– Anssi Sinnemäki –
Kai Ekholmin kirjauutuus Mies jolla oli Matti Klingen kasvot (Otava 2024) käsittelee hävyttömän epäkunnioittavasti Matti Klingen henkilökuvaa, Klingen itsestään luomaa brändiä, ikään kuin vastareaktiona sille hymistelylle, jota Klinge itseensä kohdisti. Kirjan lukuisat kollegoiden, oppilaiden ja yhteistyökumppanien haastattelut johdattivat minut kiusaukseen kertaamaan omaa Klinge-historiaani. Saarikoskea mukaillen: Jokaisella on Klingensä. Noudatan seuraavassa paikoitellen tiettyä Klingen suosimaa menetelmää: siteeraan omassa tekstissäni omia tekstejäni.
Syksyllä 1967 vanha ystäväni ja silloinen Ylioppilaslehden toimittaja Maunu Harmo esitteli minut yliopiston kuppilassa aiemmin kesällä väitelleelle Matti Klingelle. Pöydässä istui kaksi hyvästä pukeutumisestaan tunnettua herrasmiestä plus minä, toisen vuoden opiskelija, jonka hyvin alkaneisiin opintosaavutuksiin oli kertynyt jo latinan ja saksan pro exercitiot sekä kaksi professoreiden Irma Rantavaara ja Erik Allardt nimikirjoituksillaan vahvistamaa approbaturia, ensin estetiikasta ja nykyiskansain kirjallisuudesta keväällä 1967 ja saman vuoden syyskuussa sosiologiasta. Maisterin papereihin minulla oli matkaa vielä 15 vuotta.
päällyksen takaliepeestä.
Tämä oli elämäni ainoa kerta kun juttelin Matti Klingen kanssa. En muista puheenaiheista mitään, mutta siitä olen varma, että emme tehneet sinunkauppoja samalla kun mielestäni on mahdoton ajatus että olisin teititellyt häntä. Ei olisi tullut mieleenkään. Klinge ja Harmo kirjoittivat myöhemmin Ylioppilaslehden historian jatko-osan, jossa minäkin esiinnyn ainakin kerran. Siinä titteleitä rakastava Klinge käyttää minusta ”ylioppilasjohtajan” arvonimeä, tosin pejoratiivisessa mielessä.
Maineeni Klingen silmissä tuskin siitä koheni, kun vuoden kuluttua osallistuin Vanhan valtauksen yhteydessä Ylioppilaslehden vallankumousnumeron päätoimittajakuntaan noin 40 muun ”vt. päätoimittajan” kanssa. Osa oli antanut siihen vain nimensä, kuten Pentti Saarikoski, mutta meitä oli kymmenkunta henkeä, jotka numeron varsinaisesti toimitimme, mukana Klingen myöhempien aikojen suosikeista ainakin Matti Viikari ja Peter von Bagh. Mitä useampi kokki sitä varmempi floppi: varsin puolitekoinen vallankumousnumerosta tuli.
Toinen tähtihetkeni ylioppilasjohtajana oli, kun osallistuin 1970-luvun alussa Akateemisen Sosialistiseuran ASS:n listalla ylioppilaskunnan vaaleihin ja tulin noin seitsemännelle varasijalle. Yhden ainoan kerran minut hälytettiin ryhmän varajäsenjonosta edustajiston kokoukseen. Opin sen, että ainakin isoilla ryhmillä oli piiskurit, jotka ravasivat varmistamassa jokaisen äänestyksen alla, kuinka kulloinkin piti äänestää.
Kolmas syntini oli kaksi vuotta Ylioppilaslehden toimitussihteerinä 1972–1973. Siitä vaiheesta lehden historiankirjoituksen viimeinen versio, Jukka Kortin Ylioppilaslehden vuosisata antaa jokseenkin raadollisen joskin realistisen kuvan ajalle ominaisena ylipolitisoituneena taistelutantereena. Voin vain kuvitella eräänkin kravattikaulaisen anarkistin kiukun, kun lehden etusivulla oli kuva yliopiston avajaisten jumalanpalvelukseen vaeltavasta käätykulkueesta otsikolla ”Tingel tangel”. Toisen numeron etusivulla kuvan kera uutisoitu Mona-Lisa Pursiaisen voitto universiadeissa tuskin elähdytti sekään flaneerauksen mestariamme, jolle jo pelkän juoksuaskelen ottaminen mahtoi olla kauhistus.
Klingen tiedetään olleen perso menestyksen ja arvostuksen ulkoisille tunnusmerkeille. Jussi Nuorteva kertoo Kai Ekholmin kirjassa Klingen tokaisseen kiinnittäneensä Ranskan kunnialegioonan merkkitunnuksena toimivan näppylän pyjamaansakin (pedanttina kirkkohistorioitsijana Nuorteva tosin tarkentaa, ettei ole ollut itse tätä todentamassa). Tämä oli tietenkin Klingen itseironista huumoria. Olen omissa teksteissäni viitannut Klingeen hyvin vähän ja harvoin, olkoon tässä esimerkkinä Vastakirjan (2011) avaus 18.9.2008. Ilmoittauduin siinä Klingen seuraajaksi hänen päiväkirjojensa viitoittamalla tiellä, tosin travestian hengessä:
[Kälyyni] oli tehnyt vaikutuksen parin rivin lehtileike, jossa Matti Klinge sanoo jotenkin niin, että he pukeutuvat rouvansa kanssa kotioloissakin juhlatamineisiin ja nauttivat kauniista kodistaan.
Miksei. Rooliasu sekin. Kun Norman Mailer meni kuudennen kerran naimisiin, hän halusi esitellä läheisille ystävilleen nuorikkonsa. Mailerin kotona vieraat vastaanotti vaimo nro 6, räikeän-paljastavaan huoranasuun naamioitunut naikkonen, joka kertoi tähtäävänsä pornotähdeksi. Vieraat ehtivät tuskin toipua šokista, kun kylpyhuoneeseen pistäytyneestä ”Cinnamon Brownista” kuoriutuikin tyystin erinäköiseksi siistiytynyt Norris Church, maestron uusi edustava vaimo.
On tietysti mahdollista, että Klinge on järjestänyt kotonaan myös hulvattomia pyjamabileitä. Opimme kuitenkin tästä, että ainakaan Nuortevaa ei sinne ollut kutsuttu.
Sukutaustassani on pari piirrettä, jotka Klingen pörssissä ovat todella raskauttavia. Yksi niistä on pietismi, protestanttinen herätysliike joka on Klingelle lähinnä haukkumasana, ja jos olet peräisin herännäisyyden ytimistä, kuten minä, körttipapin poika: ei jatkoon. Ekholmin kirjan viittauksista saa käsityksen, että uskonnon muodoista jos mihin niin katolilaisuuteen kaikkine rituaaleineen Klinge tunsi tiettyä viehtymystä, mikä on yllättävää sikäli, miten Klinge muuten ammensi historiannäkemyksensä Topeliuksesta ja erityisesti Välskärin kertomuksista, jossa vastauskonpuhdistuksen katala isä Hieronymus oli Gotham Cityn Jokerin veroinen pahis.
Kakkosuskontona tuli ortodoksisuus ja sen vieläkin värikkäämmät rituaalit. Miten mahtoi Tolstoinsa lukenut Klinge suhtautua siihen, ettei Moskovan patriarkaatti ole tähän päivään mennessä päästänyt Tolstoita kirkonkirouksesta, joka hänelle langetettiin Ylösnousemuksesta? Siinä tämä ikonoklasti raastoi rikki kaikki tämän kirkkokunnan tekopyhät rituaalit.
Yliopisto isolla yyllä oli Klingelle kirkon korvike, Temppeli, ja Ylioppilastalo sen Kappeli. Tingeli ja Tangeli. Siten Vanhan valtaajat sortuivat pyhäinhäväistykseen kun tekivät talosta hollituvan. Hyppivät pöydille megafoni kourassa – mikä eloquentian alennustila! Yöpyivät päivävaatteissaan siskonpedissä ja ryystivät halpaa punaviiniä! Onneksi hätiin tulivat Hämäläis-Osakunnan reserviupseerikerholaiset, jotka savupommillaan saivat pientä vipinää valtaajien keskuuteen. Tai no, kenties pommi suitsukkeen substituuttina oli jonkinasteinen ylilyönti… Niinhän Stalinkin sanoi, kun keskuskomitea käsitteli holodomoria: Sorruttiin joihinkin ylilyönteihin.
1970-luvulla meikäläiset, siis taistolaiset, suhtautuivat suopeasti Klingeen, syynä hänen historiakriittiset esseekokoelmansa Vihan veljistä valtiososialismiin (1972) ja Bernadotten ja Leninin välissä (1975). Vastakaikua sai erityisesti todistelu, että ryssäviha rajoittui ilmiönä vain tiettyjen piirien viime vuosisadan alkupuolella lietsomaan ideologiaan – ikään kuin ryssävihan syväkerrostumilla, Iivana Julman ja Pietari Suuren sortotoimilla ja konnankoukuilla ei olisi mitään roolia kansan kollektiivisessa muistissa.
Myöhemmin Klinge syvensi ajatteluaan ”keisariaikaa” ihannoivilla teoksillaan ja teksteillään, joilla hän oli myös ihan tervejärkisesti mukana murtamassa kansallismielisen historiankirjoituksen myyttejä. Kärjistäen: sortovuosia ei ollut, päinvastoin, siihen aikaan vallitsi kukoistus ja kulta-aika (oikeasti: sekä että). Keisari Nikolai toinenkin oli alamaisilleen, Suomelle ja sen kansalle pelkkää hyvää tarkoittava imperaattori, tai ainakin hänen toimensa olivat oikeutettuja. Provokatiivisella esitystavallaan Klinge oikoi vanhoja käsityksiä menemällä toiseen äärimmäisyyteen, mikä johti aivan viime vuosina esimerkiksi Venäjän presidentin Vladimir Putinin harjoittaman politiikan jokseenkin kritiikittömään hyväksymiseen.
Tästä tulemmekin sukutaustaani liittyvään toiseen piirteeseen, joka on Klingen näkökulmasta sietämätön sukuvika sekin. Isoisäni Tauno Nikolainen (fiktiossa ”Niko Laitoinen”) ja hänen kolme veljeään olivat Ressun käyneitä (ja keskeyttäneitä) riiviöitä ja ressuina Norssin poikien arkkivihollisia. (Norssi on se koulu, josta Klingen luokkatoveri Saarikoski runoili koulun satavuotisjulkaisussa 1967: ”Kävin koulua. En muista muuta kuin välitunnit. // Totuuden tietävät ne jotka eivät sitä kerro.”)
Mikä pahinta, isoisän veljistä kaksi oli viime vuosisadan alun (”sortovuosien”) aktivisteja, Onni Nikolainen (myöhemmin Jalas) oli prokuraattori Eliel Soisalon-Soinisen murhanneen Lennart Hohenthalin taistelutoveri, ja Arvi Nikolaisesta, sarjan kuopuksesta, tuli Verikoirien terroristiryhmän johtaja. Verikoirat heittivät pommeja ja surmasivat kätyreitä. Arvin toiminta huipentui Gunnar Björlingin ja Primus Nymanin kanssa tehtyyn Viipurin-retkeen, jonka tarkoituksena oli murhata Nikolai II. Vaikka keikka kusi, Arvi-setä syyllistyi rikoksista raskaimpaan, majesteettirikokseen, ja sen varjo lankeaa perheemme ylle aina kolmanteen ja neljänteen polveen.
Ankarin rangaistus majesteettirikoksesta oli kuolemantuomio. Rikoksen raskain muoto oli keisarinmurha eikä sellaisen yrityksestäkään vähällä päässyt. Myös keisarin perheenjäsenen kunnian loukkaamisesta tuomittiin kuritushuoneeseen. Minäkin syyllistyin kerran en nyt ihan majesteettirikokseen, mutta melkein, ainakin ylilyöntiin. Kerran kun Matti Viikari kertoi minulle, että Klinge suunnittelee syntymäpäivänsä kunniaksi kansalaispäivällisiä Ylioppilastalon juhlasaliin, minä vanhana Vanhan valtaajana huudahdin spontaanisti: Sinne pitää heittää hajupommi! Epäilemättä Viikari kertoi päivänsankarille tämän epäkunnioittavan eleeni.
Majesteettirikos ei todellakaan ole mikään läpihuutojuttu. Epäkunnioittava elekin on sen eräs tunnusmerkki. Ritarikuntain hallituksen vaikutusvaltaisena jäsenenä – hallitsijan avustajana – Klinge saattoi hanakastikin vaikuttaa siihen, kenelle kunniamerkit myönnetään. Klingeäkin vaikutusvaltaisempi on hänen seuraajansa Jussi Nuorteva, joka on ylennetty ritarikuntien kansleriksi eli hallitsijan oikeaksi kädeksi. Ilta-Sanomille myöntämässään haastattelussa Nuorteva on korostanut, että kunniamerkistä kieltäytyminen on epäkunnioittavaa sen myöntäjää kohtaan, eikä siitä ole kauankaan – Nuorteva lisää painokkaasti – kun kunniamerkistä kieltäytyminen oli hallitsijaa epäkunnioittavana tekona majesteettirikos. (IS 3.12.2023) Eli siis, epäkunnioittavalla huudahduksellani syyllistyin välillisesti eräänlaiseen majesteettirikokseen, en pelkkään ylilyöntiin.
Hyvitin rikkomukseni joitakin vuosikymmeniä myöhemmin, ainakin osittain. Taustana on se, että toinen historian professori, Päiviö Tommila, oli Klingelle punainen vaate, ja mikä pahinta, hänen syntilistallaan oli niinkin kadehdittava aikaansaannos kuin Suomen kulttuurihistoria, joka ilmestyi 1970–1980-luvun vaihteessa. Kuinka ollakaan, kaksikymmentä vuotta myöhemmin Klinge mentoroi nuoren polven oppilaidensa toteuttaman uuden Suomen kulttuurihistorian, joka noudatti ajanmukaista tietoa ja kulttuurinäkemystä.
Tilaajat olivat maksaneet sarjan ennakkona, mutta sen viimeinen viides osa oli myöhässä. Asiakkaat alkoivat hermostua. Osaan kuului hakemiston lisäksi suomalaisen kulttuurin viisisataa pienoiselämäkertaa. Sen olisi pitänyt ilmestyä kevättalvella 2004, mutta silloin se oli vasta alkutekijöissä, sillä sen toimittamisen johto ja jopa sen toimitusperiaatteista sopiminen oli laiminlyöty. Siinä vaiheessa apuun kutsuttiin Anssi Sinnemäki, joka selvisi urakasta pätevien avustajien kera puolessa vuodessa. Se pelasti kustantajan ja toimituksen julkiselta häpeältä.
Avustajina elämäkertaosiossa oli kolme edistynyttä historiantutkijaa, joista kukaan ei suurin surminkaan halunnut ottaa kontolleen hakusanaa ”Klinge, Matti, professori”. Eli tuumasta toimeen: kirjoittamani vain lievästi ironinen, paikoin leikkisää sävyä tapaileva mutta lopussa vakavoituva artikkeli kuuluu seuraavasti:
Matti Klinge promovoitiin ultimuksena maisteriksi Helsingin yliopistossa vuonna 1960. Klingen ominta alaa on ollut Suomen sivistys-, oppi- ja aatehistoria, ja erityisesti hän on ansioitunut yliopistohistorioitsijana. Väiteltyään tohtoriksi vuonna 1967 Klinge julkaisi vuosina 1967–1968 neliosaisen Ylioppilaskunnan historian (täydennetty laitos vuonna 1978), joka myöhemmin sai jatkoa kolmiosaisesta yliopiston historiasta (1987–1990), jossa Klinge oli johtavana kirjoittajana. Perusteellinen teos kattaa vuodet 1640–1990.
Klinge oli Helsingin yliopiston aate- ja oppihistorian dosentti 1968–1976, vuosina 1970–1972 hän oli vierailevana professorina Pariisissa ja vuodesta 1976 Helsingin yliopiston historian professori eläkkeelle siirtymiseensä 2001 saakka.
Matti Klingen julkaisujen, luottamustehtävien ja kunniamerkkien luettelo on niin tavattoman laaja, ettei niiden kaikkien luetteleminen tässä ole mahdollista. Tunnetuinta Klingeä on Blick på Finlands historia (1977), Suomen vaiheita ja asemaa artikuloiva Suomen historian yleisesitys, joka on ulkoasiainministeriön ja Otavan yhteistyönä ilmestynyt 18 kielellä 1977–2001. Paitsi Otavan kirjallisen neuvottelukunnan jäsenenä ja puheenjohtajana 1978–2011 Klinge on muutenkin vaikuttanut suurissa julkaisuhankkeissa kuten Suomen Valtiokalenterin, J. V. Snellmanin Koottujen teosten ja Kansallisbiografian toimituskunnissa.
Klinge on laajasti oppinut humanisti, menneisyydessä samoileva hengen flanööri, joka jo pelkällä habituksellaan puhuu tradition ja sen sisältämien arvojen kunnioittamisen puolesta. Historioitsijana Klinge on tiedon arkeologi, jonka pyrkimyksenä on tavoittaa ja välittää tutkittavan ajankohdan ajatusmaailma omassa yhteydessään, kuorittuna myöhempien aikojen jälkiviisaudesta.
Tyypiesimerkki Klingen kontekstuaalisesta metodista on Poliittinen Runeberg (2004), joka rakentuu pohdinnalle ja analyysille Runebergin poliittisista kasvu- ja muista ympäristöistä, joihin hän elämänsä aikana kuului, suhteutettuna aikakauden muihin ”puolueisiin”. Lopputulemana on, että Vänrikki Stoolin tarinoillaan Runeberg rakensi suomalaisen itsetunnon ja identiteetin Ruotsin ja Venäjän välissä. Se oli Runebergin poliittinen suurteko.
Klinge ei aina vältä kiusausta harjoittaa kontrafaktuaalista metodia eli ajatusleikkiä siitä, miten olisi käynyt, jos olisikin tehty noin eikä olisikaan tehty näin. Se on Klingen vastalause lähdepositivismiin takertuvalle tutkimukselle. Historiasta kirjoittaminen ei ole pelkästään mitattujen suureiden esittämistä vaan myös argumentatiivista puhetta, kansalaistoimintaa. Matti Viikari on Klingeen viitaten sanonut, että ilman rohkeita analogioita ja yllättäviä näkökulmia ihmisyhteisön elämisen ehdot eivät paljastu. Tässä ominaisuudessa Klinge on viime vuosina löytänyt itselleen luontuvan genren, ajanilmiöitä ja maailmaa reflektoivan päiväkirjan. – AS
Kului pari vuotta, ja päivänä muutamana vuonna 2006 luin lehdestä, että Suomen kulttuurihistoria 1–5 oli saanut tiedonjulkistamisen valtionpalkinnon, mutta vain osien 1–4 toimittajien osalta, päätoimittaja Laura Kolben johdolla. Uutista sulatellessa tein pari havaintoa: palkinnon jakaneen valtion tiedonjulkistamisen neuvottelukunnan puheenjohtajana oli jo vuodesta 2000 toiminut Jussi Nuorteva, ja kappas vain, neuvottelukunnan varapuheenjohtajana aloitti samana vuonna 2006 Laura Kolbe.
Nämä verkostoitumisen mestarit (suomalaisen kulttuurikorruption eufemismi on ”verkostoituminen”, toisinaan toki myös ”verikostoutuminen”) tunsivat toisensa hyvin toki vanhastaan ja vastavuoroisesti, sillä Kolbe esimerkiksi oli Euroopan kulttuurisäätiön Suomen osaston hallituksen puheenjohtaja samaan aikaan kun Nuorteva oli saman säätiön valtuuskunnan jäsen. Kaikki ei aina mene näin päittäin, sillä Kolbe oli tuolloin arvonimilautakunnan jäsen mutta Nuorteva puolestaan heraldisen lautakunnan puheenjohtaja. Toisaalta Kolbea ei ole vihitty papiksi, toisin kuin Nuorteva (joka tosin on ruvennut jättämään pappisvihkimyksensä 6.11.1993 pois ansioluetteloistaan). Nämä nyt esimerkkeinä lähinnä vuoden 2011 Kuka kukin onnista.
Tingel tangel: Eteenpäin Matti Klingen viitoittamaa tietä!
En ole löytänyt Suomen kulttuurihistoriasta ainuttakaan ammattimaista kokonaisarviota, ellei sellaisena pidetä tiedonjulkistamisen neuvottelukunnan päätöstä, johon ei ole valitusoikeutta. Sen sijaan toimittamastani viidennestä osasta olen löytänyt yhden arvovaltaisen arvion. Se on itsensä Matti Klingen käsialaa, luettavissa teoksesta Sirkka ja muurahainen. Päiväkirjastani 2011–2012 (Siltala 2012, 36):
Edellä mainittiin, että Suomessa on laadittu useita Suomen kulttuurihistoria -teoksia, kaikki monien kirjoittajien yhteistyön tuloksina ja siksi ainakin osin vailla selvää yleisnäkemystä. 1930-luvulla ilmestynyt G. Suolahden ja E. Jutikkalan nimiin sitoutuva neliosainen, usean kirjoittajan teos, sitten vuoden 1980 vaiheilla P. Tommilan toimittama samanniminen kolmen paksun osan sarja ja 2002–2004 jälleen neliosainen [!], Laura Kolben johdolla toimitettu sarja, jonka joka osalla oli oma toimittajansa. Sen viidentenä [!] osana oli aika ansiokas (kursivointi minun – AS) Suomen kulttuurin ”Kuka kukin on” kautta aikojen.
Tähän on hyvä päättää tämä aika ansiokas esitys minun Matti Klingestäni.
Mutta hetkinen!
Klinge mainitsee julkaisseensa saman jutun Tieteessä tapahtuu -lehdessä.
Älkää missään nimessä lukeko sitä!
Sieltä sitaatin viimeinen lause kaikkine ansioineen on poistettu.
Jätä kommentti