.

Oma paras löytöni on Robert Penn Warrenin romaanin Kaikki kuninkaan miehet yhteydet Vanhaan testamenttiin: se voidaan lukea intertekstuaalisena muunnelmana Daavidin perheen tarinasta – samalla kun se sijoittuu elimellisesti kirjoittamisajankohtansa amerikkalaisen politiikan tunnistettaviin kuvioihin. Romaani on kirjoitettu palimpsestisesti Samuelin ja Kuningasten kirjojen päälle. (Tämän vuonna 1977 kirjoittamani artikkelin otsikko ”Palvelijat hevosten selässä” on Saarnaaja-laina ja tasan sama kuin Rintalan romaanin nimi vuodelta 1964!)

Nahkapeitturi-artikkelissani korostan, että Rintala ”ei missään tapauksessa plagioi, vaan osoittaa mestarillisesti Tolstoin nerokkuuden. Rintala tulkitsee oman kokemuksensa kautta Suomen lähihistoriaa. Mutta hän suodattaa sen kirjallisen perinteen eli Tolstoin epiikan lävitse. Lopputuloksena on omavarainen taideteos, jota kiihottava yhteys tähän perinteeseen kirpeästi maustaa.”

Sitaattia voisi jatkaa: Rintalan Nahkapeitturi-trilogia on palimpsestin malliesimerkki – joka sitten pohjusti komealla tavalla hänen intertekstuaalista kauttaan. Siitä vakuutuin Seppälän luettuani.

* Kirjallisuutta
– Pirkko Alhoniemi: Minuuden liitupiiri. Tutkimus Paavo Rintalan myöhäisvaiheen proosatuotannosta. Helsinki: SKS 2007.
– Antti Arnkil: ”Hän voi jättää soittonsa soittamatta”. Teoksessa Arnkil: Lauantai­esseet. Helsinki: Siltala [2014], 11–25.
– Ilja Ehrenburg: Tšehovia lukiessa. Suom. Martti Anhava. Helsinki: Otava 1977.
– Samppa Haapio: Oma enkka ojankaivuussa. Miesidentiteetin rakentaminen Paavo Rintalan romaanissa Maatyömies ja kuu. Teoksessa Sanelma. Turun yliopiston kotimaisen kirjallisuuden vuosikirja 2000, 27–46.
– Risto Hannula: Tehotonta terapiaa. Parnasso 7/1963, 322.
– Olli Jalonen: Hitaasti kudotut nopeat hetket. Kirjoittamisen assosiaatiosta 1900-luvun suomalaisessa proosassa. Helsinki: Otava 2006.
– Eija Komu: Armon tyhjiössä. Kristillinen eksistentialismi eräissä Mika Waltarin, Helvi Hämäläisen ja Paavo Rintalan 1950-luvun romaaneissa. Helsinki: SKS 1995.
– Kai Laitinen: Merkintöjä: Kirjavuosi 1963. Parnasso 1/1964, 2.
– Kai Laitinen: Ryhmäkuvassa. [Arv. Seitsemän novellia.] Parnasso 1/1964, 35–36.
– Kai Laitinen: 1940- ja 50-luvun kirjailijoita. Teoksessa Suomen kirjallisuus V. Helsinki: Otava & SKS 1965, 614–616.
– Kai Laitinen: Suomen kirjallisuus 1917–1967. Ääriviivoja, päälinjoja, saavutuksia. Helsinki: Otava 1967.
– Kai Laitinen: Suomen kirjallisuuden historia. Helsinki: Otava 1981.
– Paavo Rintala: Kuolleiden evankeliumi. Romaani. Helsinki: Otava 1954.
– Paavo Rintala: Sissiluutnantti. Proosaa rinta- ja kurkkuäänille. 10. painos. Helsinki: Otava 1968.
– Paavo Rintala: Eino. Teoksessa Seitsemän novellia. Helsinki: Weilin & Göös 1963, 219–251.
– Paavo Rintala: Miten kirjani ovat syntyneet. Teoksessa Miten kirjani ovat syntyneet. Helsinki: WSOY 1969, 77–83.
– Paavo Rintala: Nahkapeitturien linjalla 1. Romaani. Helsinki: Otava 1976.
– Paavo Rintala: Nahkapeitturien linjalla 2. Romaani. Helsinki: Otava 1979.
– Paavo Rintala: Valehtelijan muistelmat. Helsinki: Otava 1982.
– Paavo Rintala: Maatyömies ja kuu. Kertomus. Helsinki: Otava 1983.
– Heikki Räisänen: Kristitty humanisti. Luukkaan evankeliumi; Apostolien teot. Teoksessa Kirjojen kirja. Helsinki: Otava 1995, 77–87.
– Juha Seppälä: Maatyöläisen helvetti ja taivas. Teoksessa Kirjojen Suomi. Helsinki: Otava 1996, 580–586.
– Juha Seppälä: Rintalaa lukiessa. Helsinki: Siltala 2024.
– Anssi Sinnemäki: Kaksi sotakirjaa. Kääntöpiiri 5–6/1964, 14–15.
– Anssi Sinnemäki: Palvelijat hevosten selässä. Teoksessa Sinnemäki: Kapina rippituolissa ja muita kirjallisuusesseitä. Helsinki: Tamara Press 1989, 38–45. [1977]
– Anssi Sinnemäki: Rintalan trilogian periaatteet. Kulttuurivihkot 7/1982, 29–31.
– Anssi Sinnemäki: Rintalan trilogian periaatteet. Muokattu teokseen Sinnemäki: Kapina rippituolissa ja muita kirjallisuusesseitä. Helsinki: Tamara Press 1989, 120–125.
– Anssi Sinnemäki: Isän kuolema. Teoksessa Sinnemäki: Vastakirja eli miten lapset syövät vallankumouksensa. Helsinki: Tamara Press 2011, 177–178.
– Anssi Sinnemäki: Kirjailijan urapolku luonnonvalintana. Teoksessa Sinnemäki: Trifonovin syndrooma ja muita kirjallisuusesseitä. Helsinki: Tamara Press 2017, 71–138.
– Pekka Tarkka: Rintala omista ja omilleen. Uusi Suomi 5.12.1965. Liite teoksessa Tarkka: Paavo Rintalan saarna ja seurakunta. Helsinki: Otava 1966, 227–231.
Pekka Tarkka: Paavo Rintalan saarna ja seurakunta. Kirjallisuussosiologinen kuvaus Paavo Rintalan tuotannosta, suomalaisen kirjasodan rintamista ja kirjallisuuden asemasta kulttuurin murroksessa. Helsinki: Otava 1966.
– Pekka Tarkka: Suomalaisia nykykirjailijoita. Helsinki: Tammi 1967.
– Pekka Tarkka: Novelli. Teoksessa Suomen kirjallisuus VIII. Helsinki: Otava & SKS 1970, 63–131.
– Pekka Tarkka: Suomalaisia nykykirjailijoita. 3. laitos. Helsinki: Tammi 1980.
– Pekka Tarkka: Suomalaisia nykykirjailijoita. 4. laitos. Helsinki: Tammi 1989.
– Uusi testamentti nykysuomeksi. Helsinki: Suomen Kirkon Sisälähetysseura & Suomen Pipliaseura 1972.