Tove Janssonin maalaus Perhe

Tove Jansson: Perhe, 1942. Öljy kankaalle. 116 x 89. Yksityiskokoelma. Kuvattu teoksesta Tove Jansson muistonäyttely.

Tänään 9. elokuuta on Tove Janssonin syntymäpäivä, ja kesäkuussa tuli kuluneeksi 20 vuotta hänen kuolemastaan. Didrichsenin taidemuseossa Helsingissä on yhä nähtävillä 22.08. asti Janssonin maalauksiin keskittyvä näyttely Tove Jansson – Maalaaminen on kaikkein tärkeintä.

Tällä(kin) kertaa minuun teki erityisen vaikutuksen Janssonin vuonna 1942 ensimmäistä kertaa esillä ollut suurehko maalaus Perhe. Tiedetään, että se oli ollut Janssonin hartaasti työstämä kunnianhimoinen hanke, ja tiedetään, että sen kritiikkivastaanotto oli niin varauksellinen, että se masensi tekijän pitkäksi aikaa ja kenties käänsi koko hänen uransa toiseen suuntaan. Sam Vannin moite työn graafisuudesta ja Sigrid Schaumanin nuhteet sen tarinallisuudesta maalauksellisuuden sijaan tuntuvat amatöörikatsojasta vuosikymmenten jälkeen kohtuuttomilta.

Didrichsenillä havaitsin maalauksessa erään detaljin, ”semioottisen häiriön” (paljastan sen vasta tämän jutun lopussa), mikä antoi minulle virikkeen ottaa pintapuolisesti selvää, mitä taulusta on myöhempinä aikoina sanottu tutkimuskirjallisuudessa. Kävi ilmi, että jostain syystä sen tulkinta ja arvostus ovat tuottaneet vaikeuksia myöhemmillekin katsojille, myös ammatikseen taidehistoriaa harjoittaville. Ilmeisesti teoksen piilevä symbolinen lataus on aiheuttanut tulkinnallista hajontaa – huolimatta siitä, että maalauksen ”tarinallisuus” saattaa myös helpottaa sen vastaanottamista.

Taidehistorian jatkumossa Tove Janssonin Perhe ei ole Pyhä Perhe, pikemminkin päinvastoin. Toisaalta ranskalaisessa maalaustaiteessa yleistyi 1700-luvulla perhekuvan malli, jota voisi sanoa laajennetuksi muotokuvaksi, sillä sen keskiössä on patriarkka perheenjäsenten ympäröimänä. Tästä traditiosta Janssonin Perhe poikkeaa kuitenkin jyrkästi, esimerkiksi: lapset ovat jo täysikasvuisia ja itsenäisiä tai itsenäistyviä, isä on sivuosassa, ikään kuin valtaistuimeltaan suistettu, mitä korostaa äidin hallitseva asema (tämä on oma epäortodoksinen näkemykseni), niin sivussa kuin hän taulun sommitelmassa onkin, samalla kun ainoa tytär on korkealla ja keskellä, mutta jo poistumassa.

Perhe vertautuu myös valokuvataidon ja porvariston mukanaan tuomiin perhekuviin. Susan Sontagia lainatakseni, ”jokainen perhe rakentaa valokuvien avulla muotokuvakertomuksen itsestään – erillisen kuva-arkiston, joka on todistus perheen yhteenkuuluvuudesta. (…) Valokuvauksesta tuli perheriitti juuri silloin kun itse perheinstituutio (…) alkoi natista liitoksissaan. Kun tuo klaustrofobinen yksikkö, ydinperhe, alkoi irrota laajemmasta perheyhteisöstä, valokuva ilmestyi ikuistaakseen tapahtuman ja palauttaakseen vertauskuvallisesti perhe-elämän uhatun jatkuvuuden ja sen kutistuvat ulottuvuudet.” – Itse asiassa juuri tällaisen prosessin kuvitusta Janssonin Perhe on, konkreettisestikin, sillä se on maalattu tilanteessa, jolloin perhe oli hajonnut, Tove muuttanut pois kotoa ja Per Olov rintamalle. Mallien iät maalaushetkellä ovat: äiti Ham 59, isä Faffan 57, Tove 27, Per Olov 21, Lasse 15. Hajoamisen merkkinä monet ovat kiinnittäneet huomiota henkilöiden erillisyyteen ja varsinkin heidän katseisiinsa, jotka eivät kohtaa toisiaan.

Perusteellisin ja monipuolisin kuvaus maalauksesta sisältyy Boel Westinin Jansson-teokseen. Westin laajentaa tulkintansa koskemaan paitsi Janssonin omaa perhettä myös perhettä yleensä (”maalaus on myös kuva perheen käsitteestä”) sekä sotaa käyvän maan ”kaikista” perheistä (se ”on kuva suomalaisesta perheestä sodan aikana”). Sodan tunnelmat välittyvät ”symboliikkaa tihkuvan teoksen” taidehistoriallisista viittauksista, joista Westin mainitsee 1400-luvun ruotsalaisen Albertus Pictorin kuuluisan kohtauksen shakkia ritarin kanssa pelaavasta kuolemasta. ”Sota on peliä, jossa on elämä panoksena.”

Tiedetään että isän ja tyttären välit Janssonin perheessä kärjistyivät sodan aikana. Sisällissodassa valkoisten puolella taistellut isä kannatti Hitleriä, mitä Tove ei voinut sietää. Shakin punaiset ja valkoiset nappulat viittaavat paitsi käynnissä olevaan sotaan Neuvostoliittoa vastaan myös sisällissodan vastakkainasetteluun. Taulusta on luettavissa myös Toven alituinen pelko paitsi Per Olovin myös koko Suomen kohtalosta.

Hieman arveluttavana pidän Boel Westinin ”sosiogrammia” taulun perhesuhteista: ”Tove valvoo veljiään kuin äiti, hän valvoo miltei koko perhettä. Hän on keskipiste joka yhdistää veljet ja vanhemmat.” Aivan ilmeisesti lähtöaikeissa olevalle Tovelle ei kerta kaikkiaan sovi tuossa äidin rooli. Jos kenellä, se on äidillä, joka sivusta valvoo kokonaisuutta, kaikessa hiljaisuudessa. Westiniäkin vinomman tulkinnan Perheen asetelmasta on esittänyt Janssonin muistonäyttelyn julkaisussa Elina Bonelius, jonka mukaan ”teoksessa keskeisellä paikalla seisova Tove saa tuekseen koko perheensä, äitinsä, isänsä ja veljensä”.

Jansson-elämäkerrassaan Tuula Karjalainen on näkevinään Toven päähineessä ”taakse vedetyn suruharson”, mikä on kiistanalaista, vaikka muuten Toven musta asu on silmiinpistävä jo pelkästään kontrastina isän ja äidin valkeille vaatteille (suruharso saattaa olla peilin heijastusta Toven päähineestä – samalla jää arvoitukseksi, mitä kaikkea taulun peilissä heijastuu). Karjalainen mainitsee myös virheellisesti seitsenkulmaisen pöydän, vaikka se on kahdeksankulmainen ja lukusymboliikan kannalta kahdeksan on vähemmän dramaattinen kuin seitsemän, itse asiassa se voisi olla uuden aikakauden alkuun viittaava.

Epätarkasta katseestaan huolimatta Karjalaisella on myös hyviä havaintoja: ”Etualalla ovat pelaavat pojat ja seitsenkulmaisella [!] pöydällä keskeneräisen shakkipelin valkoiset ja punaiset nappulat. Sama kirkas punainen kertautuu lipastossa, ja sen voima ja kirkkaus korostuu muutoin hyvin vähävärisessä ympäristössä. Punainen verenvärin symbolina voi olla piiloviesti taustalla olevasta sodasta ja kuolemasta, koska sotilaspukuinen Per Olov on pelaamassa. Shakki ja erilaiset korttipelit ovat olleet taiteessa satojen vuosien aikana usein käytettyjä vertauskuvia kohtalolle ja sen arvaamattomuudelle. (…) Teos on arvoituksellinen, se on kuin tyttären analyysi perheen sisäisistä tunnevirroista ja samalla sodan aiheuttamista jännitteistä.”

Didrichsenin näyttelyssä pysähdyin pitkäksi aikaa Perheen eteen katselemaan paitsi taulua myös lukemaan sen esittelytekstiä: ”Perhe on sekä omakuva että muotokuva Janssonin perheestä. (…) Tove itse seisoo keskellä, näyttäen olevan matkalla ulos. (…) Shakkilauta symboloi teoksessa sotaa – on merkillepantavaa, että Per Olov pelaa valkoisilla nappuloilla, kun taas vastapuolen nappulat ovat Neuvostoliiton ja kommunismin punaisia. Taulun tunnelma on kireä ja etäinen – perheenjäsenten välillä ei ole henkistä läheisyyttä. Huoli tulevasta koskettaa heistä jokaista.”

Ihan hyvin sanottu, ajattelin, mutta jokin detalji häiritsi silti, kunnes oivalsin. Kysymys on siitä, mitä Barthes kutsuu valokuvan yhteydessä ”punctumiksi”: ”… kohtaan joskus (mutta valitettavan harvoin) minua kiinnostavan ’yksityiskohdan’. Tuntuu kuin sen pelkkä läsnäolo muuttaisi lukemistani, kuin katsoisin uutta valokuvaa, jolla on suurempi merkitys silmissäni. Tämä ’yksityiskohta’ on punctum (se joka pistää minua).”

Kunnes oivalsin: Tove Janssonin Perheen punctum on väärinpäin asemoitu shakkilauta. Janssonin poikien laudalla pelaajista katsottuna ensimmäisen rivin ruutu äärimmäisenä oikealla on vääräoppisesti musta, vaikka sen tulee olla valkoinen, aina. Keksin ilmiölle jopa termin: ”semioottinen häiriö”.

Väärin asetettu shakkilauta on Janssonin Perheen sisältämän viestin piste iin päällä: taulun maailmassa on jotain pahasti vialla, ollaan kriisitilassa, jossa vanhat säännöt eivät enää päde. Kenties kuitenkin kahdeksankulmainen pöytä, johon perheen nuorimmainen Lasse nojaa, merkitseekin toivoa jostakin mahdollisesti paremmasta.

Anssi Sinnemäki

Kirjallisuutta

Roland Barthes: Valoisa huone. Suomentaneet Martti Lintunen, Esa Sironen ja Leevi Lehto. Helsinki: Kansankulttuuri 1985.

Hans Biedermann: Suuri symbolikirja. Suomentanut ja toimittanut Pentti Lempiäinen. 4. painos. Helsinki: WSOY 1993.

Elina Bonelius: Rohkean naisen taiteilijantie. Teoksessa Tove Jansson muistonäyttely 2002, 56–73.

Tuula Karjalainen: Tove Jansson – Tee työtä ja rakasta. Helsinki: Tammi 2013.

Susan Sontag: Valokuvauksesta. Suomentaneet Kanerva Cederström ja Pekka Virtanen. Love Kirjat 1984.

Tove Jansson – maalaaminen on kaikkein tärkeintä. Toimittaneet Otto Selén ja Iiris Markkola. Didrichsen 2021.

Tove Jansson muistonäyttely 15.6.–29.9.2002. Toimittaneet Anneli Ilmonen, Teija Waaramaa, Elina Bonelius. Tampereen taidemuseon julkaisuja 102.

Boel Westin: Tove Jansson – Sanat, kuvat, elämä. Suomentanut Jaana Nikula. 3. painos. Helsinki: Schildts 2008.

Jätä kommentti

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *